Jo rehellisiä ollaan, niin olen katkera ja riidanhaluinen ihminen, joka ei osaa aikuistua

Siinä se on, otsikossa. Sen että olen noin ihana, olen lisäksi pitkävihainen pilkunviilaaja ja luulotautinen.

Minä myös tarkkailen ihmisiä liikaa ja teen omituisia tulkintoja toisten ilmeistä tai eleistä. Niin kuin vaikka jos kysyn jotakin, ja näen kahden ihmisen vilkaisevan toisiaan, minua alkaa ahdistaa se vilkaisu ja alan miettiä, että mikä se vilkaisu oli. Että kysyinkö typeriä, eivätkö he pitäneet siitä, asetinko heidät nyt kiusalliseen tilanteeseen, nolasinko itseni? En tietenkään sano mitään, vaan jään yksin pohtimaan. Sitten joskus se ajateltu möykky vain pullahtaa ulos suustani ja ihmiset ovat ihmeissään, ahdistuneita ja vihaisia jopa. Ja ottavat etäisyyttä.

Ei mikään ihme, että minulla ei ole ystäviä, eikä sukulaiset pidä yhteyttä. Ystävien kanssa voi ensin olla kivaa, mutta sitten ajaudun tilanteeseen jossa ahdistun siitä, että en koe saavani yhtä paljon kuin annan. Että kuuntelen aina vain toisten huolia, ja katselen sitten illalla naamakirjasta miten ensin on puhuttu sydän kevyeksi täällä minun luonani, niin sitten jaksaa taas illalla viettää ihanaa aikaa konsertissa/hemmotteluhoidoissa/teatterissa/kylpylässä/elokuvissa ja ihan jopa ulkomailla. Minä en näihin paikkoihin kelpaa, koska olen otsikossa mainitun kaltainen ääliö. Eikä se ole omaa kuvitelmaani, vaan muiden suusta kuultua.

En ole saanut elämässäni aikaan yhtään mitään, ja ehkä siksi sukulaiset leikkivät etten ole olemassa. Se on yllättävän helppoa, sillä äitini on alkoholisti ja isäni löysi uuden vaimon kenen lapset ovat paljon minua mukavempia, ulospäinsuuntautuneempia ja kunnianhimoisempia. Minulla kun on hitaasti lämpiävä ote muihin ja oudot mielipiteet ja olen ärsyttävän näköinen, sellainen resting bitch-face. Ei sellaista kukaan jaksa.

Joskus teen netissä testejä, että olenko autisti tai tyhmä tai jotenkin pihalla. Ei ole tullut vielä sellaista hälyttävää punaista ponnahdusikkunaa joka kehottaisi menemään hoitoon (vaikka sen olen myös saanut kuulla). Ihan on tullut sellaista keskivertoa tulosta, vaikka vannon tehneeni testit kieli keskellä suuta ja sydän avoimena. Se on vain jokin minussa, että jään vatvomaan ja sitten vuosien kuluttua räjähdän, ja kukaan ei sellaista jaksa ymmärtää. Koska en ole rakastettava enkä ihana, vaan tälläinen pullukka keski-ikää lähestyvä nainen, jossa ei ole selkeästi mitään (henkistä) tarttumapintaa eikä anteeksiantoo suostuttelevaa luonteenpiirrettä. Oikeasti kaipaan enemmän kuin mitään muuta, rakkautta ja hyväksyntää :( Mutta kun en osaa, enkä sovi muottiin.

Tällaista sitä vain pohdin Halloweenin kunniaksi. Tänään ei onneksi tarvitse kuin olla oma itsensä niin ihmiset jo tuijottaa ja ottaa etäisyyttä. Tai niin ainakin luulen. Voisimpa asentaa itseeni piilokameran ja kysyä joltakin puolueettomalta ihmiseltä että onko se kaikki pääni sisällä vain. Mutta se taitaisi olla salakuvaamista tai jotakin, ja koska olen ärsyttävä, minut tuomittaisiin riemumielin.