Kertokaa miten selviää siitä että vanhemmat pilasi elämän

Ensiksi psykiatrille ja sieltä kelan korvaamaan psykoterapiaan. Aikaa ja voimavaroja se vie, että kaikki lapsuuden traumat saadaan käsiteltyä, mutta kyllä se lopulta kannattaa. Tsemppiä.

Terapian kautta. Tekee kipeää mutta kannattaa.

Täällä puhuu lahjattomien vanhempien lahjaton lapsi. En ymmärrä miksi minun piti syntyä tähän maailmaan heidän toimestaan. Vanhemmillani on pahoja mielenterveysongelmia ja nyt myös minulla. Pelkään että siirrän kaiken myös omalle lapselleni. En koe että saisin tarpeeksi apua esim. psykoterapiasta.

Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta, mutta uskon että ilman anteeksiantoa elämä ei voi jatkua. Jos väärin tehnyt ei kadu eikä edes myönnä vääryyttä tapahtuneen, anteeksi voi silti antaa itsensä takia.

Koetko siis, että elämäsi peruuttamattomasti pilalla? Jos koet, että asioiden korjaamiseksi voi vielä tehdä jotain, mutta et tiedä miten aloittaa se, ammattiapu voi varmaan olla tarpeen. Ja jos koet, että elämäsi on peruuttamattomasti pilalla, silloinkin kannattaa jutella ammattilaiselle, joka osaa katsoa kokonaisuutta puolueettomammin ja nähdä, ettei niin ehkä olekaan.

Terapiaa. Pitää olla hyvä terapeutti, joka osaa antaa harjoituksia, neuvoja, ajattelumalleja, joita sitten toteutat aktiivisesti arjessa. Ja lakkaat ajattelemasta, että vanhemmat ovat pilanneet elämäsi. Tuo on erittäin haitallinen ajatus.

Et voinut asialle mitään, kun olit lapsi, mutta nyt olet aikuinen ja pystyt vaikuttamaan omaan elämääsi ja tulevaisuuteesi. Otat tällä tavalla vastuun omasta elämästäsi etkä anna valtaa enää vanhemmille. Kun teet töitä ja saat siihen ammattiapua, kaikki muuttuu vielä hyväksi.

Anteeksiantamisella tai antamattomiudella ei kyllä ole välttämättä minkäänlaista merkitystä. Ihan sama kuin jos esim rattijuoppo ajaa päälle ja tulee aivovaurio, niin ei se aivovaurio parane sen nopeammin antaako anteeksi vai ei. Eli ei psyyken traumatkaan (jotka voidaan joskus nähdä myös aivokuvissa) parane anteeksi antamalla, vaan anteeksi antaminen liittyy ainoastaan siihen yksittäiseen "antaa anteeksi" - tunteeseen. Jos itse kokee että anteeksiantamattomuus vie energiaa niin toki se auttaa yleiseen olotilaan muttei niihin traumoihin.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksiantamisella tai antamattomiudella ei kyllä ole välttämättä minkäänlaista merkitystä. Ihan sama kuin jos esim rattijuoppo ajaa päälle ja tulee aivovaurio, niin ei se aivovaurio parane sen nopeammin antaako anteeksi vai ei. Eli ei psyyken traumatkaan (jotka voidaan joskus nähdä myös aivokuvissa) parane anteeksi antamalla, vaan anteeksi antaminen liittyy ainoastaan siihen yksittäiseen "antaa anteeksi" - tunteeseen. Jos itse kokee että anteeksiantamattomuus vie energiaa niin toki se auttaa yleiseen olotilaan muttei niihin traumoihin.

Ja siis tämä liittyen siihen että kaikenlaisten pahojen tekojen uhreja painostetaan aina antamaan anteeksi, ehkä koska ihmiset itse haluaisi että he saisi kaiken anteeksi, mutta ei se sitä uhria auta välttämättä mitenkään erityisemmin, ainakaan niin paljoa, että sitä kannattaisi joka ongelmaan tarjota ratkaisuksi. Ap:ta auttanee terapia parhaiten.

Aikuistumalla ja ottamalla itse vastuu omasta elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Terapiaa. Pitää olla hyvä terapeutti, joka osaa antaa harjoituksia, neuvoja, ajattelumalleja, joita sitten toteutat aktiivisesti arjessa. Ja lakkaat ajattelemasta, että vanhemmat ovat pilanneet elämäsi. Tuo on erittäin haitallinen ajatus.

Et voinut asialle mitään, kun olit lapsi, mutta nyt olet aikuinen ja pystyt vaikuttamaan omaan elämääsi ja tulevaisuuteesi. Otat tällä tavalla vastuun omasta elämästäsi etkä anna valtaa enää vanhemmille. Kun teet töitä ja saat siihen ammattiapua, kaikki muuttuu vielä hyväksi.

Tiedän kyllä että pitää olla hyvä terapeutti. Olen nuorempana etsinyt terapeuttia muutaman kerran ja niistä ei ollut mihinkään. Silloin en ollut vielä ns. menetetty tapaus että toivoa oli paljon vielä n. 10 vuotta sitten.

Se siinä onkin, että ei ole voimia alkaa nyt metsästää sitä terapeuttia, ei vain ole. Tilanne on todella vaikea ja monimutkainen, koska en edes pääse eroon vanhemmistani. Joudun olemaan heidän kanssaan tekemisissä vaikka haluaisin ottaa etäisyyttä. On niin vaikea kuvio että en ala siitä avaamaan. Isä on vielä kaiken lisäksi sairastunut vaikeasti. En tiedä mitä teen. Ei ole ulospääsyä.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksiantamisella tai antamattomiudella ei kyllä ole välttämättä minkäänlaista merkitystä. Ihan sama kuin jos esim rattijuoppo ajaa päälle ja tulee aivovaurio, niin ei se aivovaurio parane sen nopeammin antaako anteeksi vai ei. Eli ei psyyken traumatkaan (jotka voidaan joskus nähdä myös aivokuvissa) parane anteeksi antamalla, vaan anteeksi antaminen liittyy ainoastaan siihen yksittäiseen "antaa anteeksi" - tunteeseen. Jos itse kokee että anteeksiantamattomuus vie energiaa niin toki se auttaa yleiseen olotilaan muttei niihin traumoihin.

Olen tästä kyllä aika samaa mieltä. Vanhempani ei ole kertaakaan katuneet tai pyytäneet anteeksi. Ei, vaan kaikki on marttyyrimäisesti kielletty, äitini on siinä maailman paras. Isä taas on ihan ihan avoimesti halunnut lapsilleen pa*skan elämän koska itselläänkin oli paska isä. -ap

Joudut olemaan? Et joudu, valitset olla. Paraneminen ei voi edes alkaa.

Minä katkaisin välit vanhempaani 30 v sitten. Elämäni paras päätös, olen ollut onnellinen jo vuosikymmeniä.

Vierailija kirjoitti:

Joudut olemaan? Et joudu, valitset olla. Paraneminen ei voi edes alkaa.

Minä katkaisin välit vanhempaani 30 v sitten. Elämäni paras päätös, olen ollut onnellinen jo vuosikymmeniä.

Nimenomaan joudun. En ole sinä eikä tilanteeni ole sama kuin sinulla 30v sitten. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapiaa. Pitää olla hyvä terapeutti, joka osaa antaa harjoituksia, neuvoja, ajattelumalleja, joita sitten toteutat aktiivisesti arjessa. Ja lakkaat ajattelemasta, että vanhemmat ovat pilanneet elämäsi. Tuo on erittäin haitallinen ajatus.

Et voinut asialle mitään, kun olit lapsi, mutta nyt olet aikuinen ja pystyt vaikuttamaan omaan elämääsi ja tulevaisuuteesi. Otat tällä tavalla vastuun omasta elämästäsi etkä anna valtaa enää vanhemmille. Kun teet töitä ja saat siihen ammattiapua, kaikki muuttuu vielä hyväksi.

Tiedän kyllä että pitää olla hyvä terapeutti. Olen nuorempana etsinyt terapeuttia muutaman kerran ja niistä ei ollut mihinkään. Silloin en ollut vielä ns. menetetty tapaus että toivoa oli paljon vielä n. 10 vuotta sitten.

Se siinä onkin, että ei ole voimia alkaa nyt metsästää sitä terapeuttia, ei vain ole. Tilanne on todella vaikea ja monimutkainen, koska en edes pääse eroon vanhemmistani. Joudun olemaan heidän kanssaan tekemisissä vaikka haluaisin ottaa etäisyyttä. On niin vaikea kuvio että en ala siitä avaamaan. Isä on vielä kaiken lisäksi sairastunut vaikeasti. En tiedä mitä teen. Ei ole ulospääsyä.

No jos et sinä pysty nyt yhtään mitään itse tekemään, niin sitten vain odotat, että ne kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Aikuistumalla ja ottamalla itse vastuu omasta elämästä.

Kertoisitko tarkemmin miten tämä tapahtuu? Minusta on kauhean mukava kun näin sanotaan mutta en tiedä miten se tapahtuu? Olen aikuistunut 11 vuotiaana ensimmäisen kerran. Se ei kyllä silloin ollut tarkoitus.

Höpö höpö, jos sinua pidetään vankina, ota yhteys poliisiin, se onnistuu kun kerran pääset tännekin kirjoittamaan.

Mutta et ota, kun olet halpa provo.

Vaikka olisi neliraajahalvaantunut, voi elää ilman vanhempiaan, jos vaan haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuistumalla ja ottamalla itse vastuu omasta elämästä.

Kertoisitko tarkemmin miten tämä tapahtuu? Minusta on kauhean mukava kun näin sanotaan mutta en tiedä miten se tapahtuu? Olen aikuistunut 11 vuotiaana ensimmäisen kerran. Se ei kyllä silloin ollut tarkoitus.

Tai tarkemmin, miten minä tällä ”aikuistumisella” parannan psyykeeni traumat? Kertoisitko, moni muukin varmaan haluaisi tietää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuistumalla ja ottamalla itse vastuu omasta elämästä.

Kertoisitko tarkemmin miten tämä tapahtuu? Minusta on kauhean mukava kun näin sanotaan mutta en tiedä miten se tapahtuu? Olen aikuistunut 11 vuotiaana ensimmäisen kerran. Se ei kyllä silloin ollut tarkoitus.

Etkä ole, olet yhä kiinni vanhemmissasi tavalla, jolla aikuinen ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Joudut olemaan? Et joudu, valitset olla. Paraneminen ei voi edes alkaa.

Minä katkaisin välit vanhempaani 30 v sitten. Elämäni paras päätös, olen ollut onnellinen jo vuosikymmeniä.

No tuo on joskus toki paras ratkaisu, mutta ei sekään yksistään auta jos ne traumat on syntyneet jo silloin kun oli lapsi. Eli sama kuin luulisi sen rattijuopon aiheuttaman aivovaurion paranevan sillä että ei pidä yhteyttä rattijuoppoon.

Ap,jos et jaksa etsiä varsinaista terapeuttia niin voithan varata vaikka yhden kerran ajan jollekulle psykologille tai psykiatriselle sairaanhoitajalle tai vaikka nettineuvontaan, jolloin pääset hieman alkuun ja saat ehkä lisää energiaa edistää asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuistumalla ja ottamalla itse vastuu omasta elämästä.

Kertoisitko tarkemmin miten tämä tapahtuu? Minusta on kauhean mukava kun näin sanotaan mutta en tiedä miten se tapahtuu? Olen aikuistunut 11 vuotiaana ensimmäisen kerran. Se ei kyllä silloin ollut tarkoitus.

Tai tarkemmin, miten minä tällä ”aikuistumisella” parannan psyykeeni traumat? Kertoisitko, moni muukin varmaan haluaisi tietää?

Johan täällä on sulle se sanottu moneen kertaan. Mene puhumaan terapeutille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuistumalla ja ottamalla itse vastuu omasta elämästä.

Kertoisitko tarkemmin miten tämä tapahtuu? Minusta on kauhean mukava kun näin sanotaan mutta en tiedä miten se tapahtuu? Olen aikuistunut 11 vuotiaana ensimmäisen kerran. Se ei kyllä silloin ollut tarkoitus.

Tai tarkemmin, miten minä tällä ”aikuistumisella” parannan psyykeeni traumat? Kertoisitko, moni muukin varmaan haluaisi tietää?

Hakeudu hoitoon, moni on jo sanonut. Mt-sairaudet eivät ole vanhempien vika, vaikka olisi kuinka kurjat vanhemmat.

Vaan taitaa olla taas äitihullu, turha hänelle on mitään vastata.