Kamalaa kuunnella päivästä toiseen miten naapurin isä huutaa lapsilleen :(

Meilläkin lapsuudessa huudettiin. Ihan turvallisen lapsuuden olen mielestäni kokenut. Jossain määrin huutaminen voi olla olla nimenomaan (perhe)kulttuuriero. Vaikka ei se toki kaunista käytöstä ole.

Itse asiassa ajattelen, oma lapsuuteni saattoi olla parempi kuin mitä pystyn omille lapsilleni tarjoamaan. Meillä on tällä hetkellä aviokriisi meneillään. Yhtenä oireena on se, että meillä ei riidellä ollenkaan. Mies ei siedä sellaista. Ei sillä, että aiemminkaan rakentavaan riitelyyn olisimme kyenneet. Mutta se, että ei riidellä ollenkaan vaan koetetaan niellä, sietää ja sinnitellä päivästä ja hetkestä toiseen. Lakaista maton alle, jotta asia aikaa myöden unohtuisi. Ei se ole hyvä ja toimiva parisuhde.

Vierailija kirjoitti:

Nykyään kun vanhemmilla ei enää ole valtaa lapsiinsa, niin vanhemmilta menee helposti hermo ja se purkautuu mm. huutamisena.

Mitään hyviä vaihtoehtoja ei vanhemmilla oikeastaan ole mitä tulee lasten käytökseen. Jos pidät pennut kurissa ja nuhteessa, niin siitä tulee lasu. Jos taas et pidä niin hermo menee ja taas tulee lasu.

Lasu sinne ja lasu tänne.

Ja tuossa ei ole muka mitään keskiväliä? Täytyy sanoa, että kavereitteni lapset käyttäytyvät erittäin hyvin eikä heille huudeta. Asuin viikon yhden kaverini luona ja siinä näki sitä heidän perhe-elämää. Jos lapset tappelivat, heille sanottiin vähän tomerammin, mutta ei huudettu. En ymmärrä mitä lisäarvoa se huutaminen tuo? Kunnioitushan siinä vain lähtee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tee lastensuojeluilmoitus nimettömänä.

Riittääkö "pelkkä“ lapsille huutaminen lasu-ilmoituksen sisällöksi? Se on kyllä todella raivopäistä huutamista, kiroilua ym. ja pelottavaa etenkin siksi, että aivan pikkuasiat usein raivon aiheena tyyliin "NYT SINÄ V**TU S**TANA TULET SIIRTÄMÄÄN TÄMÄN MAITOPURKIN!"

t. Ap

Kun teet lastensuojeluilmoituksen, laita tuosta kielenkäytöstä tarkka esimerkki/esimerkkejä kuten tuossa kommentissa, että tulee käsitys millä tasolla siellä toimitaan lasten kanssa. Raivopäinen karjuminen on pelottavaa henkistä väkivaltaa jolla on tapana eskaloitua kiinnikäymiseksi vuosien mittaan.

Huutaminen on inhottavaa, mutta omassakin perheessä siitä on kokemusta, eikä ikinä eskaloitunut väkivallaksi. Jotkut vanhemmat on itsekin kasvatettu huutamalla ja käskyttämällä ja jatkavat sitä omien lastensa kanssa. Tässä voi olla kulttuurierojakin. Tuli vaan mieleen 'yksityiskouluista', että olen itse törmännyt joihinkin ulkomaalaisiin, joiden äänenkäyttö on suomalaismittapuun mukaan hyvin pelottavaa.

Onko ne lapset kuuroja kun niille pitää huutaa? Ei vaan voi ymmärtää näitä huutajia. 

Ei tokikaan pidä, mutta jokainen meistä purkaa välillä tunteitaan epärakentavalla tavalla. Oma äitini ei koskaan huutanut, mutta syyllisti. Puolisoni ei koskaan huuda vaan alkaa leikkiä kuuromykkää. Minä mieluummin huudahdan turhautuneena (huom! en vihaisesti enkä henkilöön kohdistuen!) ja jatkan sitten hyvällä keskusteluyhteydellä kuin aloitan syyllistävän naputuksen tai mielenosoituksellisen marttyroinnin joka istuttaa lapseen häpeää.

Täydellinen meistä ei ole kukaan, mutta onneksi hyvään vanhemmuuteen mahtuu virheitäkin. Jatkuva uhkaava raivaaminen ei ole sen luokan virhe joka mahtuisi.

"  mistä esim. armeija löytää taistelukykyisiä ja -haluisia työntekijöitä, jos kaikki kansalaiset säikähtävät kovaa ääntäkin. Maailmalla on yleisesti tiedossa, että esim. ammattisotilaat ovat yleensä kärsineet enemmän tai vähemmän väkivaltaista kohtelua lapsuudenkodissaan."

Älä viitsi.

Ammattisotilaat koulutetaan ja koulutuksen aikana aines karsiutuu muista syistä kun että säikähtää kovaa ääntä. Kyky ja vetovoima armeija ja taistelutaitoihin  on usein myös myötäsyntyinen ominaisuus, eli yksilö kykenee ottamaan vastaan ohjeita ja pystyy tiimitoimintaan ja kurinalaisuuteen.

Ammattisoitilasta ei tule kenestäkään sen vuoksi että raivotautinen isä on lapsuudessa katsonut asiakseen huutaa kuin hinaaja lapsilleen. Sellaisista tulee vain pelokkaita ja säikkyjä lapsia.

Olisi hyvä jos lapset vain huostaanotettaisi suoraan synnäriltä jonnekkin laitokseen kasvamaan.

Kallis systeemi tuo lasu ja tuntuisi vaan kriteerit kasvavan siinä miten lapsensa kasvattaa.

Ei saa huutaa ja ei saa olla liian köyhä ja ei saa sitä ja ei saa tätä.

Oletteko te ihan tervepäistä väkeä?

Siis ihan pahimman laatuisia kommunisteja.

Ex-mieheni joskus sai pelottavia raivokohtauksia pojillemme. Ei tosin kiroillut, mutta huusi vertahyytävästi. Itsensä oli kasvatettu armeijakurissa, myös fyysistä väkivaltaa käyttäen. Ikävä kyllä on todettava, että tuo kasvatus tuotti oikein ahkeran, suoraselkäisen ja kunnianhimoisen ihmisen, jota on monella tavalla helppo kunnioittaa. Itse sain ns. vapaan kasvatuksen, ja olen täysin luuseri. Mies raivosi joskus lapsille juuri siksi, että he käyttäytyivät huonosti eikä se haitannut minua (koska olen itsekin huonokäytöksinen) ja kielsin kurituksen. Joten mies kärsi koko ajan stressiä lasten käytöksestä, jota häneltä itseltään ei olisi lapsena hyväksytty. Nyt kun meidän avioerosta on jo vuosia, minun on helpompi tajuta miksi hänellä meni ajoittain kuppi nurin.

Vierailija kirjoitti:

"  mistä esim. armeija löytää taistelukykyisiä ja -haluisia työntekijöitä, jos kaikki kansalaiset säikähtävät kovaa ääntäkin. Maailmalla on yleisesti tiedossa, että esim. ammattisotilaat ovat yleensä kärsineet enemmän tai vähemmän väkivaltaista kohtelua lapsuudenkodissaan."

Älä viitsi.

Ammattisotilaat koulutetaan ja koulutuksen aikana aines karsiutuu muista syistä kun että säikähtää kovaa ääntä. Kyky ja vetovoima armeija ja taistelutaitoihin  on usein myös myötäsyntyinen ominaisuus, eli yksilö kykenee ottamaan vastaan ohjeita ja pystyy tiimitoimintaan ja kurinalaisuuteen.

Ammattisoitilasta ei tule kenestäkään sen vuoksi että raivotautinen isä on lapsuudessa katsonut asiakseen huutaa kuin hinaaja lapsilleen. Sellaisista tulee vain pelokkaita ja säikkyjä lapsia.

Ei se ihan näin mene. Ja raivotautisuuttakin on monta eri makua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tee lastensuojeluilmoitus nimettömänä.

Riittääkö "pelkkä“ lapsille huutaminen lasu-ilmoituksen sisällöksi? Se on kyllä todella raivopäistä huutamista, kiroilua ym. ja pelottavaa etenkin siksi, että aivan pikkuasiat usein raivon aiheena tyyliin "NYT SINÄ V**TU S**TANA TULET SIIRTÄMÄÄN TÄMÄN MAITOPURKIN!"

t. Ap

Kun teet lastensuojeluilmoituksen, laita tuosta kielenkäytöstä tarkka esimerkki/esimerkkejä kuten tuossa kommentissa, että tulee käsitys millä tasolla siellä toimitaan lasten kanssa. Raivopäinen karjuminen on pelottavaa henkistä väkivaltaa jolla on tapana eskaloitua kiinnikäymiseksi vuosien mittaan.

Huutaminen on inhottavaa, mutta omassakin perheessä siitä on kokemusta, eikä ikinä eskaloitunut väkivallaksi. Jotkut vanhemmat on itsekin kasvatettu huutamalla ja käskyttämällä ja jatkavat sitä omien lastensa kanssa. Tässä voi olla kulttuurierojakin. Tuli vaan mieleen 'yksityiskouluista', että olen itse törmännyt joihinkin ulkomaalaisiin, joiden äänenkäyttö on suomalaismittapuun mukaan hyvin pelottavaa.

Onko ne lapset kuuroja kun niille pitää huutaa? Ei vaan voi ymmärtää näitä huutajia. 

Ei tokikaan pidä, mutta jokainen meistä purkaa välillä tunteitaan epärakentavalla tavalla. Oma äitini ei koskaan huutanut, mutta syyllisti. Puolisoni ei koskaan huuda vaan alkaa leikkiä kuuromykkää. Minä mieluummin huudahdan turhautuneena (huom! en vihaisesti enkä henkilöön kohdistuen!) ja jatkan sitten hyvällä keskusteluyhteydellä kuin aloitan syyllistävän naputuksen tai mielenosoituksellisen marttyroinnin joka istuttaa lapseen häpeää.

Täydellinen meistä ei ole kukaan, mutta onneksi hyvään vanhemmuuteen mahtuu virheitäkin. Jatkuva uhkaava raivaaminen ei ole sen luokan virhe joka mahtuisi.

Lisään vielä että lasten ollessa pienempiä aloin laulaa kuuluvalla äänellä, mahdollisesti omilla sanoituksilla, ja sillä tavalla estin itseäni kiristymästä liikaa tietyissä tilanteissa. Nykyään noi ottaa mieluummin ne turhautuneet huudahdukset kuin äidin joikausta, ja tietävät hyvin että se on mun inhimillistä rajallisuutta ja menee ohi.

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin lapsuudessa huudettiin. Ihan turvallisen lapsuuden olen mielestäni kokenut. Jossain määrin huutaminen voi olla olla nimenomaan (perhe)kulttuuriero. Vaikka ei se toki kaunista käytöstä ole.

Itse asiassa ajattelen, oma lapsuuteni saattoi olla parempi kuin mitä pystyn omille lapsilleni tarjoamaan. Meillä on tällä hetkellä aviokriisi meneillään. Yhtenä oireena on se, että meillä ei riidellä ollenkaan. Mies ei siedä sellaista. Ei sillä, että aiemminkaan rakentavaan riitelyyn olisimme kyenneet. Mutta se, että ei riidellä ollenkaan vaan koetetaan niellä, sietää ja sinnitellä päivästä ja hetkestä toiseen. Lakaista maton alle, jotta asia aikaa myöden unohtuisi. Ei se ole hyvä ja toimiva parisuhde.

Siis mies ei pysty keskustelemaan ongelmista? Eihän teidänkään tilanteessa se huutaminen tilannetta mitenkään auttaisi vaan rakentava riitely. Riitely ei ole sama asia kuin huutaminen. 

Kokeilkaa kasvattaa silmille hyppiviä murrosikäisiä pehmeitä puhumalla. Välillä on pakko korottaa ääntään. Murrosiän kuohut ovat muuten tervettä oireilua lapselta, niin myös se, että vanhemmat reagoivat siihen. Näin murrosikäinen ja vanhemmat irrottautuvat symbiooseistaan. Pienille lapsille jatkuva huutaminen on vakavampi asia, ja sitä en voi sietää itsekään.

Vierailija kirjoitti:

Ex-mieheni joskus sai pelottavia raivokohtauksia pojillemme. Ei tosin kiroillut, mutta huusi vertahyytävästi. Itsensä oli kasvatettu armeijakurissa, myös fyysistä väkivaltaa käyttäen. Ikävä kyllä on todettava, että tuo kasvatus tuotti oikein ahkeran, suoraselkäisen ja kunnianhimoisen ihmisen, jota on monella tavalla helppo kunnioittaa. Itse sain ns. vapaan kasvatuksen, ja olen täysin luuseri. Mies raivosi joskus lapsille juuri siksi, että he käyttäytyivät huonosti eikä se haitannut minua (koska olen itsekin huonokäytöksinen) ja kielsin kurituksen. Joten mies kärsi koko ajan stressiä lasten käytöksestä, jota häneltä itseltään ei olisi lapsena hyväksytty. Nyt kun meidän avioerosta on jo vuosia, minun on helpompi tajuta miksi hänellä meni ajoittain kuppi nurin.

Kyllä lapsesta olisi varmaan tullut ahkera, suoraselkäinen ja kunnianhimoinen huutamattakin. 

Sinusta tuli luuseri, koska sinua ei kasvatettu ollenkaan, ei sen takia ettei sinulle huudettu. 

Ensin isä huutaa. Sitten naapuri tekee lasun.

Sitten tulee tätejä katsomaan että mikä meteli.

Isä huutaa kun isä ei ymmärrä että joku tulee hänen reviirilleen.

Lapset otetaan pois. Lapsilla tulee inhottava olo. Aluksi siitä että isä huusi ja sitten se että viedään vieraaseen paikkaan väkisin.

Ei oikein tunnu sille että tässä ajatellaan lasten parasta.

Huutamiseen nimittäin tottuu. Siihen ei että yhtäkkiä viedään pois jonnekkin uuteen ympäristöön missä pitää löytää paikkansa.

Tässä ei oikein ajatella järkevästi sitä millainen ihminen eläimenä on.

Vierailija kirjoitti:

"  mistä esim. armeija löytää taistelukykyisiä ja -haluisia työntekijöitä, jos kaikki kansalaiset säikähtävät kovaa ääntäkin. Maailmalla on yleisesti tiedossa, että esim. ammattisotilaat ovat yleensä kärsineet enemmän tai vähemmän väkivaltaista kohtelua lapsuudenkodissaan."

Älä viitsi.

Ammattisotilaat koulutetaan ja koulutuksen aikana aines karsiutuu muista syistä kun että säikähtää kovaa ääntä. Kyky ja vetovoima armeija ja taistelutaitoihin  on usein myös myötäsyntyinen ominaisuus, eli yksilö kykenee ottamaan vastaan ohjeita ja pystyy tiimitoimintaan ja kurinalaisuuteen.

Ammattisoitilasta ei tule kenestäkään sen vuoksi että raivotautinen isä on lapsuudessa katsonut asiakseen huutaa kuin hinaaja lapsilleen. Sellaisista tulee vain pelokkaita ja säikkyjä lapsia.

Itsellä ei ole Suomen armeijasta mitään kokemusta, mutta tiedän joitakin Englannissa sotilasuran tehneitä ihmisiä, joilla ihan taatusti ei ollut helppo lapsuus. USA:n armeijassa on paljon tutkittu lapsuusajan väkivallan vaikutusta henkilöstön PTSD-oireiluun ja itsemurha-alttiuteen, koska USA:n armeijassa varsinkin miesten lapsuudessaan kokema monenlainen hyväksikäyttö on valtavasta yleisempää kuin väestössä keskimäärin.

Ehkä tämä ei ole kovin relevanttia, mutta koska tutkitusti väkivaltakoneiston palvelukseen hakeutuu ihmisiä, jotka ovat tutustuneet väkivaltaan itse henkilökohtaisesti jo nuoresta lähtien, ehkä huutamisen uhriksi joutuminenkin voi kääntyä jossain kohdassa vahvuudeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-mieheni joskus sai pelottavia raivokohtauksia pojillemme. Ei tosin kiroillut, mutta huusi vertahyytävästi. Itsensä oli kasvatettu armeijakurissa, myös fyysistä väkivaltaa käyttäen. Ikävä kyllä on todettava, että tuo kasvatus tuotti oikein ahkeran, suoraselkäisen ja kunnianhimoisen ihmisen, jota on monella tavalla helppo kunnioittaa. Itse sain ns. vapaan kasvatuksen, ja olen täysin luuseri. Mies raivosi joskus lapsille juuri siksi, että he käyttäytyivät huonosti eikä se haitannut minua (koska olen itsekin huonokäytöksinen) ja kielsin kurituksen. Joten mies kärsi koko ajan stressiä lasten käytöksestä, jota häneltä itseltään ei olisi lapsena hyväksytty. Nyt kun meidän avioerosta on jo vuosia, minun on helpompi tajuta miksi hänellä meni ajoittain kuppi nurin.

Kyllä lapsesta olisi varmaan tullut ahkera, suoraselkäinen ja kunnianhimoinen huutamattakin. 

Sinusta tuli luuseri, koska sinua ei kasvatettu ollenkaan, ei sen takia ettei sinulle huudettu. 

Voi olla. Silti minun mutu-mielipiteeni on helppo ymmärtää, koska se perustuu pelkästään omiin kokemuksiin.

Jos lapset ei oireile, älä puutu

Vierailija kirjoitti:

Jos lapset ei oireile, älä puutu

Siinä vaiheessa kun lapset oireilee naapureille asti näkyvästi, he ovat yleensä jo aika rikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-mieheni joskus sai pelottavia raivokohtauksia pojillemme. Ei tosin kiroillut, mutta huusi vertahyytävästi. Itsensä oli kasvatettu armeijakurissa, myös fyysistä väkivaltaa käyttäen. Ikävä kyllä on todettava, että tuo kasvatus tuotti oikein ahkeran, suoraselkäisen ja kunnianhimoisen ihmisen, jota on monella tavalla helppo kunnioittaa. Itse sain ns. vapaan kasvatuksen, ja olen täysin luuseri. Mies raivosi joskus lapsille juuri siksi, että he käyttäytyivät huonosti eikä se haitannut minua (koska olen itsekin huonokäytöksinen) ja kielsin kurituksen. Joten mies kärsi koko ajan stressiä lasten käytöksestä, jota häneltä itseltään ei olisi lapsena hyväksytty. Nyt kun meidän avioerosta on jo vuosia, minun on helpompi tajuta miksi hänellä meni ajoittain kuppi nurin.

Kyllä lapsesta olisi varmaan tullut ahkera, suoraselkäinen ja kunnianhimoinen huutamattakin. 

Sinusta tuli luuseri, koska sinua ei kasvatettu ollenkaan, ei sen takia ettei sinulle huudettu. 

Voi olla. Silti minun mutu-mielipiteeni on helppo ymmärtää, koska se perustuu pelkästään omiin kokemuksiin.

Sinä olet nähnyt vain kaksi ääripäätä. Kyllä niitä ahkeria ja kunnianhimoisia tulee paljon tuosta keskivälistä. 

Eiköhän tuokin isä ole aikansa positiivisesti rohkaissut ja sanoittanut lapsiaan juuri niin kuin neuvolassa määrätään tekemään. Mutta sitten on lopulta mennyt kuppi nurin kun on aikansa katsellut sitä vapaan kasvatuksen anarkiaa.

Vierailija kirjoitti:

Kokeilkaa kasvattaa silmille hyppiviä murrosikäisiä pehmeitä puhumalla. Välillä on pakko korottaa ääntään. Murrosiän kuohut ovat muuten tervettä oireilua lapselta, niin myös se, että vanhemmat reagoivat siihen. Näin murrosikäinen ja vanhemmat irrottautuvat symbiooseistaan. Pienille lapsille jatkuva huutaminen on vakavampi asia, ja sitä en voi sietää itsekään.

Ja sitten kun se silmille hyppivä teini on potenssiin kymmenen. Meillä on sellainen teini, että sillä murrosikä on aivan mahdoton ja se meinaa, että sille ei saa sanoa mitään, sitä ei saa komentaa tekemään mitään, se vaan perseilee kotona. Kaikki sellaiset vanhemmat käsi ylös, joilla on kotona teinihirviö ja ovat niin hienoja ihmisiä, etteivät koskaan korota ääntä ja jaksavat aina lempeästi kuunnella ja kommentoida teininsä haistatteluja.

Meillä on muitakin teinejä, mutta tämä yksi on sellainen, että teen kohta lasun siitä itse ja meidän perhe-elämä saattaa kuulostaa naapuriin ikävältä. Ja kyllä, itselleni olen hakenut apua jaksamiseen. Sitä ei tosin edesauta naapurin jeesustelu.

Vakuutukset lienevät perheellä kunnossa, joten oikeudenkäyntikulut varmasti tulevat hoidettua niin pitkälle kuin haluavat asiaa viedä.

Lasun voi tehdä nimettömänä mutta poliisin arvioitavaksi usein jää, onko kyseessä ns. kiusantekomielessä tehty kateuslasu, vaiko se että perheellä oikeasti menee huonosti ja huutaja tarvitsee valtiolta tukea ja apua.