Miten jaksatte elämää?

Elän omassa mielikuvitusmaailmassani, en tarvitse muita. Satunnaiset kohtaamiset ovat toki ihan mukavia, mutta niihin en perusta mitään.

päivä kerrallaan ja toivon että eutanasia olisi joskus mahdollinen. itse en enää yritä riistää henkeäni sillä en enää halua epäonnistua jälleen kerran, joten pakko kitua täällä ellen saa syöpää tmv ja jätän sen sitten hoitamatta/eutanasiaa vielä joskus.

Joten kuten. Meneehän tämä kun ei ole muutakaan.

Nukun hyvin yleensä yöni, herään aamulla töihin. Töissä on rankkaa ja alkaa väsyttämään. Pääsen kotiin ja yritän kehittää jonkun ruoan teineille. Sen jälkeen päikkäreille, nukun kuin tukki. Herään olen puuhastelevinani jotain, mutta en oikeasti jaksa tehdä mitään. Käyn pitkällä lenkillä, sen jälkeen suihkussa ja painun maate.

Noin se minun oravanpyöräni menee.

En jaksa pitää keneenkään yheyttä, eikä ne yhteydenotot ketään kiinnostaisikaan. 

Olen aika hyvin jaksanut, mutta ajoittain tulee ihan hirveä olo niin kuin on tälläkin hetkellä. Sitä jotenkin nousee se totuus esiin kuinka kaikki onkin mennyt aika pieleen ja sitten alkaa pohtia niitä juttuja jo liikaakin. Silloin ei maita syödä ja nukkuminen vaikeaa ja muutenkin levoton olo. Saa nähdä kuinka kauan tätä taas kestää. Minullakaan ei ole läheisiä vanhempien lisäksi ja he ovat aika raskasta seuraa, kun valittavat itse jatkuvasti kaikesta ja sitten, kun kuuntelee sitä ja tahtoisi kertoa jotain omasta tilanteesta niin se on vaan valitusta. Oikeasti välillä toivon itsekin, että pääsisin jo pois. Jos en nyt niin ainakin hyvissä ajoin ennen vanhuutta. Tuntuu niin kurjalta, että monesti väärät ihmiset lähtevät ja ne joilla halua elää niin paljon.

Jeesus

Hakeuden sellaisten ihmisten seuraan, joilla on positiivinen asenne, mikään ei pakota sua viettämään kaikkea aikaa sukulaiden kesken. Kokeilen uusia asioita, matkustelen, liikun luonnossa, meditoin...

Vierailija kirjoitti:

Joten kuten. Meneehän tämä kun ei ole muutakaan.

Nukun hyvin yleensä yöni, herään aamulla töihin. Töissä on rankkaa ja alkaa väsyttämään. Pääsen kotiin ja yritän kehittää jonkun ruoan teineille. Sen jälkeen päikkäreille, nukun kuin tukki. Herään olen puuhastelevinani jotain, mutta en oikeasti jaksa tehdä mitään. Käyn pitkällä lenkillä, sen jälkeen suihkussa ja painun maate.

Noin se minun oravanpyöräni menee.

En jaksa pitää keneenkään yheyttä, eikä ne yhteydenotot ketään kiinnostaisikaan. 

Miten ehdit noin paljon töiden jälkeen?

En jaksa. Täysin merkityksetöntä hohhailua päivästä toiseen. Vielä hetkinen lusittavana - sitten voin mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joten kuten. Meneehän tämä kun ei ole muutakaan.

Nukun hyvin yleensä yöni, herään aamulla töihin. Töissä on rankkaa ja alkaa väsyttämään. Pääsen kotiin ja yritän kehittää jonkun ruoan teineille. Sen jälkeen päikkäreille, nukun kuin tukki. Herään olen puuhastelevinani jotain, mutta en oikeasti jaksa tehdä mitään. Käyn pitkällä lenkillä, sen jälkeen suihkussa ja painun maate.

Noin se minun oravanpyöräni menee.

En jaksa pitää keneenkään yheyttä, eikä ne yhteydenotot ketään kiinnostaisikaan. 

Miten ehdit noin paljon töiden jälkeen?

Ruoka , päikkärit ja lenkki, helposti. Pidän nukkumisesta oikeastaam en pidä mistään muusta

en jaksa. ei ole enää noita läheisiäkään.

Enpä tiedä. Olen vasta 25 ja tuntuu, ettei valoa tunnelin päässä ole. Ymmärrän nyt jo, millainen oravanpyörä elämäni on tästä eteenpäin loppuun saakka. Mikään ei innosta, mistään ei tule hyvää oloa. Tahtoisin tappaa itseni, mutta en perheeni takia pysty. Tiedän, että se musertaisi heidät, koska olen ainut lapsi ja lapsenlapsi. Heidän takiaan pakko olla täällä. 

Ylämäkeä ja alamäkeä. Yritän keskittyä positiivisiin asioihin ja kannustan itseäni pienimmästäkin asiasta. Olen elossa enkä luovuta. Aina välillä se aurinko paistaa risukasaan.

En oikein jaksakaan. Olemassaolon sietämistä tämä on, ei elämistä. Nyt onneksi diagnosoitu vakava sairaus, jospa pian pois.

Tilipäivää odotellessa tämä kuukausia aina menee.

Mä käyn metsässä ja leikin että se on taikametsä jossa on taikalähteitä ja kivien takaa kurkistaa metsänpekot. Siellä on kaikkea jännää. Liikkua hiljaa ja kuunnella. Välillä spurtata kallio ylös ja välillä olla paikoillaan. Olen jo 50 vuotias mies ja vasta 10 vuotta sitten tajusin metsän voimaannuttavan vaikutuksen. 

Jaksan vain koska ei tarvitse enää opiskella tai käydä töissä. En minä ”normaalin” ihmisen elämään kykenisikään enää. Kun on ollut mieleltään sairas ja kokenut niin paljon tuskaa omien aivojen takia lapsesta asti niin jotenkin siinä vaan elämänvoima kadonnut jatkuvaan oman mielen kanssa taisteluun eikä enää ole jäljellä voimia mihinkään erityiseen yrittämiseen tai päämääriin. Tekee vaan mieli lepäillä omassa pesässään turvassa maailman vaatimuksilta, vaaroilta ja ihmisiltä kun mieli vain kuormittuu lisää kaikesta stressistä. Ei sitä edes yhtään jaksa välittää onko mitenkään hyödyksi jollekin yhteiskunnalle, haluaa vain että loppuelämä olisi mahdollisimman vähän tuskaa tuottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Jaksan vain koska ei tarvitse enää opiskella tai käydä töissä. En minä ”normaalin” ihmisen elämään kykenisikään enää. Kun on ollut mieleltään sairas ja kokenut niin paljon tuskaa omien aivojen takia lapsesta asti niin jotenkin siinä vaan elämänvoima kadonnut jatkuvaan oman mielen kanssa taisteluun eikä enää ole jäljellä voimia mihinkään erityiseen yrittämiseen tai päämääriin. Tekee vaan mieli lepäillä omassa pesässään turvassa maailman vaatimuksilta, vaaroilta ja ihmisiltä kun mieli vain kuormittuu lisää kaikesta stressistä. Ei sitä edes yhtään jaksa välittää onko mitenkään hyödyksi jollekin yhteiskunnalle, haluaa vain että loppuelämä olisi mahdollisimman vähän tuskaa tuottavaa.

Tämä oli kuin omasta kynästä samoin  kuin tuo toinen viesti, jossa 25-vuotias kertoi elämästään. Itse olen saman ikäinen ja ihan samat ajatukset. Mietin aina, että jos saisin vaan elää rauhassa jossain mökissä niin jatkaisin paremmin, mutta yhteiskunnalle ei riitä tämä ja pitäisi pystyä olemaan erilainen tehokas ihminen. Pystyisin ehkä jotakin itsenäistä työtä tekemään jos ei tarvitsisi nähdä lainkaan ihmisiä, mutta tämäkin on vaan jotain haaveilua. Ihmisiä pelkään ja jännitän todella paljon ja he ovat tuoneet paljon pahaa elämääni.

Olen yrittänyt sisäistää erään itsemurhasta selvinneen neuvoa, että elämä on aina muokattavissa. Vaikka muutokset ei olisi suuria ja ihmeellisiä tai aina juuri sitä mitä haluaa, niitä voi kuitenkin tehdä. Aina löytyy jotain, ihan pientäkin, mitä voin elämässäni muuttaa siihen suuntaan, mihin haluan. tehdä niitä asioita, joita haluan. Ja se on totta. Teen nyt työtä, josta tykkään, mutta josta en juurikaan tienaa. Muokkaan päiviäni niin, että olisin mahdollisimman tasapainossa oman aikani, työn ja jonkinlaisen sosiaalisen kanssakäymisen kanssa. koitan pienillä valinnoilla tehdä arjestani mukavampaa. Näin pysyn hengissä ja näin koen että jotain kivempaa on joskus jonkun kulman takana odottamassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksan vain koska ei tarvitse enää opiskella tai käydä töissä. En minä ”normaalin” ihmisen elämään kykenisikään enää. Kun on ollut mieleltään sairas ja kokenut niin paljon tuskaa omien aivojen takia lapsesta asti niin jotenkin siinä vaan elämänvoima kadonnut jatkuvaan oman mielen kanssa taisteluun eikä enää ole jäljellä voimia mihinkään erityiseen yrittämiseen tai päämääriin. Tekee vaan mieli lepäillä omassa pesässään turvassa maailman vaatimuksilta, vaaroilta ja ihmisiltä kun mieli vain kuormittuu lisää kaikesta stressistä. Ei sitä edes yhtään jaksa välittää onko mitenkään hyödyksi jollekin yhteiskunnalle, haluaa vain että loppuelämä olisi mahdollisimman vähän tuskaa tuottavaa.

Tämä oli kuin omasta kynästä samoin  kuin tuo toinen viesti, jossa 25-vuotias kertoi elämästään. Itse olen saman ikäinen ja ihan samat ajatukset. Mietin aina, että jos saisin vaan elää rauhassa jossain mökissä niin jatkaisin paremmin, mutta yhteiskunnalle ei riitä tämä ja pitäisi pystyä olemaan erilainen tehokas ihminen. Pystyisin ehkä jotakin itsenäistä työtä tekemään jos ei tarvitsisi nähdä lainkaan ihmisiä, mutta tämäkin on vaan jotain haaveilua. Ihmisiä pelkään ja jännitän todella paljon ja he ovat tuoneet paljon pahaa elämääni.

Sama juttu. En pysty samastumaan normaaleihin ihmisiin millään tavalla.

Suunnittelen taas muuttoa toiselle paikkakunnalle, 2 vuotta sitten muutin viimeksi. Kivaa puuhaa vaikka tietty maksaa mutta tulee väkisinkin uudistumista. Olen työtön. Elän muuten hyvin niukasti. Yritän vähentää tavaran määrää koko ajan.

Kävelen mäkiä ylös ja alas. Kertyy voimaa.

Katselen kun kissat leikkii. Tuo iloa, samoin niiden silittely.

Olen vaan. En mieti mitä pitäisi tehdä kehittyäkseen ihmisenä tai täyttääkseen paikkansa yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä.