Oletteko saaneet perheneuvolasta apua kouluikäisen lapsen ongelmiin?

Vierailija kirjoitti:

Olen tuo neljäs kommntoija. Vielä lisäisin, että vaikka perheneuvolakäynnit olivat meille riittämätön apu, niin kyllä mun ja tyttären vuorovaikutus parani niiden käyntien ja kotitehtävien myötä. Raivarit tasoittuivat järkeviin mittasuhteisiin ja tutustuttiin toisiimme uudelleen, kun kaikki aika oli mennyt mulla tulipalojen sammuttamiseen. Mutta aikaa se otti ja kysyi hermoja.

Todella paljonhan te sitten saitte apua, merkittävä muutos. Pistit itsesikin likoon, ilmeisesti. Asiat ei muutu pelkästään lasta tapaamalla. Totta on, että palvelun laatu riippuu hyvin paljon työntekijästä. On tosi hyviä ja tosi huonoja ja osa siltä väliltä, niinkuin joka alalla ja paikassa.

Pelaamista on hyvä rajoittaa, mutta ei täysin mielivaltaisesti tai ilman ennakointia. Rauhallisella hetkellä lapsen kanssa voi sopia tietystä peliajasta ja perustella miksi ei ole hyvä pelata jatkuvasti. Liian ehdoton ei kannata olla, jos peli on hankalassa kohdassa lopettaa, ei lopettamisen tarvitse juuri sillä minuutilla päättyä. Kuitenkin turhia vitkastelematta. Etukäteen kannattaa jo miettiä mitä lapsi voi tehdä peliajan päätyttyä. Peliriippuvaisten lasten on yleensä tosi vaikea keksiä vaihtoehtoista tekemistä. Tehkää asioita yhdessä, tekemisen lomassa tulee helposti juteltuakin vaikka mistä. Muista kehua lasta kun asiat sujuu, ja kerro että hänen kanssaan on mukava olla ja viettää aikaa kun olette yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuo neljäs kommntoija. Vielä lisäisin, että vaikka perheneuvolakäynnit olivat meille riittämätön apu, niin kyllä mun ja tyttären vuorovaikutus parani niiden käyntien ja kotitehtävien myötä. Raivarit tasoittuivat järkeviin mittasuhteisiin ja tutustuttiin toisiimme uudelleen, kun kaikki aika oli mennyt mulla tulipalojen sammuttamiseen. Mutta aikaa se otti ja kysyi hermoja.

Todella paljonhan te sitten saitte apua, merkittävä muutos. Pistit itsesikin likoon, ilmeisesti. Asiat ei muutu pelkästään lasta tapaamalla. Totta on, että palvelun laatu riippuu hyvin paljon työntekijästä. On tosi hyviä ja tosi huonoja ja osa siltä väliltä, niinkuin joka alalla ja paikassa.

Samaa mieltä. On ihan utopistista kuvitella että ongelmat poistuisivat sillä että lapsi käy jossain terapiassa/ keskustelemassa. Kyllä siellä arjessa on asioiden muututtava ja vanhempien on tehtävä osuutensa jotta tuloksia syntyy. Hyvät välit vanhempien ja lasten välillä ja vanhempien aito kiinnostus ja halu olla aidosti läsnä lapsilleen on avain kaikkeen! Ammattilaisilta voi vaan saada neuvoja ja ehdotuksia. Eivät he voi sitä varsinaista työtä tehdä perheen puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tuo neljäs kommntoija. Vielä lisäisin, että vaikka perheneuvolakäynnit olivat meille riittämätön apu, niin kyllä mun ja tyttären vuorovaikutus parani niiden käyntien ja kotitehtävien myötä. Raivarit tasoittuivat järkeviin mittasuhteisiin ja tutustuttiin toisiimme uudelleen, kun kaikki aika oli mennyt mulla tulipalojen sammuttamiseen. Mutta aikaa se otti ja kysyi hermoja.

Todella paljonhan te sitten saitte apua, merkittävä muutos. Pistit itsesikin likoon, ilmeisesti. Asiat ei muutu pelkästään lasta tapaamalla. Totta on, että palvelun laatu riippuu hyvin paljon työntekijästä. On tosi hyviä ja tosi huonoja ja osa siltä väliltä, niinkuin joka alalla ja paikassa.

Samaa mieltä. On ihan utopistista kuvitella että ongelmat poistuisivat sillä että lapsi käy jossain terapiassa/ keskustelemassa. Kyllä siellä arjessa on asioiden muututtava ja vanhempien on tehtävä osuutensa jotta tuloksia syntyy. Hyvät välit vanhempien ja lasten välillä ja vanhempien aito kiinnostus ja halu olla aidosti läsnä lapsilleen on avain kaikkeen! Ammattilaisilta voi vaan saada neuvoja ja ehdotuksia. Eivät he voi sitä varsinaista työtä tehdä perheen puolesta.

Tuo on totta, vaikka se on hemmetin raskasta. Siinä joutuu tarkastelemaan myös itseään ja omaa käyttäytymistään kriittisesti.

Mä olen pettynyt perheneuvolaan, koska siellä ei otettu kuitenkaan huomioon koko perhettä. Mä olin uupunut, jopa siinä määrin, että jouduin tekemään elämäni suhteen suuria päätöksiä, jotka eivät olleet helppoja. Koko ajan kuormitusta vain lisättiin keksimällä miten vielä voisin mennä mutkalle lapseni takia. Mm. yksi ehdotus oli vaihtaa huonekalujen paikkaa, että tytär näkee television, koska ei suostu käyttmään silmälaseja... No, siihen en ryhtynyt kuitenkaan.

Ja se, ettei syömishäiriöoireilua tai itsetuhoisuutta otettu vakavasti. Toki mun ja tyttären vuorovaikutuksella on osansa kaikkeen, mutta en kyllä koe olevani se henkilö, joka pystyy auttamaan masennuksessa tai ahdistuksessa.

Saimme apua perheneuvolasta. Lapsella nepsyoireita, perhe uupunut. Pe-nlassa tehtiin niin huolellista työtä, että kun lapsi siirtyi myöhemmin lastenpsykiatriselle poliklinikalle, sai saman tien adhd-diagnoosin pe-nlan perusteella. Me saatiin hyvää apua pe-nlasta, mutta se vaatii pitkää suhdetta samoihin työntekijöihin. Jos työntekijät vaihtuvat jatkuvasti, apu valuu kuin vesi hanhen selästä ja fokus katoaa kaikilta. Niin kuin nyt muussakin ihmistyössä tietystä.

Ei mitään apua. Lapsi on vielä niin hyvä esittää mallilasta mutta kotona asia on kuitenkin ihan eri. Turhauttavaa kun kukaan ei usko miten vaikeaa on kotona..