Miksi mulla on ollut lapsesta asti sellainen tunne etten kuulu tähän maailmaan?
Tai oikeastaan lapsuus ennen koulun aloittamista oli vielä kivaa, mutta koulun aloittamisen jälkeen masennuin ja tajusin etten tule pärjäämään tässä maailmassa. Nyt olen vähän yli kolmekymppinen ja tuntuu edelleen samalta. Kaikki tuntuu turhalta, ihmissuhteista ei saa positiivista energiaa, vaikka nämä ihmiset ovat kivoja. Haluaisin että saisin rakkautta mieheltä joka itsekin herättää minussa niitä tunteita mitä miehen tulee herättää. Mutta en löydä sellaista. Tai löysin kerran mutta menetin hänet ja siitä lähtien vähäisetkin elämänhaluni ovat kadonneet. En tiedä kuinka kauan enää kestän tätä ahdistusta. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ole vain surullinen, en pysty siis pelkästään itkemään vaan suututtaa niin paljon, että kun itku pääsee, se alkaa ärsyttää minua niin suunnattomasti etten enää jatka itkemistä, vaan olen vain h...lvetin vihainen.
Hermot ovat jatkuvasti kireällä ja näen koko maailman ja ihmiset vielä synkempänä kuin koskaan aiemmin.
Mikä tarkoitus tällä kaikella p...skalla on?
Kommentit (36)
En tiedä mutta mun kohdalla on ihan totta että mun nyt vaan ei ole tarkoitus elää. Jos olisi niin olisi edes jotain hyvää ja toivoa joskus elämässä mutta ei ole, eikä minkäänlaista mahdollisuutta hyvään elämään.
Joopa joo.
Eläkää vain rauhasssa, kaikki ne vuodet jotka teille on suotu.
Kyllä luonto hoitaa ihmisen pois, kun aika on täynnä, sillä jokaisella on aikansa maan päällä.
Miksi juuri minun piti syntyä tähän maailmaan? Miksi juuri se munasolu ja se siittiö hedelmöittyivät? Ei minussa ole mitään sisua, joten miten se siittiö, josta minä kehityin, oli sitten sisukkain? Ehkä niistä kaikista muista olisi tullut kehitysvammainen tai jotain. Mutta välillä kehitysvammainenkin siittiö voittaa, mikä niistä huonommista olisi sitten tullut? Ehkä keskenmeno. Miksi minä en voinut olla keskenmeno?
Vakavia kysymyksiä.
Ala rukoilla Jumalaa rakkauden löytymiseksi jos sitä tahdot. Itse olen alkanut rukoilla Jumalaa/Jeesusta seksielämän puolesta, hänhän sen koko jutun on käsittääkseni keksinytkin niin miksi ei :D
Tunne alkoi siis koulun aloittamisen jälkeen? Oliko koulussa jotain ahdistavaa, huonoja yhteisökokemuksia, koulukiusaamista tai koitko, että sinulta vaaditaan asioita, joihin et pysty? Tähän maailmaanhan laajemminkin mahtuu paljon noita kaikkia. Koulusta ne vasta alkavat.
Minullakin on ollut saman tyyppinen kokemus aina. Minulla se on painottunut niin, että jossain muualla on se paikka, johon kuulun. Jollain tavalla olen aina uskonut niin, ja uskoon tultuani olen ymmärtänyt sen paikan olevan Jumalan luona.
Elämä tässä maailmassa on kuitenkin välttämätön ja arvokas vaihe, ja onhan täällä paljon hyvääkin. Jos on pitkään mennyt poikkeuksellisen huonosti, kaikki voi näyttää erityisen synkältä. Tämä pimeä vuodenaikakin voi vaikuttaa ajatusmaailmaan enemmän kuin moni uskoo.
Toivottavasti saat pian iloa ja hyviä asioita elämääsi!
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
Ethän sinä kuulukaan. Kaikki ihmiset kuuluvat oikeasti Jumalan luokse taivaaseen. Tämä on rangaistussiirtola, johon meidät on siirretty esi-isiemme rikosten tähden. Ala pitää huolta siitä, että pääset oikeaan kotiisi! (Sinne pääsee seuraamalla Jeesusta)
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mutta mun kohdalla on ihan totta että mun nyt vaan ei ole tarkoitus elää. Jos olisi niin olisi edes jotain hyvää ja toivoa joskus elämässä mutta ei ole, eikä minkäänlaista mahdollisuutta hyvään elämään.
Tiedän tyypin joka hoki täsmälleen samaa. Aina siipi maassa, vuosi vuodelta synkistyi.
Muutti maata, siis jotenkin keplotteli ittensä veks suomesta erilaiseen kulttuuriin.
Puhkes kukkaan ja on kuin eri ihminen. Ei kuulemma ikinä palaisi takaisin kun tuhlasi niin monta vuotta masiksessa täällä synkistellen.
Hän oli kai vain itselleen täysin väärässä ympäristössä täällä kotosuomessa karvahattujen seassa.
Mullakin on ihan pienestä asti ollut tunne, etten kuulu tänne. En perheeseeni, en ikätovereihini, en yhteiskuntaan. En mihinkään. Olen epäillyt mm. älykkyyttäni ja mielenterveyttäni kymmeniä kertoja, hermoromahduksen partaalla, aina vaan etsien itsestäni vikaa: mikä minua vaivaa, kun en tätäkään osaa? Miksi muut hoitavat asiat kuin vettä vaan, mutten minä? Jne. Kun katson ikäisiäni ihmisiä esim. työskentelemässä, tuntuu kuin katsoisin näytelmää. En osaa kuvitella itseäni heidän paikalleen, en näe mahdollisena vaihtoehtoa että heräisin aamulla ja lähtisin töihin, tulisin sitten illemmalla kotiin ja eläisin normaalisti muutenkin.
En ymmärrä ihmisiä, eivätkä he minua. En ole autistinen, vaikka kävin läpi kalliit testit. Jotain vikaa minussa on muihin verrattuna kuitenkin. Ajatustyylini on niin outo, että suurin osa ihmisistä ei edes yritä ymmärtää sitä. Kyseenalaistan tai käännän päälaelleen aivan kaiken: esim. viimeisin pohtimiseni koski lehtijuttua, jossa puhuttiin hyvistä teoista itsensä ja muiden olotilan parantamiseksi. Minä outolintu aloin automaattisesti miettimään, että mitäköhän tapahtuisi, jos ihan kokeeksi yrittäisinkin tehdä muiden olon huonoksi? En siis mitenkään ilkeällä tavalla tätä miettinyt, ihan vaan teoriassa. Mitä tapahtuisi?
Nyt kolmekymppisenä elän vapaaehtoisesti ilman kavereita tai perhettä. Kavereista luovuin, koska en kokenut voivani olla oma itseni heidän seurassaan, ja toisaalta en myöskään uskonut voivani olla heille kovin hyvää seuraa oman tilanteeni takia. Muut ihmiset ovat minulle aikalailla yhdentekeviä. En koe heitä pahoina tai hyvinä, he vaan elävät elämäänsä. Olen paljon netissä, mutta jouduin poistumaan jopa vertaistukiryhmästä koska samasta vaivasta kanssani kärsivät paheksuivat ajattelutapaani niin rajusti.
Tätä kaikkea ei helpota se, että olen nainen, melkeinpä päinvastoin. Samaistumisen kohteita ei käytännössä ole.
Mulla tuli murrosiässä tuo tunne ja jatkui yli kolmekymppiseksi, jolloin todettiin keskivaikea masennus. Siitä pääsin yli ja tunnen taas jotenkin olevani osa tätä maailmaa.
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on ihan pienestä asti ollut tunne, etten kuulu tänne. En perheeseeni, en ikätovereihini, en yhteiskuntaan. En mihinkään. Olen epäillyt mm. älykkyyttäni ja mielenterveyttäni kymmeniä kertoja, hermoromahduksen partaalla, aina vaan etsien itsestäni vikaa: mikä minua vaivaa, kun en tätäkään osaa? Miksi muut hoitavat asiat kuin vettä vaan, mutten minä? Jne. Kun katson ikäisiäni ihmisiä esim. työskentelemässä, tuntuu kuin katsoisin näytelmää. En osaa kuvitella itseäni heidän paikalleen, en näe mahdollisena vaihtoehtoa että heräisin aamulla ja lähtisin töihin, tulisin sitten illemmalla kotiin ja eläisin normaalisti muutenkin.
En ymmärrä ihmisiä, eivätkä he minua. En ole autistinen, vaikka kävin läpi kalliit testit. Jotain vikaa minussa on muihin verrattuna kuitenkin. Ajatustyylini on niin outo, että suurin osa ihmisistä ei edes yritä ymmärtää sitä. Kyseenalaistan tai käännän päälaelleen aivan kaiken: esim. viimeisin pohtimiseni koski lehtijuttua, jossa puhuttiin hyvistä teoista itsensä ja muiden olotilan parantamiseksi. Minä outolintu aloin automaattisesti miettimään, että mitäköhän tapahtuisi, jos ihan kokeeksi yrittäisinkin tehdä muiden olon huonoksi? En siis mitenkään ilkeällä tavalla tätä miettinyt, ihan vaan teoriassa. Mitä tapahtuisi?
Nyt kolmekymppisenä elän vapaaehtoisesti ilman kavereita tai perhettä. Kavereista luovuin, koska en kokenut voivani olla oma itseni heidän seurassaan, ja toisaalta en myöskään uskonut voivani olla heille kovin hyvää seuraa oman tilanteeni takia. Muut ihmiset ovat minulle aikalailla yhdentekeviä. En koe heitä pahoina tai hyvinä, he vaan elävät elämäänsä. Olen paljon netissä, mutta jouduin poistumaan jopa vertaistukiryhmästä koska samasta vaivasta kanssani kärsivät paheksuivat ajattelutapaani niin rajusti.
Tätä kaikkea ei helpota se, että olen nainen, melkeinpä päinvastoin. Samaistumisen kohteita ei käytännössä ole.
Mars lukemaan filosofiaa yliopistoon, siellä on just tollasta "mitä tapahtuisi?/mitä jos/ oih en kuulu minnekään enkä kellekään" -läppää suoltavia hiippareita koko jengi. Siellä sulle samaistumisen kohteita.
Vierailija kirjoitti:
Mullakin on ihan pienestä asti ollut tunne, etten kuulu tänne. En perheeseeni, en ikätovereihini, en yhteiskuntaan. En mihinkään. Olen epäillyt mm. älykkyyttäni ja mielenterveyttäni kymmeniä kertoja, hermoromahduksen partaalla, aina vaan etsien itsestäni vikaa: mikä minua vaivaa, kun en tätäkään osaa? Miksi muut hoitavat asiat kuin vettä vaan, mutten minä? Jne. Kun katson ikäisiäni ihmisiä esim. työskentelemässä, tuntuu kuin katsoisin näytelmää. En osaa kuvitella itseäni heidän paikalleen, en näe mahdollisena vaihtoehtoa että heräisin aamulla ja lähtisin töihin, tulisin sitten illemmalla kotiin ja eläisin normaalisti muutenkin.
En ymmärrä ihmisiä, eivätkä he minua. En ole autistinen, vaikka kävin läpi kalliit testit. Jotain vikaa minussa on muihin verrattuna kuitenkin. Ajatustyylini on niin outo, että suurin osa ihmisistä ei edes yritä ymmärtää sitä. Kyseenalaistan tai käännän päälaelleen aivan kaiken: esim. viimeisin pohtimiseni koski lehtijuttua, jossa puhuttiin hyvistä teoista itsensä ja muiden olotilan parantamiseksi. Minä outolintu aloin automaattisesti miettimään, että mitäköhän tapahtuisi, jos ihan kokeeksi yrittäisinkin tehdä muiden olon huonoksi? En siis mitenkään ilkeällä tavalla tätä miettinyt, ihan vaan teoriassa. Mitä tapahtuisi?
Nyt kolmekymppisenä elän vapaaehtoisesti ilman kavereita tai perhettä. Kavereista luovuin, koska en kokenut voivani olla oma itseni heidän seurassaan, ja toisaalta en myöskään uskonut voivani olla heille kovin hyvää seuraa oman tilanteeni takia. Muut ihmiset ovat minulle aikalailla yhdentekeviä. En koe heitä pahoina tai hyvinä, he vaan elävät elämäänsä. Olen paljon netissä, mutta jouduin poistumaan jopa vertaistukiryhmästä koska samasta vaivasta kanssani kärsivät paheksuivat ajattelutapaani niin rajusti.
Tätä kaikkea ei helpota se, että olen nainen, melkeinpä päinvastoin. Samaistumisen kohteita ei käytännössä ole.
Jaa. Minä olen ihan samanlainen nainen. Mutta eihän me varmaan tavata kun tosiaan en kaipaa kavereita. Sitä paitsi en koskaan kerro kenellekään livenä ajatuksiani, koska niitä paheksutaan ankarasti kumminkin. Korkeintaa tällaisella anonyymipalstalla. Täälläkin niitä joko epäillään provoksi tai poistetaan :D
Livenä vaikutan ihan normaalilta, ainakin ymmärtääkseni.
Auttaako vaikka lukeminen? Ehkä hyppy haavemaailmaan tekee hyvää? Mene kirjastoon, lainaa joku kiva kirja, rakenna tyynyistä ja peitoista maja ja mene sinne lukemaan, syömään suklaata ja juomaan teetä.
Vierailija kirjoitti:
Joopa joo.
Eläkää vain rauhasssa, kaikki ne vuodet jotka teille on suotu.
Kyllä luonto hoitaa ihmisen pois, kun aika on täynnä, sillä jokaisella on aikansa maan päällä.
Wau.
Tuohan lohdutti ja rohkaisi kaikkia heti kummasti elämään väkevämmin.
Kiitti.
Jokaikisellä ihmisolennolla on välillä vaihtelevasti tunne että " en kuulu tänne".
Se voidaan lukea yhtenä osana ns. eksistentiaalisen ahdistuksen kokemiseen. Se on ihmisenä olemisen hinta, eläimethän eivät tutkitusti tällaista koe, senkun porskuttavat hetkessä vaistoillaan eteenpäin eläen.
Eli siinä ei ole mitään poikkeuksellista vaikka se jokaisen omalla kohdalla ainutlaatuiselta tuntuukin. Että kun just mulla nyt näin tällä lailla.
Usein siihen auttaa se että lakkaa pyörimästä oman pylperön ympärillä -- ja tekee jotain, edes pientä, vaikka anonyymina , pyyteetöntä hyvää jossain muodossa jollekin toiselle ihmisolennolle. Säännöllisesti.
Avaa vaikka oven , tmv. Kiittää kassaa.
Ottaa tuosta toimintamallin ja huomio toiset. Samalla osaltaan vaikuttaa maailmaa parantavasti ikuisen vinkumisen ja itsensä masentavien ajatusten hautomisen asemesta.
Vierailija kirjoitti:
Miksi juuri minun piti syntyä tähän maailmaan? Miksi juuri se munasolu ja se siittiö hedelmöittyivät? Ei minussa ole mitään sisua, joten miten se siittiö, josta minä kehityin, oli sitten sisukkain? Ehkä niistä kaikista muista olisi tullut kehitysvammainen tai jotain. Mutta välillä kehitysvammainenkin siittiö voittaa, mikä niistä huonommista olisi sitten tullut? Ehkä keskenmeno. Miksi minä en voinut olla keskenmeno?
Vakavia kysymyksiä.
Ei ristus.
Mee ny vaikka uimahalliin kellumaan kellukkeiden varassa.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mutta mun kohdalla on ihan totta että mun nyt vaan ei ole tarkoitus elää. Jos olisi niin olisi edes jotain hyvää ja toivoa joskus elämässä mutta ei ole, eikä minkäänlaista mahdollisuutta hyvään elämään.
Ohan sulla näköjään netti.
Ja tietsikka. Se on kuule miljoonien mahdollisuuksien aparaatti.
Saima Harmaja?