Tunnetiloilla hallitseminen

Hei ap.

Perheessä ja parisuhteessa tasa-arvoinen vuorovaikutus ja turvallisuuden kokemus ovat lähes kaikille tärkeimpiä asioita.  Jos jonkun perheenjäsenen tunnetilat aina määrittävät muiden tunteita, jotain varmasti täytyy muuttua, että kaikki voisivat hyvin. Jatkuva toisten mukaan virittäytyminen, varominen, omien tunteiden jättäminen taka-alalle ettei joku toinen hermostu jne eivät tee hyvää kenellekään. Toisaalta voi miettiä sitäkin, miksi toisen tunnetila tarttuu? Mikä siinä houkuttelee omia tunteita esiin? Voiko kyse olla jonkinlaisesta läheisriippuvuudesta tai omien rajojen tuntemattomuudesta?

Vaikuttaa siltä, että hyötyisitte pariterapiasta, jossa toisaalta opetellaan ja panostetaan toimivaan vuorovaikutukseen tässä parisuhteessa ja toisaalta myös kummallekin osapuolelle on tilaisuus miettiä, mistä oma käytös kumpuaa esim. opittuna lapsuuden perheestä ja miten siitä pääsisi eteenpäin, kahliutumatta vääränlaisiin tapoihin.

Mitä tästä ajattelet?

Up

"Jos jonkun perheenjäsenen tunnetilat aina määrittävät muiden tunteita, jotain varmasti täytyy muuttua, että kaikki voisivat hyvin. Jatkuva toisten mukaan virittäytyminen, varominen, omien tunteiden jättäminen taka-alalle ettei joku toinen hermostu jne eivät tee hyvää kenellekään. Toisaalta voi miettiä sitäkin, miksi toisen tunnetila tarttuu? Mikä siinä houkuttelee omia tunteita esiin? Voiko kyse olla jonkinlaisesta läheisriippuvuudesta tai omien rajojen tuntemattomuudesta?"

Minulla oli sama tilanne ystäväni kanssa. Huomasin tekeväni noita kaikkia asioita hänen kanssaan. Hakeuduin terapiaan asti selvittämään miksi toimin niin. Tai oikeastaan tiesin miksi, mutta tarvitsin ohjausta tavasta eroon pääsemiseksi. Kohdallani se oli rajojen tuntemattomuutta. Toinen vanhemmistani käyttäytyi samalla tavalla ja mm. vähätteli tunteitani ja reaktioitani. Reaktioni esim. itkeminen oli väärin ja niin ei saanut tehdä. Se lähinnä tuotti pahaa mieltä vanhemmalleni, koska tunsi itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi itkemiseni vuoksi.

Ystäväni käytös oli siis kieroutuneella tavalla tuttua ja turvallista, vaikka en tuntenut oloani turvalliseksi hänen seurassaan. Vanhempani kanssa opin tunnistamaan käytöksen paljon aiemmin, Koska se oli paljon rajumpaa (itsemurhalla uhkailua, koska hän on nii p#aska ihminen ym) ja osasin olla (aikuisiällä) välittämättä. Välimme ovat nykyään jopa hyvät, koska olen opetellut ymmärtämään, että ne reaktiot eivät johtuneet minusta tai muustakaan, vaan hänen epävarmuuksistaan itseään kohtaan. Ystäväni kanssa tilanteen ymmärtäminen kesti kauemmin, koska kaikesta huolimatta hän oli lämmin ja huolehtiva ihminen. Herkkä ja empaattinen itsekin. Muiden syyllistäminen, loukkaantuminen ja juuri se mökötys ja tunnetiloilla hallitseminen oli vain omaa luokkaansa. Kaverini käytös oli hienostuneenpaa, mutta silti omalle luonteelleni liikaa.

Up

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa viedä huomio itseensä: miksi minä menen niin vahvasti mukaan toisen tunnetilaan? Tulkitsenko tunteita oikein? Mikä saa minut pelkäämään? Voinko vaikuttaa tilanteeseen jotenkin että voisin paremmin?

Jos ei tuo kumppanin tunneailahtelu ole tervettä, ei ole sen mukaan eläminenkään. Itseensä voi vaikuttaa. Toki myös avoin keskustelu silloin kun on hyvä ja rauhallinen hetki, voisi auttaa teitä ymmärtämään toisianne paremmin ja ehkä jopa rikkomaan kaavaa.

Hyviä kysymyksiä ja neuvoja.

Ap:n tekstistä tulee vaikutelma, että hän olettaa anopin ja miehen tietoisesti (ja onnistuneesti) pyrkivän hallitsemaan muiden oloa, vaikka mikään kertomassaan ei siihen viittaa.

Olipa hyvä linkki. Pisti ajattelemaan omaakin tilannetta laajemmin. Ap, ota viesteistä 4 ja 21 kiinni. Hyvä keskusteluyhteys on kaiken a ja o noissa tilanteissa.

Kannattaisi keskustella asioista :)