Vanhemmat! Mistä "jouduit" luopumaan lapsen/ lapsien myötä?

Vierailija kirjoitti:

Sepä siinä onkin kun luulee että se oma aika ja harrastukset on iäksi takana, ja yhtäkkiä huomaat ettei lasta enää näy kotona, ja alat ruikuttaa että voisi sitä joskus käydäkin. Harrastukset voi mainiosti taas kaivaa esiin.

Jokainen ruikuttaja voisi miettiä itseään teininä ja sitä onnen päivää, kun pääsi muuttamaan ihan omaan kotiin 😁

Kuka halusi, että äiti roikkuu huolissaan 24/7 lahkeessa kiinni murehtien, ei kukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ne yöunet. Lapsi alkoi nukkua kohtalaisen hyvin vasta joskus lähempänä neljää ikävuotta, siihen asti herätti joka yö monta kertaa, ja karjui kun ei saanut unta. Pakkohan siinä oli itsekin nousta, kun ei pikkulapsen voi antaa yksin valvoa ja riekkua ympäri taloa. Vauva-aikana tuo nukkui öisin puolen tunnin tai max tunnin pätkissä, päivisin varttitunnin pätkissä. Useampi vuosi meni karseassa aivosumussa. Onnistuin vielä kehittämään tämän seurauksena itselleni unihäiriön, ja vieläkin yritän ”opetella” nukkumaan täysiä öitä.

Ne pirteät vanhemmat lienevät niitä, joiden lapsi antaa heidän nukkua kauemmin kuin tunnin putkeen. Kaikki on paremmin, jos saa nukkua.

Harrastuksista olen aika paljon joutunut luopumaan, ne kun ovat sellaista lajia, joihin lasta ei voi ottaa mukaan. Niihin voi palata sitten, kun lapsi on isompi.

Lapsissa on myös hyvin paljon eroja. Jotkut nukkuvat hyvin ja saattavat vaikka viihtyä hyvin omissa leikeissä jo hyvin pienenä. Osa kulkee kiltisti vanhemman lähellä julkisella paikalla, ja on muutenkin rauhallista laatua. Toiset eivät nuku, ja vaativat jatkuvaa vahtimista. Sillä välin kun käyt pikapissalla, lapsi saattaa vaikka kiivetä kirjahyllyyn ja napata pöytäliinan ”laskuvarjoksi”, ja suunnitella sieltä hyppäämistä, ennen kuin ehdit hätiin. Toinen saattaa oppia tiirikoimaan lapsilukot, ja levitellä jauhopussin ympäri lattioita sillä välin kun peset potan. Osa lapsista vaan on sellaisia, että jos käännät katseen muualle viideksi sekunniksi, tapahtuu jotain. Samaiset lapset ovat yleensä niitä, jotka touhottavat rohkeasti menemään, eivätkä ollenkaan pelkää mitään tai ketään.

Ja se tässä onkin, että etukäteen et voi tietää, kumpaa laatua saat. Muutamalle kaverille on ollut kova järkytys, kun ensimmäinen lapsi on ollut mallia viilipytty, ja toinen taas hyvin vauhdikas ja tempperamenttinen. Että se niistä rauhallisista kahvihetkistä.

Lapsissa on eroja, mutta kasvatus vaikuttaa myös paljon.

Ei minunkaan lapseni kulkisi kiltisti vieressä, ellei tähän olisi pienestä pitäen johdonmukaisesti opetettu.

Hmp. Joillakin lapsilla on sellainen piirre kuin oma tahto. Se voimistuu tiettyinä ikäkausina. Ei se ihan ole niin suoraviivaista kuin koiran opettaminen.

Toki, mutta silti lasta tulee opettaa käyttäytymään. Omallanikin on vahva tahto, vaan silti pitkäjänteisellä opettamisella oppinut, ettei julkisilla paikoilla tai vaikka kyläillessä riehuta päättömästi.

Jos nyt ylipäätään harkitsee, että mistä pitää luopua, niin varmaan on kuitenkin parempi elää lapsettomana.

En mistään. Lapseni ovat pienenä nukkuneet hyvin 3kk ikäisestä asti, ja jos ovat joskus yöllä heräilleet leikki-ikäisenä niin ei se nyt niin suuri haitta ole kun heräilen muutenkin öisin ihan itsekseni. Olen tottunut katkonaisiin uniin, minä valvon meidän perhessä enemmän kuin lapset ikinä.

Sitä ruuan lämpimänä syömisjuttua olen myös ihmetellyt, sekin on vain järjestelykysymys syöttääkö lapsen ensin, ja syö sitten itse vai päinvastoin, ja mies toki syöttää myös lapsia. Kyllä se ruoka muutaman minuutin pysyy hellalla lämpöisenä ja jos ei, niin mikro on kätevä.

Vapaa-aikaa ja harrastuksia rajoittaa työ paljon enemmän kuin lapset. Normaaleja kotona tehtäviä asioita lapset ei rajoita mitenkään, ja kun lähtee kotoa pois, on lapsilla isä huolehtimassa, (ja jos ei isä niin joku muu). Ei ne lapset ole äitiinsä liimattuja vaan omia yksilöitään jotka elävät omaa elämäänsä. Suurimman osan aikaa leikkivät omia leikkejään kuten lasten kuuluukin.

Ne jotka valittaa että eivät voi tehdä mitään jne. eivät oikeasti edes halua tehdä mitään muuta kuin marista. Jos elämä on pelkkää suorittamista, lopeta se. Ei ole mikään pakko suorittaa.

Vierailija kirjoitti:

Oman näköisestä elämästä. Se aika, kun energiaa olisi ollut enemmän, ns. nuori aikuisuus, meni vammaisen lapsen asioista murehtimiseen ja huolehtimiseen. Nyt yritän ottaa tätä aikaa kiinni, mutta tuntuu, että olen liian vanha.

Kaikki lapset eivät ole vammaisia. Sitä ei voi verrata siihen että on terveet lapset, kuten useimmilla kuitenkin on. Joten kyllä niillä muilla on "oman näköinen elämä"

Vierailija kirjoitti:

Yöunet noin viideksi vuodeksi. Vuorotyön johdosta ei ole aikaa omille harrastuksille tai ystäville, koska sitten en näkisi lapsia. Isompi on jo koulussa. Aika usein ne harrastusajat on iltaisin ja jos viikossa on jo kolme iltavuoroa niin ei siinä muina iltoina taivu enää omiin juttuihin, kun lapsillakin on harrastuksia ja puolisolla myös. Ja kun viikonlopputöitä on kolme neljästä kuukautta kohden niin ei siinä omia viikonloppureissuja vietellä. Oma aika nollissa, miehen kanssa yhteistä aikaa pyritään kyllä järjestämään, onneksi on isovanhemmat jotka haluaa viettää lastenlasten kanssa aikaa. Ruoan olen kyllä vauva-aikoinakin syönyt lämpimänä, tätä minäkään en ymmärrä miten ei onnistu. Lapset 4v ja 9v.

Eli vika on työssä, ei lapsissa.

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt ylipäätään harkitsee, että mistä pitää luopua, niin varmaan on kuitenkin parempi elää lapsettomana.

Jotkut meistä nyt vaan on kovempia funtsimaan asioita, mulla ei tuolla periaatteella olisi lapsia, lemmikkejä eikä asuntolainaa. En myöskään olisi mennyt naimisiin.

Yhtäkään näistä en ole kuitenkaan jälkikäteen katunut. Ehkä juuri siksi että tein päätökseni harkiten.

Minulla on kolme lasta, nyt jo teinejä, ja vaikka kuinka mietin, niin koe luopuneeni yhtään mistään. Olimme molemmat mieheni kanssa aikuisia ihmisiä, kun ensimmäisen lapsen aika tuli. Olimme matkustelleet, asuneet ulkomailla, juhlineet, asuneet yksin ja kaikkea, joten olimme hyvin valmiita elämään lapsiperhearkea. Olemme molemmat myös avoimia, mukautuvaisia ja tekeväisiä, emmekä murehdi turhuuksia.

Ensimmäisen lapsen tullessa asuimme ulkomailla ja tukiverkkoja ei ollut, mutta kaikki meni todella hyvin ja meistä tuli äiti ja isä heti. Vauva solahti arkeemme helposti ja luontevasti. Olimme ennen vauvaa tehneet päivävaelluksia luonnossa ja vauvan tullessa jatkoimme harrastustamme. Vauvan kanssa oli helppoa ja arki oli täynnä iloa ja naurua.

Toisen ja kolmannen lapsen kanssa sama juttu ja leppoisa arki jatkui mukavana. Emme ole ikinä kokeneet lapsia ongelmana. Rikonaiset yötkään eivät olleet minulle ongelma, vaan aikansa kutakin ja mikäs meillä oli kotona ollessa? Lasten vauva-aikana muutimme muutamaan kertaan, rakensimme talomme ja elimme hyvää tasapainoista elämää perheenä. Perheemme onkin ollut aina hyvin yhtenäinen ja onnellinen. Nyt lapset ovat teinejä ja välimme ovat vieläkin todella hyvät.

Sama on myös kaikissa tutuissa lapsiperheissä, joissa vanhemmat ovat olleet oikeasti valmiit lapsiarjelle. Lasten ei kannata tehdä lapsia ja vertailu "vanhaan" elämään on aina epäreilu asetelma lapsen kannalta. Ehkäisyä voi käyttää, jos ei ole valmis olemaan äiti tai isä.

Rahan käyttö jakautuu useammalle ihmiselle ja lasten tarpeet etusijalla. Jos ei olisi lapsia, olisi enemmän rahaa käytössä.

Mistään en ole joutunut luopumaan, mutta muiden huomioonottamista päätöksissä joutuu tekemään enemmän. Eikä se välttämättä ole huono asia.

Pikkulapsivaiheessa unen määrä oli kortilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt ylipäätään harkitsee, että mistä pitää luopua, niin varmaan on kuitenkin parempi elää lapsettomana.

Jotkut meistä nyt vaan on kovempia funtsimaan asioita, mulla ei tuolla periaatteella olisi lapsia, lemmikkejä eikä asuntolainaa. En myöskään olisi mennyt naimisiin.

Yhtäkään näistä en ole kuitenkaan jälkikäteen katunut. Ehkä juuri siksi että tein päätökseni harkiten.

Onhan se hyvä harkita, mutta lapset ovat kuitenkin eri asia kuin lemmikit tai asuntolaina. Naimisiin meneminen menee edes lähelle, mutta on silti kevyemmän luokan asia.

Tarkoitin tuolla aiemmalla, että lapset muuttavat kuitenkin joka tapauksessa elämää pitkäksi aikaa ja tietyllä tavalla lopullisesti, että sellainen pros-cons harkinta ei ole oikein mielekästä. Toki puitteita ja ajankohtaa voi miettiä. Esim. opiskelu ulkomailla voi olla huono hetki tai omia terveysongelmiaan ja jaksamista ei kannata vähätellä.

Vauvavuosi rajoitti paljonkin. Nyt lapsi 1v ja harrastan säännöllisesti kuntosalia, näen ystäviä, käyn shoppailemassa, ulkoilen, joskus juon viiniä ystävien kanssa. Öisin ei voi lähteä huoltoasemalle syömään hampurilaista puolison kanssa, mutta melkein kaiken muun pystyy tekemään. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos nyt ylipäätään harkitsee, että mistä pitää luopua, niin varmaan on kuitenkin parempi elää lapsettomana.

Jotkut meistä nyt vaan on kovempia funtsimaan asioita, mulla ei tuolla periaatteella olisi lapsia, lemmikkejä eikä asuntolainaa. En myöskään olisi mennyt naimisiin.

Yhtäkään näistä en ole kuitenkaan jälkikäteen katunut. Ehkä juuri siksi että tein päätökseni harkiten.

Onhan se hyvä harkita, mutta lapset ovat kuitenkin eri asia kuin lemmikit tai asuntolaina. Naimisiin meneminen menee edes lähelle, mutta on silti kevyemmän luokan asia.

Tarkoitin tuolla aiemmalla, että lapset muuttavat kuitenkin joka tapauksessa elämää pitkäksi aikaa ja tietyllä tavalla lopullisesti, että sellainen pros-cons harkinta ei ole oikein mielekästä. Toki puitteita ja ajankohtaa voi miettiä. Esim. opiskelu ulkomailla voi olla huono hetki tai omia terveysongelmiaan ja jaksamista ei kannata vähätellä.

Tää ei ole pointti ollenkaan, vaan se että joillain nyt vaan on sellainen luonne että asioita tulee mietittyä joka kantilta. Ei se tarkoita että niihin ei olisi valmis.

Katselimme teini-ikäisen tytön ja vaimon kanssa "sugar daddy"-dokumenttia. Kun vaimo huomautti, että keskimääräinen sugar daddy on täsmälleen minun ikäinen, totesin, että olisihan minulla ilman perhettä siihen varaa.

Silloin joten tyttärelläkin aukesi: "niin, kuvitelkaa kuinka paljon isällä olisi pelkästään itselleen, jos hän asuisi yksin. Yksinään meidän neljän ruokakulut ovat tosi paljon yhdelle." Jotenkin tuntui hyvältä, että hän ymmärsi edes jotain niistä "uhrauksista" mitä perheen eteen tehdään (jotka teen toki mielelläni)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ne yöunet. Lapsi alkoi nukkua kohtalaisen hyvin vasta joskus lähempänä neljää ikävuotta, siihen asti herätti joka yö monta kertaa, ja karjui kun ei saanut unta. Pakkohan siinä oli itsekin nousta, kun ei pikkulapsen voi antaa yksin valvoa ja riekkua ympäri taloa. Vauva-aikana tuo nukkui öisin puolen tunnin tai max tunnin pätkissä, päivisin varttitunnin pätkissä. Useampi vuosi meni karseassa aivosumussa. Onnistuin vielä kehittämään tämän seurauksena itselleni unihäiriön, ja vieläkin yritän ”opetella” nukkumaan täysiä öitä.

Ne pirteät vanhemmat lienevät niitä, joiden lapsi antaa heidän nukkua kauemmin kuin tunnin putkeen. Kaikki on paremmin, jos saa nukkua.

Harrastuksista olen aika paljon joutunut luopumaan, ne kun ovat sellaista lajia, joihin lasta ei voi ottaa mukaan. Niihin voi palata sitten, kun lapsi on isompi.

Lapsissa on myös hyvin paljon eroja. Jotkut nukkuvat hyvin ja saattavat vaikka viihtyä hyvin omissa leikeissä jo hyvin pienenä. Osa kulkee kiltisti vanhemman lähellä julkisella paikalla, ja on muutenkin rauhallista laatua. Toiset eivät nuku, ja vaativat jatkuvaa vahtimista. Sillä välin kun käyt pikapissalla, lapsi saattaa vaikka kiivetä kirjahyllyyn ja napata pöytäliinan ”laskuvarjoksi”, ja suunnitella sieltä hyppäämistä, ennen kuin ehdit hätiin. Toinen saattaa oppia tiirikoimaan lapsilukot, ja levitellä jauhopussin ympäri lattioita sillä välin kun peset potan. Osa lapsista vaan on sellaisia, että jos käännät katseen muualle viideksi sekunniksi, tapahtuu jotain. Samaiset lapset ovat yleensä niitä, jotka touhottavat rohkeasti menemään, eivätkä ollenkaan pelkää mitään tai ketään.

Ja se tässä onkin, että etukäteen et voi tietää, kumpaa laatua saat. Muutamalle kaverille on ollut kova järkytys, kun ensimmäinen lapsi on ollut mallia viilipytty, ja toinen taas hyvin vauhdikas ja tempperamenttinen. Että se niistä rauhallisista kahvihetkistä.

Lapsissa on eroja, mutta kasvatus vaikuttaa myös paljon.

Ei minunkaan lapseni kulkisi kiltisti vieressä, ellei tähän olisi pienestä pitäen johdonmukaisesti opetettu.

Juu, samaa sanoivat ne muutamat kaverini, joiden ensimmäinen ja ehkä toinenkin lapsi oli rauhallisempaa laatua. Sitten kun saivat vähän vilkkaamman tapauksen, niin olivat kovin ihmeissään, kun se "johdonmukaisesti opettaminen" olikin yhtäkkiä vähän vaikeampaa. Sai kuulemma arvioimaan uudestaan omat kasvattajan taidot hyvin perusteellisesti.

Ei kai sitä oikeastaan mistään joudu luopumaan. Kaikkea on vain vähän vähemmän kun aika ja raha jakautuu useamman kesken. Yhteistä aikaa ja myöskin omaa aikaa osaa arvostaa ihan eri tavalla, kun sen eteen pitää nähdä vaivaa.

Enemmän tässä saa uutta sisältöä elämään. Kaksistaan olisi aika tylsää pidemmän päälle. Lasten myötä myös tutustuu uusiin ihmisiin.

Lasten kautta voi elää uudestaan asioita joista jäi omassa lapsuudessaan paitsi. Lapset ikään kuin eheyttävät ja kasvattavat vanhempiaan siinä samalla kun vanhempi kasvattaa lapsia.

Nykyään myös stressaa turhista asioista vähemmän, kun asiat osaa laittaa oikeaan mittasuhteeseen ja tärkeysjärjestykseen. Sitä myös kasvaa ihmisenä kun joutuu olemaan toisesta ihmisestä vastuussa. Uskaltaa asioita joita ennen ei uskaltanut.

Onhan tämä sellaista tasapainoilua oman parisuhteen ja aikuisen elämän, ja lapsen vaatiman ajan, huomion ja vaivannäön välillä. Ehdottomasti eniten kärsivät spontaanius ja vapaus. Pidän itseäni todella onnekkaana kun olen eronnut ja vain vuoroviikoin lapsen kanssa.

Saan joka toinen viikko nauttia täysillä aikuisesta parisuhteesta ihanan puolison kanssa, matkustella rauhassa, syödä ulkona pitkän kaavan mukaan, viettää iltoja teatterissa tai oopperassa, tavata ystäviä viinin ja hyvän ruuan parissa. Joka toinen viikko eletään sitten lapsen ehdoilla, tehdään asioita yhdessä puolison ja lapsen kanssa, pelataan, retkeillään yms. Sekin on oikein kivaa, mutta ilman noita aikuisviikkoja se olisi todella puuduttavaa elämää minulle.

Näin ei tietenkään saisi sanoa, kunnon äidin kuuluisi riutua kaipauksesta lapsettomilla viikoilla.

Upp

Vierailija kirjoitti:

Onhan tämä sellaista tasapainoilua oman parisuhteen ja aikuisen elämän, ja lapsen vaatiman ajan, huomion ja vaivannäön välillä. Ehdottomasti eniten kärsivät spontaanius ja vapaus. Pidän itseäni todella onnekkaana kun olen eronnut ja vain vuoroviikoin lapsen kanssa.

Saan joka toinen viikko nauttia täysillä aikuisesta parisuhteesta ihanan puolison kanssa, matkustella rauhassa, syödä ulkona pitkän kaavan mukaan, viettää iltoja teatterissa tai oopperassa, tavata ystäviä viinin ja hyvän ruuan parissa. Joka toinen viikko eletään sitten lapsen ehdoilla, tehdään asioita yhdessä puolison ja lapsen kanssa, pelataan, retkeillään yms. Sekin on oikein kivaa, mutta ilman noita aikuisviikkoja se olisi todella puuduttavaa elämää minulle.

Näin ei tietenkään saisi sanoa, kunnon äidin kuuluisi riutua kaipauksesta lapsettomilla viikoilla.

Tässä viestissä kiteytyy hyvin syyt, miksi vuoroasuminen on nykyään niin suosittua. Ihanaa aikuiselle, lapselle ei niinkään.

Vierailija kirjoitti:

Onhan tämä sellaista tasapainoilua oman parisuhteen ja aikuisen elämän, ja lapsen vaatiman ajan, huomion ja vaivannäön välillä. Ehdottomasti eniten kärsivät spontaanius ja vapaus. Pidän itseäni todella onnekkaana kun olen eronnut ja vain vuoroviikoin lapsen kanssa.

Saan joka toinen viikko nauttia täysillä aikuisesta parisuhteesta ihanan puolison kanssa, matkustella rauhassa, syödä ulkona pitkän kaavan mukaan, viettää iltoja teatterissa tai oopperassa, tavata ystäviä viinin ja hyvän ruuan parissa. Joka toinen viikko eletään sitten lapsen ehdoilla, tehdään asioita yhdessä puolison ja lapsen kanssa, pelataan, retkeillään yms. Sekin on oikein kivaa, mutta ilman noita aikuisviikkoja se olisi todella puuduttavaa elämää minulle.

Näin ei tietenkään saisi sanoa, kunnon äidin kuuluisi riutua kaipauksesta lapsettomilla viikoilla.

Mitä teet, kun lapsi soittaa ikävästä itkien isäviikolla sinulle?

En ole joutunut luopumaan mistään vaan saanut ihan helvetisti!!! Isyys oli minulle tavoite, onni ja ilo...aivan upea asia...kiitos elämä!