Onko vanhempanne sanoneet rakastavansa teitä?

.

En muista, että olisivat. Itse olen sanonut omalle lapselleni, mutta lapsi ei ole koskaan sanonut takaisin minulle.

Ei ole koskaan sanottu. Faija hakkasi ja mutsi suhtautui välinpitämättömästi. Olen vahvasti sitä mieltä, ettei kaikista aikuisista ole vanhemmiksi, eikä kaikkien tulisi koskaan tehdä lapsia.

Äiti taisi joskus sanoa "rakas lapsi" tai jotain. Itse kyllä viljelen rakkautta sanoissa koko perheelle, koiria myöten. 

No tuo nyt on periamerikkalainen juttu jota ainakaan suuret ikäluokat eivät ole yleensä harrastaneet. Englannin "love" on muutenkin vähän eri asia kuin suomen "rakastaa". Sama sanotaan Suomessa esim. "olet tärkeä minulle" tms.

Eivät sanoneet, mutta rakastivat. Parempi näin päin. Sanoja maailmassa riittää, teot ovat tärkeämpiä.

Joo, "minä rakastan sinua" on perinteisesti liittynyt romanttiseen rakkauteen, siksi ei ole ollut tavallista vanhemman ja lapsen välisessä kielenkäytössä. Eikä ne sanat muutenkaan ole niin tärkeitä kuin teot ja oikea välittäminen.

Ei ole sanottu, ei tuossa muodossa eikä muussakaan. Aina olisi pitänyt olla jotain muuta kuin olin ja pärjätä niissä asioissa jotka olivat vanhemmille itselleen tärkeitä. Lapsuusaikana kävi selväksi että olin heille taakka.

Eivät, ovat syntyneet 41 ja 50. Osoittaneet kuitenkin pitävänsä minusta lapsenaan niin monella eri tavalla, ihan tyytyväinen olen.

Ei ole sanottu eikä rakkautta ole sen puoleen näytettykään. Tuskin tulevat koskaan tekemään kumpaakaan, varsinkin, kun olen jo katkaissut välit.

Kyllä se lämpö ja huolenpito osoitti rakkauden, pelkät sanat on usein ulkokultaisia ja päälleliimattuja.

Ei koskaan sanottu meillä, vaikka tiesinkin että ne rakasti ja rakastaa minua. Sellainen puhe ei vain ollut luontevaa siihen aikaan. 

Eivät kumpikaan ole sanoneet. Omalle lapselle olen sanonut monta kertaa. Joskus tuleekin että " joo, joo kyllä mä tiedän, että rakastat. "

Mulle on aina molemmat vanhemmat sanoneet että äiti/isä rakastaa sinua. Sanon itsekin omille lapsille. :)

Vierailija kirjoitti:

Ei ole sanottu, ei tuossa muodossa eikä muussakaan. Aina olisi pitänyt olla jotain muuta kuin olin ja pärjätä niissä asioissa jotka olivat vanhemmille itselleen tärkeitä. Lapsuusaikana kävi selväksi että olin heille taakka.

Minulla osittain sama kokemus. Olen yrittänyt korjata välejä mutta oikeaa luottamusta ei ole syntynyt, tunnetasolla. Toimeen tulemme juuri ja juuri. Olen miettinyt että sitten kun hänestä aika jättää, pidetäänkö minua hautajaisissa jonain psykopaattilapsena jos en itke hyviä muistoja tulvien. Vaatimuksia ja syytöksiä minua kohtaan on kyllä ollut. Parhaani mukaan olen antanut anteeksi.

On sanottu, varsinkin muiden ihmisten nähden, mutta teot ovat olleet sitten kaikkea muuta mm. väkivaltaa..

Ei ole kumpikaan mutta en kyllä minäkään ole sanonut heille. Olen rakastanut elämässäni vain lemmikkieläimiäni, maniassa kerran luulin rakastavani erästä miestä.

Up

Itse en muista että vanhempani olisi ikinä noin "suoraan" sitä sanonut, mutta kyllä kuitenkin tiennyt että rakastavat. Ehkä tuosta johtuen en ole oikein omille lapsille osannut sitä sanoa, tai minulta se ei ainakaan niin luonnostaan tule. Olen kyllä sanonut rakastavani heitä, mutta osittain toivon, että kaikilla teoilla ja pelkällä olemisella he tietävät että rakastan heitä paljon.

M43

Vierailija kirjoitti:

Eivät sanoneet, mutta rakastivat. Parempi näin päin. Sanoja maailmassa riittää, teot ovat tärkeämpiä.

Eivät ole koskaan sanoneet, mutta kyllä välittäminen on selväksi tullut.

Äiti on huolehtiva hössöttäjä vieläkin.

Isä kääntyy aina enemmän sisäänpäin, ei ple koskaan puhelias ollut, mutta rakastava isä kuitenkin.