Lue keskustelun säännöt.
Itkettää, kun tunnen olevani huono äiti.
17.10.2019 |
Tunnen olevani huono äiti, koska olen tehnyt huomioita lapseni käytöksessä lähiviikkoina. Lapsellani omasta mielestä heikko keskittymiskyky ja sen huomaa esim ohjatussa toiminnassa, esim harrastuksissa ei jaksa kuunnella ohjaajan ohjeita.
Päiväkodissa eivät ole huolissaan, eikä neuvolassa. Lapsi siis 4v ja hyvin ikäratason mukaan kehittynyt. Olen omasta mielestä hyvin johdonmukainen kasvattaja ja opettanut lapselle oikean ja väärän, myös seurauksia tulee huonosta käytöksestä, esim jäähy ja sitten keskustellaan asia läpi. Olen myös huomannut lapseni hakevan huomiota muilta aikuisilta paljon ja tarhassakin sanovat, että lapseni paljon viihtyy sylissä ja aikuisen lähellä. Tästä pääsenkin siihen, miksi koen että olen huono äiti.
Olen näin syyslomalla huomannut miten vähän puhumme lapsen kanssa hänen tunteista ja teemme loppujen lopuksi hyvin vähän yhdessä asioita. En ota lasta mukaan arjen askareisiin, kun olen jotenkin jämähtänyt taaperovaiheeseen ja kokenut, että nopeammin selviydyn, kun teen vaan itse. Yhdessä käydään kyllä hoplopeissa, leffassa,uimassa, matkoilla jne.
Mutta huomasin, ettemme oikeen tee kotona mitään yhdessä, esim väritä jne. Aina on muka niin kiire työpäivän jälkeen ja ohjaan lapsen itsekseen piirtämään, maalaamaan, telkkarin ääreen jne, että saan itse kaiken suoriteettua. Isäkin on kuvioissa, mutta tekee paljon ylitöitä ja usein iltapuuhat vaan hoitaa. Nyt itkettää, kun koen että olen epäonnistunut lapseni tunnekasvatuksen ja hän hakee nyt huomiota muualta, koska en itse sitä anna tarpeeksi ja tuntuu pahalta, koska teen kaiken samalla tavalla kun oma äitini ja minusta on tullut tunnekylmä suorittaja, jolla ei henkisestikkään häävisti mene. Voiko tätä enää korjata? Millä tavalla te elätte lapsen kanssa normaalia arkea, että lapsi tuntee olonsa hyväksi?
Kommentit (10)
lapsihan on vasta 4 ,sinulla on kyllä aikaa vielä parantaa niitä asioita joita olet huomannut.
otat lapsen mukaan tekemisiin ja siinä samalla jutustelet hänen kanssaan miten hänen päivänsä
on tarhassa mennyt ja kysyt mitä hän haluisi tehdä yhdessä sinun kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisaalta sitähän se äitiys on, aina on huono omatunto jostakin. Teet jotakin liikaa ja jotakin liian vähän.
Koskaan ei
Hyvä ap! Kaikista ei ole tunnustaman että heissä olisi äitinä jotain vikaa, päinvastoin pukevat marttyyrin viittaa ylleen jos näin joku heille kehtaa sanoa että löytyy puutteita. Olet huomannut puutteet itse, nyt voit hyvin vielä muuttaa toimintatapojasi! Seuraavan kerran kun teet esim. ruokaa uunissa, sillä aikaa kun se on uunissa niin ehtii hyvin esim. piirtää lapsen kanssa. Lapsi rakastaa tämmöstä yhdessä tekemistä, huomioiduksi tulemista. Lapsesi on vasta neljä. Usein sen tekemisen yhteydessä lapsi avautuu juttelemaan asioista joita miettii, samalla onnistuu tunnekasvatus kun ihmettelette maailmaa ja sen tuomia tunteita. Tee korjausliike nyt, ettei tarvitse aikuisena ihmetellä miksei lapsi pidä yhteyttä tai voi huonosti(itse olen tälläinen, vaille huomiota ja tunnekasvatusta jäänyt lapsi jolla nyt kolmekymppisenä aikuisena etäisät välit vanhempiinsa)
Tiedän tunteesi, ap. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen esikoisen syntymän jälkeen. Lapsen isä ei tukenut lainkaan vauva-aikana tai masennuksen hoidon aikana ja oma vuorovaikutus ja läsnäolo rajoittui vain vauvan perushoitoon. Nyt lapsi on koululainen ja huomaan ettei välimme ole edelleenkään niin lämpimät kuin nuoremman lapsen kanssa. Tiedän, että välejä voisi parantaa, mutta elämä on muutenkin ollut viime vuosina pelkkää kriisiä kriisin perään ja ruuhkavuosia.
Koko äitiys on ollut pelkkää syyllisyyden kokemusta. Kukaan ei kiitä tai kehu mistään, mutta moitteita tulee vähän joka suunnasta. Jos olisin tiennyt millaista paskaa tämä on, olisin jättänyt lapset tekemättä. Olemme eronneet lasten isän kanssa ja paskaa sataa entistä enemmän. Olen oman elämän lisäksi pilannut myös lasteni elämän.
Kuule, tätä ei nyt ole tarkoitettu pahentamaan sun oloa, mutta mulla on 2 lasta isolla ikäerolla ja olen leikkinyt ja puuhannut molempien kanssa aivan jäätävästi, molemmat oli 3 vuotta kotona ja mulla on joustavat työajat ja hyvin rento kodinhoitoasenne joten pk-iässä olen oikeastaan leikkinyt kummankin kanssa illat pitkät (joo meillä oli aina täysi kaaos kotona, nyt alkaa helpottaa kun nuorempi 6v). JA toinen heistä oli todella paljon aikuisten huomion perään päiväkodissa, ja toinen ei. Se riippuu niin paljon lapsen luonteesta myös. Ja sekin että lapsi saa paljon aikuisen huomiota kotona saattaa ohjata häntä hakemaan sitä huomiota aikuisilta myös pk:ssa.
Mutta meneekö sulla tosiaan koko ilta, joka ilta kotitöihin? Voisiko niitä jotenkin järjestää eri tavoin? Ruokaa pakkaseen viikonloppuna? Siivooja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päiväkoti opettaa paljon taitoja lapselle.
Jokainen päivä ei tarvitse kotona ottaa lasta mukaan askareisiin, vaan omien voimavarojen mukaan. Lapsen kanssa tehdessä kaikki käy normaalisti hitaammin, kuin mitä itse tekisi.
Et varmasti ole huono äiti. 4v on vielä todella pieni ja on ihmeellistä, ja lapsesi tuntuu olevan ikäänsä nähden lahjakas, harva noin nuori edes harrastaa mitään. Tai osaa keskustella asiat läpi, kaikilla tässä iässä ei todellakaan ole kärsivällisyyttä vastaavaan, vaan lapsi saattaa vaan itkeä sylissä tarviten lohdutusta, edes anteeksi pyyntö ei ole itsestään selvä taito näin pienellä lapsella.
Vielä koulun alettua lapsi opettelee kärsivällisyyttä, keskittymistä ja tarvitsee aikuisen tukea.
Minusta on todella hyvä, että lapsi tukeutuu päiväkodissa aikuisiin, tämä ainakin tuo tunteen, että hoidossa on turvallista ja lapset huomioidaan päivän aikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos ihanista ja tsemppaavista vastauksista!!! Olen oikeasti todella kiitollinen teidän vastauksista ja myötätunnostanne. Ja vastaus aiempaan kysymykseen, että onko meillä koti jokapäivä siivoksen tarpeessa? Ei periaatteessa ole, mutta teen itse numeroa tyhjistä asioista välillä siivouksen suhteen ja olen hieman liian neuroottinenkin asiaa kohtaan. Voisin hyvin jättää ylimääräiset stressini nyt siivousta kohtaan pois ja keskittyä enemmän yhdessäoloon. AP
Voi ap, kuvaat niin monen vanhemman tunteita ja kokemuksia. Ei kukaan ole täydellinen ja kaikki me teemme omat "mokamme" lasten kanssa. Ja näistä syntyy jäytävä syyllisyys, joka vain vie energiaa lisää vanhemmuudesta. Et oikeasti ole ainoa. Minäkin kamppailen päivittäin. Esikoisellani on ollut todella vahva uhmaikä ja erityisvaikeuksia, joudun mm. elämään sen kanssa että olen vienyt hänet liian kovakouraisesti jäähylle, huutanut, ollut joskus kiukkuitkun äärellä ottamatta syliin, koska toinen lapsi on tarvinnut minua ja on ollut ruoka liedellä tmv.
Minä luin kaiken maailman kiintymyssuhdeteoriat kehityspsykologian oppaat, halusin tehdä niin oikein! Halusin taata lapselleni mahdollisimman hyvän alun, turvallisen kiintymyssuhteen (mitä pelkään ettei itselläni ole). Monia asioita olenkin tehnyt oikein (esim. pääsääntöisesti lapseni on aina saanut lohtua, syliä, olen puuhannut hänen kanssaan kotitöiden kustannuksella, ollut kotona pitkään) mutta monessa tilanteessa olen ollut kykenemätön rauhoittamaan itseni. Olen äärimmäisen pettynyt itseen, ja olen jo huomannut että se jatkuva syyllisyyden tunne etäännyttää minua lapsestani.
Sinulle sanoisin, että rauhoitu, et varmasti ole oikeasti aiheuttanut mitään vahinkoa lapselle. Olet nyt havahtunut suhteenne heikkoihin puoliin ja nyt riittää vain kun tartut niihin. Sinuna aloittaisin vaikka siitä, että jättäisin siivoamisen miehelle joka myöhään kotiin tuleekin ja keskittyisin tekemään mukavia arkisia juttuja lapsen kanssa. Yhdessä piirtämistä/maalaamista, pikku kakkonen kainalossa, yhdessä kokkaaminen, kirjan lukemista, tunteista puhumista (varmasti päiväkodissa on tapahtunut aina jotain mikä on vähän jäänyt mieleen) jne.
Ja se taaperovaiheeseen jumittaminen on varmasti todella yleistä. Ehkä juuri sen 4-vuotiaan kanssa useat alkavat huomaamaan, että sitähän voi jo tehdä kaikkea sen lapsen kanssa yhdessä.
Up