Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi mulla on ollut lapsesta asti sellainen tunne etten kuulu tähän maailmaan?
03.11.2019 |
Tai oikeastaan lapsuus ennen koulun aloittamista oli vielä kivaa, mutta koulun aloittamisen jälkeen masennuin ja tajusin etten tule pärjäämään tässä maailmassa. Nyt olen vähän yli kolmekymppinen ja tuntuu edelleen samalta. Kaikki tuntuu turhalta, ihmissuhteista ei saa positiivista energiaa, vaikka nämä ihmiset ovat kivoja. Haluaisin että saisin rakkautta mieheltä joka itsekin herättää minussa niitä tunteita mitä miehen tulee herättää. Mutta en löydä sellaista. Tai löysin kerran mutta menetin hänet ja siitä lähtien vähäisetkin elämänhaluni ovat kadonneet. En tiedä kuinka kauan enää kestän tätä ahdistusta. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ole vain surullinen, en pysty siis pelkästään itkemään vaan suututtaa niin paljon, että kun itku pääsee, se alkaa ärsyttää minua niin suunnattomasti etten enää jatka itkemistä, vaan olen vain h...lvetin vihainen.
Hermot ovat jatkuvasti kireällä ja näen koko maailman ja ihmiset vielä synkempänä kuin koskaan aiemmin.
Mikä tarkoitus tällä kaikella p...skalla on?
Kommentit (36)
Mulla taas on lapsuudesta asti taas ollu tunne että mun ei kuuluisi olla köyhä. Etten kuulu tähän leipäjonoon.
Vaan sika rikas huoleton elämänseikkailija miljoonaperijätär , joka olisi parhaimmillaan kun saisi törsätä ja mässäillä ja kurvailla upealla autolla ja ostaa mahtavia lahjoja ihmisille muuten vain plastiikkakirurgisten leikkausten välissä toipuessa.
Sitten herää joka aamu arkitodellisuuteen ja arvakkaa vetuttaako.
Mut täällä vielä ollaan ja se on jo paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan meillä tässä aito kilttinainen? Vielä kertaukseksi: kukaan ei ole sinulle velkaa parisuhdetta/seksiä ( edes se unelmiesi mies) ja onnellisuus lähtee ihmisen sisältä. Opettele elämään yksin niin kyllä se siitä jossain vaiheessa.
Päinvastoin. Opettele elämään yhteydessä muihin ihmisiin. Hakeudu yhteyteen ja lakkaa ajattelemasta että muut ovat jotenkin eri ihmisen muotista.
Yksinäisyys juurikin on monen irrallisuuden tunteen taustalla.
Pohdiskelin samantyyppisiä asioita ja kerroin niitä psykiatrille vakavan masennuksen mainingeissa.
40 vuotias ukko potemassa maailmantuskaa :-)
Nuori naispsykka hymyili ja sanoi, tuollaisia asioita yleensä pohditaan teini-iässä.
Aloi itsekin nauraa siinä vaiheessa ja myönsin asian todeksi.
Aloin miettimään hänen sanojaan kuitenkin jälkeenpäin, sisuunnuin ja aloitin aktiivisen pyrkimyksen työkyvyttömyyseläkkeelle. Muutamaa vuotta myöhemmin se onnistuinkin ja siitä lähtien olen elänyt itseni näköistä elämää suhtkoht onnellisena.
Tarinan opetus.
Ei saa jäädä tuleen makaamaan.
Niin makaa kuin petaa.
Minkä taakseen jättää sen edestään löytää.
Vierailija kirjoitti:
Ala rukoilla Jumalaa rakkauden löytymiseksi jos sitä tahdot. Itse olen alkanut rukoilla Jumalaa/Jeesusta seksielämän puolesta, hänhän sen koko jutun on käsittääkseni keksinytkin niin miksi ei :D
Olen rukoillut Jumalalta hyvää, Hänen tarkoittamaansa puolisoa jo 30 vuotta.
Ei ole vielä näkynyt.
Olen rukollut myös edes yhtä ystävää, uskoani vahvistavaa, ei ole sellaistakaan tullut.
Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole pettynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan meillä tässä aito kilttinainen? Vielä kertaukseksi: kukaan ei ole sinulle velkaa parisuhdetta/seksiä ( edes se unelmiesi mies) ja onnellisuus lähtee ihmisen sisältä. Opettele elämään yksin niin kyllä se siitä jossain vaiheessa.
Päinvastoin. Opettele elämään yhteydessä muihin ihmisiin. Hakeudu yhteyteen ja lakkaa ajattelemasta että muut ovat jotenkin eri ihmisen muotista.
Yksinäisyys juurikin on monen irrallisuuden tunteen taustalla.
Tämä. Kiitos. Olet ymmärtänyt, mistä kana kusee.
Ongelmani on, etten ole oppinut elämään yhteydessä muihin. Ei vain löydy yhteistä kosketuspintaa.
Irrallisuus, eikä vain sen tunne, on yksinäisyyteni ja toivottomuuteni taustalla.
Olen jo yli 60 v, pahasti erakoitunut. Kukaan ei pidä minuun yhteyttä. Välillä vielä itse häiriköin aikuisia lapsiani ja lähisukua, mutta ymmärrän yskän, kun minun viesteihini ei vastata.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan meillä tässä aito kilttinainen? Vielä kertaukseksi: kukaan ei ole sinulle velkaa parisuhdetta/seksiä ( edes se unelmiesi mies) ja onnellisuus lähtee ihmisen sisältä. Opettele elämään yksin niin kyllä se siitä jossain vaiheessa.
Parisuhde ei ole tässä se pääpointti, urpo. Ja totta on ettei kukaan ole kenellekään velkaa näitä asioita. Tämä nainen tuskin niin kuvitteleekaan, eikä sitä siksi tarvitse hänelle erikseen teroittaa.
Yhteys muihin ihmisiin sen sijaan on jotain, jota ihmiset yleensä tarvitsevat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan meillä tässä aito kilttinainen? Vielä kertaukseksi: kukaan ei ole sinulle velkaa parisuhdetta/seksiä ( edes se unelmiesi mies) ja onnellisuus lähtee ihmisen sisältä. Opettele elämään yksin niin kyllä se siitä jossain vaiheessa.
Parisuhde ei ole tässä se pääpointti, urpo. Ja totta on ettei kukaan ole kenellekään velkaa näitä asioita. Tämä nainen tuskin niin kuvitteleekaan, eikä sitä siksi tarvitse hänelle erikseen teroittaa.
Yhteys muihin ihmisiin sen sijaan on jotain, jota ihmiset yleensä tarvitsevat.
Sitten pitää olla sellainen ihminen, johon muut ihmiset haluaa ottaa yhteyden. Ihminen ei pysty vaikuttamaan suoraan muiden ihmisten reaktioihin ja asenteisiin, mutta näin yleisesti mukavan ja iloisen ihmisen lähellä tykätään olla. Urpoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan meillä tässä aito kilttinainen? Vielä kertaukseksi: kukaan ei ole sinulle velkaa parisuhdetta/seksiä ( edes se unelmiesi mies) ja onnellisuus lähtee ihmisen sisältä. Opettele elämään yksin niin kyllä se siitä jossain vaiheessa.
Päinvastoin. Opettele elämään yhteydessä muihin ihmisiin. Hakeudu yhteyteen ja lakkaa ajattelemasta että muut ovat jotenkin eri ihmisen muotista.
Yksinäisyys juurikin on monen irrallisuuden tunteen taustalla.
Tämä. Kiitos. Olet ymmärtänyt, mistä kana kusee.
Ongelmani on, etten ole oppinut elämään yhteydessä muihin. Ei vain löydy yhteistä kosketuspintaa.
Irrallisuus, eikä vain sen tunne, on yksinäisyyteni ja toivottomuuteni taustalla.
Olen jo yli 60 v, pahasti erakoitunut. Kukaan ei pidä minuun yhteyttä. Välillä vielä itse häiriköin aikuisia lapsiani ja lähisukua, mutta ymmärrän yskän, kun minun viesteihini ei vastata.
Kyllähän tämäkin on (varsin suosittu) tapa olla yhteydessä muihin (ja kertoa ajatuksistaan) . Olla keskustelupalstalla juttelemassa asiallisia ja asiattomia. Aika hyvin näihin viesteihin on vastattu, vai mitä.
Herättänyt monenlaisia ajatuksia ja kommentteja.
Tästä se lähtee kun opettelee.
Itse olen löytänyt ehdottomasti parhaimman ja lojaalimman ja läheisimmän ihmisen elämääni...arvaa mistä?
No aikoinaan suomi24.keskustelupalstalta! Jotain 15 v sitten. Taidettiin silloin tunnistaa toisissamme molempien viiltävä yksinäisyys aikoinaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan meillä tässä aito kilttinainen? Vielä kertaukseksi: kukaan ei ole sinulle velkaa parisuhdetta/seksiä ( edes se unelmiesi mies) ja onnellisuus lähtee ihmisen sisältä. Opettele elämään yksin niin kyllä se siitä jossain vaiheessa.
Päinvastoin. Opettele elämään yhteydessä muihin ihmisiin. Hakeudu yhteyteen ja lakkaa ajattelemasta että muut ovat jotenkin eri ihmisen muotista.
Yksinäisyys juurikin on monen irrallisuuden tunteen taustalla.
Pieni käytännön ongelma tuossa että kun lapsena on ollut liikaa yksin ja siitä traumatisoitunut, ei ole enää kykyä yhteyteen muiden kanssa kuten normaaleilla ihmisillä on. Mä en pysty luomaan minkäänlaisia ihmissuhteita tai olemaan ryhmissä traumojeni takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on samoja ajatuksia. Lapsesta olen ollut sellainen joka mielellään haaveilee ja elää siinä maailmassa. Ihmisiin olen aiemmin suhtautunut ihan luottavaisesti, mutta sitten olen saanut kokea niin paljon pahaa sieltä, että en enää oikein uskalla tutustua ja jotenkin jännitän todella paljon. Olen ollut kiusattu ja luottamus myös petetty todella ikävästi. Omaa paikkaa maailmassa on todella vaikeaa löytää ja sitten, kun monet asiat ovat menneet aivan väärin niin ei aina tiedä miten oikein jatkaa eteenpäin. Jotenkin aina ollut myös se ajatus etten pärjää niin hyvin kuin moni muu. En vaan kestä niin paljon ja tämäkin aika on koettu, kun meinasi pää seota ihan pahemman kerran ja ahdisti koko ajan. Siihen ei tahdo palata ja silloin on pakko elää niin, että säästää itseään. Silloin vaan helposti elämä kaventuu ja ei uskalla tehdä moniakaan asioita ja ei meinaa päästä eteenpäin. Minulla ei ole ystäviä ja oikeastaan ketään läheistä, joka kunnolla edes välittäisi minusta. Kukaan ei oikeastaan tunne minua. Sekin tuo sellaista ulkopuolisuuden tunnetta ja miettii etten kuulu mihinkään. Myös epätodellista oloa ollut yläkoulusta lähtien. Silloin saattaa mennä pitkiä aikoja "sumussa" ilman, että jää mitään kunnollisia muistoja. Uskon, että on alkanut niistä koulussa tapahtuneista kokemuksista.
Ajattelen aina, että pärjäisin jotenkin jos saisin vaan elää sitä elämää mihin pystyn, mutta kun tämä ei riitä ja pitäisi opiskella, saada työpaikka ja muutenkin pärjätä tässä maailmassa. Menneisyyden kokemukset ovat mielessä päivittäin ja nekin tavallaan lannistavat vieläkin. En itsekään aina tunne itseäni ja olen melko "persoonaton" ihminen ja siihen varmaan vaikuttaa se ettei ole ollut ihmisiä joihin peilata. Omillaan olen ollut aina. Itse mietin monesti miten selviän kaikesta jos elämä jo nyt kääntyy väärään suuntaan. Tuntuu kuin luovuttaisin jo valmiiksi. Toisaalta olen hyvin realistinen ihminen ja tiedostan kuinka rajallista kaikki on. Silloin auttaa vaan pakemeninen sinne haaveisiin.
"Mikä tarkoitus tällä kaikella p...skalla on?"
Sehän se juju onkin, että tällä p*skalla ei ole mitään merkitystä. Joko oppii vain sietämään tarkoituksettomuutta ja elää elämänsä jatkuvasti tiedostaen, että ihan sama mitä tekee, sillä ei ole mitään merkitystä, tai sitten yritää löytää asian elämässä jota kohtaan tuntee intohimoa, joka siis tuo jonkinlaista merkitystä elämään. Mutta vaikka sen "merkityksen" löytäisikin, niin silloinkin pitää muistaa, että jossain viheessa sitä kuitenkin kuolla kupsahtaa ja siinä vaiheessa sillä elämän merkityksellä ei loppujen lopuksi ole mitään väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faith kirjoitti:
Tunne alkoi siis koulun aloittamisen jälkeen? Oliko koulussa jotain ahdistavaa, huonoja yhteisökokemuksia, koulukiusaamista tai koitko, että sinulta vaaditaan asioita, joihin et pysty? Tähän maailmaanhan laajemminkin mahtuu paljon noita kaikkia. Koulusta ne vasta alkavat.
Minullakin on ollut saman tyyppinen kokemus aina. Minulla se on painottunut niin, että jossain muualla on se paikka, johon kuulun. Jollain tavalla olen aina uskonut niin, ja uskoon tultuani olen ymmärtänyt sen paikan olevan Jumalan luona.
Elämä tässä maailmassa on kuitenkin välttämätön ja arvokas vaihe, ja onhan täällä paljon hyvääkin. Jos on pitkään mennyt poikkeuksellisen huonosti, kaikki voi näyttää erityisen synkältä. Tämä pimeä vuodenaikakin voi vaikuttaa ajatusmaailmaan enemmän kuin moni uskoo.
Toivottavasti saat pian iloa ja hyviä asioita elämääsi!
Ihana kirjoitus, kiitos!!
Ei ap
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on ihan pienestä asti ollut tunne, etten kuulu tänne. En perheeseeni, en ikätovereihini, en yhteiskuntaan. En mihinkään. Olen epäillyt mm. älykkyyttäni ja mielenterveyttäni kymmeniä kertoja, hermoromahduksen partaalla, aina vaan etsien itsestäni vikaa: mikä minua vaivaa, kun en tätäkään osaa? Miksi muut hoitavat asiat kuin vettä vaan, mutten minä? Jne. Kun katson ikäisiäni ihmisiä esim. työskentelemässä, tuntuu kuin katsoisin näytelmää. En osaa kuvitella itseäni heidän paikalleen, en näe mahdollisena vaihtoehtoa että heräisin aamulla ja lähtisin töihin, tulisin sitten illemmalla kotiin ja eläisin normaalisti muutenkin.
En ymmärrä ihmisiä, eivätkä he minua. En ole autistinen, vaikka kävin läpi kalliit testit. Jotain vikaa minussa on muihin verrattuna kuitenkin. Ajatustyylini on niin outo, että suurin osa ihmisistä ei edes yritä ymmärtää sitä. Kyseenalaistan tai käännän päälaelleen aivan kaiken: esim. viimeisin pohtimiseni koski lehtijuttua, jossa puhuttiin hyvistä teoista itsensä ja muiden olotilan parantamiseksi. Minä outolintu aloin automaattisesti miettimään, että mitäköhän tapahtuisi, jos ihan kokeeksi yrittäisinkin tehdä muiden olon huonoksi? En siis mitenkään ilkeällä tavalla tätä miettinyt, ihan vaan teoriassa. Mitä tapahtuisi?
Nyt kolmekymppisenä elän vapaaehtoisesti ilman kavereita tai perhettä. Kavereista luovuin, koska en kokenut voivani olla oma itseni heidän seurassaan, ja toisaalta en myöskään uskonut voivani olla heille kovin hyvää seuraa oman tilanteeni takia. Muut ihmiset ovat minulle aikalailla yhdentekeviä. En koe heitä pahoina tai hyvinä, he vaan elävät elämäänsä. Olen paljon netissä, mutta jouduin poistumaan jopa vertaistukiryhmästä koska samasta vaivasta kanssani kärsivät paheksuivat ajattelutapaani niin rajusti.
Tätä kaikkea ei helpota se, että olen nainen, melkeinpä päinvastoin. Samaistumisen kohteita ei käytännössä ole.
Moi, et ole yksin. Itselläni on täysin samanlaisia ajatuksia. Tosin olen kyllä ollut töissä. Mutta juuri muita ihmisiä seuratessa tulee sellainen olo kuin he vain näyttelisivät. Voihan olla että minäkin näyttelen muiden silmissä? Mutta siis sellainen huolettomuus ja elämää uhkuva energia mitä monissa ihmisissä näkee, sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Aivan kuin sellaiset ihmiset eläisivät vailla mitään huolia. Samoja ajatuksia esim. kuluttamiseen liittyen, kun työkaverilla on joka päivä uusi paita. Eivätkö ihmiset ajattele omaa nenänvarttaan pidemmälle missään asioissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on samanlaisia tuntemuksia.
Itse asiassa syy siihe että olen vielä täällä on lääketiede...
Napanuora 4x kaulan ympäri...hätäsektio...happivajaus... kaksi kuukautta tehohoidossa... Muuten olisin kuollut.
No joku aivosolu saattoikin kuolla. Tuntuu siltä.
Kuitenkin olen aina kokenut etteimun kuuluisi olla täällä. Väärä aika, väärä paikka. Tosin enole niin paljon matkustellut jotta olisin saanut selville onko syynä vain paikka.
Kaikki on niin vaikeaa, mulla on tavallaan "kaikki" mutta en siltikään ole tyytyväinen (aviomies, lapset, koti, työ, harrastuksia).
Kuolema ei kuullosta niin kamalalta. Otan sen kyllä vastaan sitten kun sen aika tulee.
Tuttu tunne. Oletko tullut ajatelleeksi, että saatatkin olla huomattavasti keskuvertoihmisiä älykkäämpi.
Alue: Aihe vapaa
Onkohan meillä tässä aito kilttinainen? Vielä kertaukseksi: kukaan ei ole sinulle velkaa parisuhdetta/seksiä ( edes se unelmiesi mies) ja onnellisuus lähtee ihmisen sisältä. Opettele elämään yksin niin kyllä se siitä jossain vaiheessa.