Uraihmiset-odottajat, miten purette työpaineita?

Mä aloin saada pahoja supistuksia työpaineistakin ja jouduin jäämään saikulle pian raskauden puolenvälin jälkeen :( Kurjalta tuntui, kun oli pakko irtaantua töistä ennen aikojaan. Uudet ihmiset joutuivat ennen aikojaan ottamaan mun duunin kokonaan harteilleen ja opettelemaan niitä juttuja todella. Se tiedonsiirto tapahtui sitten etänä mun ollessa saikulla, mutta onnistuihan se.

Nyt se totaalinen irtautuminen siitä kaikesta on tapahtunut alkukipuilun jälkeen ihan helposti ja kivaa kun ei loppuraskaudesta tarvitse enää mitään töitä miettiä, kun äitiyslomakin alkaa ensi viikolla.



Pia

Odotan esikoistani viikolla 17, koko ikäni olen opiskellut tai painanut täysillä duunia. Olen unelmatyöpaikassani, mutta silti halusin kovasti lasta.



Alkuraskaudessa väsytti julmetusti ja vaikka pahoinvointi oli lievää, en vain enää jaksanut istua iltoja töissä. Tuntuikin aivan luonnolliselta jättää työt ja lähteä kotiin.



Kun joku viikko sitten kerroin raskaudestani, sanoin samaan hengenvetoon, että teen tästä lähtien normaalia työpäivää. Valitsin itse ne työt, jotka voin antaa pois ja hankin niille tekijän. Äitiyslomasijaiseni valittiin juuri, ja teimme sellaisen diilin, että hän tulee jo reilu kuukausi ennen lomaani töihin, jotta ehdin opettaa suhteellisen vaativan hommani hänelle.



Ehkä siksi, että olen ollut jo pitkään työelämässä, tuntuu ainakin nyt luonnolliselta jäädä äitiyslomalle ja keskittyä vauvaan. Olen alustavasti sanonut meneväni takaisin sitten kun vauva on reilun vuoden ikäinen, mutta katsotaan miten käy - ehkä yllättäen viihdynkin kotona pidempään!



Myönnään, että jännitän äitiyslomassa juuri sitä puolta, että vaikka vauva on varmasti ihana, tuntuuko kotona tylsältä haastavan työn jälkeen? Valvomista ja rasitusta en pelkää, ainaisia rutiineja kyllä.



Mutta ehkä tämä raskausajan huikea onni lapsesta jatkuu äititiyslomallakin, itse kullakin :-)

Olen päätynyt alkuperäisiä suunnitelmiani nopeammin tehtäviin, joihin ei noin vain kouluteta sijaista. Minut halutaan joka palaveriin ja tuntuu että kukaan ei oikein uskalla tehdä mitään jos en ole antamassa hyväksyntääni. Paineita tulee organisaatiossa sekä alapuolelta, kollegoilta että yläpuolelta. Koskaan ei voi miellyttää kaikkia...



No, raskaaksi tuleminen otti oman aikansa koska olin varmaan pari vuotta työuupumuksen partaalla. Sain muutaman ison projektin ns. kalkkiviivoille viime syksynä ja sitten tärppäsi. Vauhti luonnollisesti hidastui alkuraskaudessa mutta päättäväisyydellä olen koettanut saada asioita eteenpäin ja päätöspisteeseen ennen koko sotkun luovuttamista sijaiselle. Osan keskeneräisistä hommistani olen siirtänyt mappiin ö eli en aio tehdä jollei jostain ilmaannu yhtäkkiä ylimääräistä aikaa. Nyt töitä on jäljellä pari kuukautta ja olen päättänyt olla osallistumatta enää yhteenkään " uuteen" palaveriin. Hoidan ne keskeneräiset hommat jotka ehdin ja teen korkeintaan jonkinlaisia linjanvetoja tulossa olevista asioista sijaiselleni. Koetan tässä samalla kannustaa minuun tukeutuvia ihmisiä omatoimisuuteen. Kyllähän työpaikallani on pärjätty ennen minuakin!



Mielestäni raskaus on vähentänyt stressaantumista vaikka töissä on yhtä hektistä kuin vaikkapa vuosi sitten. Jotenkin sitä vaan armeliaasti unohtaa työt sieltä lähtiessään - jos joku juttu sitten on totaalisesti unohtunut kyllä se sitten tulee nenän eteen myöhemmin. Olen lopettanut vaatimasta itseltäni täydellisiä suorituksia ja tuntuu, että organisaatiossa on se hyväksytty. Taisin uupua ihan itse itselleni asettamiini rajoihin: on vain hyväksyttävä se, että kaikkeen ei yksi ihminen pysty.



Edelleen työ menee jonkin verran vapaa-ajan edelle, se energia mitä on, tulee käytettyä työnantajan hyväksi 8-18 mutta siihenkin olen päättänyt laittaa stopin kesäkuun loppuun mennessä. Heinäkuu on lomakuu eli pitäisi sitä kauttakin helpottaa. Ja sijaisen hommasin sillä silmällä että en palaa ihan niin pian kuin työnantaja odottaa... Saa nähdä. Mutta turha stressi pois, kanssasisaret!

Edellinen raskauteni aikana en pystynyt juuri ollenkaan hiljentämään vauhtia, lopputulos -- sairaslomalle ja suoraan sairaalaan. Eli kannattaa ottaa lepoa, vaikka firman tilipussista sitten. Koska lähtöni tapahtui niin nopeasti, en ehtinyt ollenkaan perehdyttää sijaistani. Kun olin reilun vuoden pois työelämästäni työni olivat ns. kadonneet alta. Vuodessa asiat ehtii muuttua niin paljon. Kukaan ei jää tavallaan kaipaamaan äitiyslomalaisia, aukot paikataan nopeasti. Sijaiseni saikin minun paikkani ja palattuani äitiyslomalta hän olisi ollut esimieheni. Mutta näin se on, äitiyslomalaisia ei aidosti kunnioiteta ja ajatellaan että älykkyysosamäärä on jotenkin vähentynyt loman aikana. Minulle tarjottiin kuitenkin hyvää uraa toisessa yksikössä, jonka otin ilomielin vastaan. Aikaisemmat 12 tunnin työpäivät kun eivät pienen lapsen äidille olisi sopineetkaan. (Tosin taas tulee kyllä ihan yhtälailla paahdettua)



Mutta kieltämättä laittoi ajattelemaan, korkeasta asemasta ei niin vaan jäädäkään äitiyslomalle. Raskauteni oli selkeästi ylimmälle johdolle iso pettymys. Tämä kannattaa muistaa muidenkin uraäitien! Paluu ei välttmättä ole kovin onnellinen -- työt hyvin todennäiköisesti vaihtuvat.



Nyt olen uudelleen raskaana, enkä ole kertonut kenellekään. Voipi olla että tämä toinen raskaus " pilaa" urani. Nyt olen viisaampi ja tiedän, että ura on aina saavutettavissa uudelleen ja lapset ovat vain kerran pieniä.