Pakkoajatukset ja toisten satuttaminen

Ongelma on se, etten tiedä ovatko saamani impulssit olleet pakkoajatuksia vai ihan oikeita ajatuksia ja halua satuttaa toista. Ja jos ne olisivatkin olleet oikeaa halua satuttaa toista, tekisikö se minusta pahan ihmisen - ja miten voisin ikinä elää sen asian kanssa? Tämä epätietoisuus ja ristiriita oman moraalini ja ajatusteni välillä saa minut ihan sekaisin ahdistuksesta :(

Help kirjoitti:

Ap täällä. Kiitos kommenteista ja erityisesti myötätunnosta. Huolestuttaa kovasti, että osa vastaajista ajatteli tämän olevan provo - toivoisin että niin olisikin. Onko tämä tosiaan niin epäuskottavan kammottava tapaus?

En missään tapauksessa vihaa lasta, jota riuhtaisin. Välillä hän on maailman ärsyttävin ja välillä aivan ihana. On kuitenkin totta, että hetkenä jona riuhtaisin, tunsin kenties vihaa tai raivoa tai turhautumista tai jotain muuta, mutta en tiedä kohdistuiko se suoraan lapseen vai koko tilanteeseen. Olen analysoinut asiaa niin paljon päässäni etten ole lainkaan varma. En halua puolustella kuritusväkivaltaa millään tavoin ja kadun valtavasti, että koskaan syyllistyin sellaiseen. On kuitenkin lohduttavaa kuulla, etten ole ainoa, kenellä on epätoivon hetkellä syttynyt päässä pieni halu satuttaa toista rangaistukseksi. Ja tiedän kyllä hyvin etteivät lapset tee moista tahallaan tai ansaitse tällaista kohtelua millään tavalla.

Olen läpikäynyt jonkin verran terapiaa OCD:ni takia (aiemmin teemat olivat erilaisia) ja ollut lääkityksellä, molemmista oli apua, ja olin pitkään lähes oireeton. Nyt olen aloittamassa lääkityksen uudelleen. Tunnen aika hyvin pakko-oireiseen häiriöön liittyvää teoriaa ja tiedostan kyllä, että OCD:ni pyörittelee minua nyt 100-0 ja lisää omat mausteensa tähän soppaan. En vain pysty päästämään irti tästä teemasta, sillä mielessäni takoo jatkuvasti se että todella satutin jotakuta - ja erityisesti se, että pienenpienen hetken tunsin halua satuttaa, vaikka en olekaan enää ollenkaan varma halusinko oikeasti sillä OCD sekoittaa ajatukseni ja tunteeni täysin. :(

En ole koskaan ajatellut, että minulla olisi jotain vihanhallintaongelmia tms. Olen kasvanut ja elän nykyäänkin ihan tavallisessa rakastavassa perheessä. Tosin tällä hetkellä olen erityisen väsynyt ja stressaantunut työn ja opintojen takia, mutta muuten elämässäni on kaikki ihan hyvin.

Hei!

Tämä aihe kiinnostaa hieman itseäni koska olen kärsinyt vähän samanlaisista ajatuksista. Terapiassa olemme puhuneet siitä ja tulleet jotakuinkin tulokseen että olen henkilönä ja persoonana sosiaalinen, pidän muista ja nautin ihmisten seurasta, joten on erittäin epätodennäköistä että oikeasti haluisin satuttaa rakkaita ihmisiä lähelläni. Tunnollisille, kilteille ihmisille on kuitenkin hyvin tavallista ikäänkuin tukahduttaa negatiiviset tunteet - näin ainakin itselleni. En siis oikein salli itseni suuttua tai kokea "mustia synkkiä" tunteita muuta kuin itseäni kohtaan. Tunnen syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa mikäli olen ajatellut jotain ilkeää jostain. Uskon että muun muassa näistä syistä sisimmissäni "lymyävät" synkät tunteet välillä purskahtavat pintaan väärillä hetkillä.

Olen siis huomannut että kun olen ärsyyntynyt ja stressaantunut, voin kokea äkillisen impulssin haluta esimerkiksi kuristaa jotain ihmistä. Tätä ajatusta kun on purettu osiin, olen huomannut että tuossa tilanteessa olin hyvin turhautunut, ja lähes kuka tahansa olisi reagoinut tilanteeseen suuttumalla tai turhautumalla. Vaikken voi vannoa että asia on näin, niin on luultavaa että nämä suuttumuksen ja vihan tunteet joita en itselleni salli, purkautuivat alitajunnasta väkivaltaisena mielikuvana, kun en niitä muuten "suostunut käsittelemään".

Toinen vaihtoehto toki on että minäkin olen pohjimmiltani sadistinen joka haluaisi kuristaa ihmisiä, mutta näin jälkikäteen terapiassa käytyäni en oikeastaan usko siihen ;)

Help kirjoitti:

Ongelma on se, etten tiedä ovatko saamani impulssit olleet pakkoajatuksia vai ihan oikeita ajatuksia ja halua satuttaa toista. Ja jos ne olisivatkin olleet oikeaa halua satuttaa toista, tekisikö se minusta pahan ihmisen - ja miten voisin ikinä elää sen asian kanssa? Tämä epätietoisuus ja ristiriita oman moraalini ja ajatusteni välillä saa minut ihan sekaisin ahdistuksesta :(

Olen melko varma että impulssisi ovat olleet pakkoajatuksia, sillä itsekin kuvasit kuinka oikeasti pidät tuostakin kyseisestä lapsesta ja että olit tilanteessa pitkällisen ärsytyksen jälkeen kovin turhautunut. Se, että sinä tai kuka muu tahansa välillä kokee vihan tunteita (halua ilkeillä toiselle; halua lyödä toista; halua mustamaalata toista selän takana) ei tarkoita että olisit paha ihminen: olet ihan normaali. Suurin osa ihmisistä on kokenut näitä vihan tunteita koko ikänsä, ja lapsuutensa jälkeen oppinut "jättämään ajatukset omaan arvoonsa", mutta mikäli sinulle nämä tunteet ovat olleet poikkeuksellisen vaikeita, on hyvin todennäköistä että oma prosessisi oppia hallitsemaan vihan tunteita on vielä keskeneräinen.

Eli vihan tunteet ovat normaaleja, jopa vihan purkaukset. Tärkeintä olisi ymmärtää ja hyväksyä nämäkin tunteet jotta pystyy paremmin käsittelemään vihaansa järkevillä tavoin, eikä reagoimalla väkivaltaisesti.

Itseäni on auttanut vihantunteiden sanoittaminen. Eli tuossa tilanteessa esimerkiksi "Tämä lapsi on minulle rakas, mutta tällä hetkellä vittumainen. Minun tekisi mieli läpsäistä tuota lasta, mutta en sitä tee koska olen aikuinen ja haluan toimia aikuisesti. Vihantunteeni ovat normaaleja ja kuka tahansa suuttuisi tai hermostuisi tässä tilanteessa. Tunteeni käyvät kuitenkin nyt liian kuumina, joten menen jäähylle".

Kiitos vastauksestasi - et tiedäkään kuinka paljon se helpotti oloani! Ihanaa, että pystyt uskomaan siihen ettet ole sadistinen, mikä on minulle melko mahdotonta OCD:n takia :/ Ja olen ihan varma, että et ole sadisti.

Helpottaa siis erityisesti kuulla etten ole ainoa joka painiskelee tällaisten haastavien tunteiden kanssa :(

Erikoista on, etten ole koskaan saanut/tuntenut vastaavaa ajatusta oman lapseni lähellä. Kenties tätä suojaa vahva kiintymys ja tunneside joka minulla on häneen. Toisaalta olen myös tosi huolissani tästä seikasta :/

Kiitos kommentistasi 23! Vihantunteiden sanoittaminen kuulostaa hyvältä keinolta. En usko, että minulla tulee jatkossa olemaan ongelmia hillitä itseäni kyseisissä tilanteissa, sen verran pahasti syyllistän ja vihaan itseäni nyt.

En ole itse asiassa koskaan pahemmin ajatellut vihaa tai sen käsittelemistä, sillä se ei ole juurikaan tullut pintaan elämässäni, enkä ole kokenut tarvettakaan. Olen siis aina ollut melko peruspositiivinen ja onnellinen ihminen, OCD-jaksojani lukuun ottamatta. Koen kuitenkin, että kotonani on saanut ilmaista kaikkia, myös vihan tunteita tarvittaessa.

Help kirjoitti:

Ap täällä. Kiitos kommenteista ja erityisesti myötätunnosta. Huolestuttaa kovasti, että osa vastaajista ajatteli tämän olevan provo - toivoisin että niin olisikin. Onko tämä tosiaan niin epäuskottavan kammottava tapaus?

En missään tapauksessa vihaa lasta, jota riuhtaisin. Välillä hän on maailman ärsyttävin ja välillä aivan ihana. On kuitenkin totta, että hetkenä jona riuhtaisin, tunsin kenties vihaa tai raivoa tai turhautumista tai jotain muuta, mutta en tiedä kohdistuiko se suoraan lapseen vai koko tilanteeseen. Olen analysoinut asiaa niin paljon päässäni etten ole lainkaan varma. En halua puolustella kuritusväkivaltaa millään tavoin ja kadun valtavasti, että koskaan syyllistyin sellaiseen. On kuitenkin lohduttavaa kuulla, etten ole ainoa, kenellä on epätoivon hetkellä syttynyt päässä pieni halu satuttaa toista rangaistukseksi. Ja tiedän kyllä hyvin etteivät lapset tee moista tahallaan tai ansaitse tällaista kohtelua millään tavalla.

Olen läpikäynyt jonkin verran terapiaa OCD:ni takia (aiemmin teemat olivat erilaisia) ja ollut lääkityksellä, molemmista oli apua, ja olin pitkään lähes oireeton. Nyt olen aloittamassa lääkityksen uudelleen. Tunnen aika hyvin pakko-oireiseen häiriöön liittyvää teoriaa ja tiedostan kyllä, että OCD:ni pyörittelee minua nyt 100-0 ja lisää omat mausteensa tähän soppaan. En vain pysty päästämään irti tästä teemasta, sillä mielessäni takoo jatkuvasti se että todella satutin jotakuta - ja erityisesti se, että pienenpienen hetken tunsin halua satuttaa, vaikka en olekaan enää ollenkaan varma halusinko oikeasti sillä OCD sekoittaa ajatukseni ja tunteeni täysin. :(

En ole koskaan ajatellut, että minulla olisi jotain vihanhallintaongelmia tms. Olen kasvanut ja elän nykyäänkin ihan tavallisessa rakastavassa perheessä. Tosin tällä hetkellä olen erityisen väsynyt ja stressaantunut työn ja opintojen takia, mutta muuten elämässäni on kaikki ihan hyvin.

Ymmärsin viestistäsi, ettei sinulla ole omia lapsia ja että olet vielä nuori sekä saanut apua jo varhaisessa vaiheessa. Vaikuttaa, että pakkoajatukset eivät ole laajentuneet, vaan kyseessä on tilapäinen pahenemisvaihe, jonka syyt, ilmenemismuodot ja seuraukset tiedostat hienosti. Tämä puhuu sen puolesta, että olet saanut aiemmin hyvää hoitoa.

En myöskään huomaa tekstistäsi, että sinulla olisi muita psykiatrisia sairauksia. Molemmat puhuvat sen puolesta, että sinulla on mahdollisuus päästä pakkoajatuksista kokonaan eroon iän myötä, koska opit käsittelemään omaa mieltäsi paremmin. Tälläkin hetkellä pakkoajatus on rajautunut vain yhteen pieneen tapahtumaan, ei laajentunut koko elämää rajoittavaksi tekijäksi niin kuin voi käydä, jos ihminen turvautuu välttelemiseen hälventääkseen pakkoajatuksia ja -oireita.  Tällöin elämänpiiri voi supistua hyvin pieneksi ja normaalin elämän eteneminen nuorella pysähtyy.

On siis tärkeää tehdä kaikkia asioita, mitä muutenkin tekisit ja hankkia psykoterapeutti, jonka kanssa voit tavata aina, kun jokin ongelma ilmenee, nyt alkuun vähän tiheämmin. Myös vertaisryhmistä on apua, koska näet muita eri vaiheissa sairautta olevia ihmisiä ja huomaat näin omien pakkoajatustesi rakenteita helpommin auttaessasi heitä. Ei siis kannata vältellä stressiä tai mitään muutakaan, vaan päinvastoin hankkiutua jännittäviin tilanteisiin, jotta saat uusia taitoja selvitä niistä. Pakkoajatusten voimakkaimmin invalidisoiva vaikutus perustuu välttämiskäyttäytymiseen. 

Moni ketjussa toi ilmi, että omien tunteiden moninaisuuden hyväksyminen on tärkeää. Pakko-oireiden sisältö on usein ajatus virheiden ja pahuuden välttäminen, mikä luonnollisesti on mahdottomuus. Psykoterapiassa voitte käsitellä sitäkin, mitä pahimmista virheistä ja sadismista voisi seurata. Monet ihmisethän tekevät pahoja virheitä ja satuttavat muita, välillä myös tahallaan, mutta tuollaisista tilanteista kuitenkin selvitään. Voitte käsitellä sitä, miten selviät siitä, jos todella teet jonkun virheen tai vahingoitat muita. Samaten voitte käsitellä sitä, millaista se olisi, jos olisit sadisti ja haluaisit vahingoittaa muita. Parhaimmillaan näistä ajatuksista voi syntyä vapauttavaa huumoria, mikä kantaa eteenpäin. 

Padotun aggression ja virheiden välttelyn vangiksi jääminen estää moniin elämän haasteisiin tarttumista muun muassa työelämässä. Sekä aggressio että virheethän ovat välttämättömiä elämässä. Viattoman vahingoittamiseen liittyvät projektiot pitäisi purkaa ensimmäisenä. Niiden takana on muistoja ja kokemuksia, joita et vielä tiedosta. Ne luultavasti ilmenevät unimaailmassasi.

Help kirjoitti:

Ongelma on se, etten tiedä ovatko saamani impulssit olleet pakkoajatuksia vai ihan oikeita ajatuksia ja halua satuttaa toista. Ja jos ne olisivatkin olleet oikeaa halua satuttaa toista, tekisikö se minusta pahan ihmisen - ja miten voisin ikinä elää sen asian kanssa? Tämä epätietoisuus ja ristiriita oman moraalini ja ajatusteni välillä saa minut ihan sekaisin ahdistuksesta :(

Jo se että pohdit noita omia ajatuksia, on selvä signaali siitä että kyse on OCD:stä. Jos haluaisit oikeasti satuttaa jotakin, et miettisi asiaa tuolla tavalla ollenkaan. Kyse on ihan ahdistuneisuushäiriöstä pohjimmiltaan. Kokeile suhtautua itseesi ikäänkuin ulkopuolisena ihmisenä. Ajattele niin että antaa "aivojeni" ajatella mitä ne haluavat, "minä" en välitä siitä.

Help kirjoitti:

Kiitos kommentistasi 23! Vihantunteiden sanoittaminen kuulostaa hyvältä keinolta. En usko, että minulla tulee jatkossa olemaan ongelmia hillitä itseäni kyseisissä tilanteissa, sen verran pahasti syyllistän ja vihaan itseäni nyt.

En ole itse asiassa koskaan pahemmin ajatellut vihaa tai sen käsittelemistä, sillä se ei ole juurikaan tullut pintaan elämässäni, enkä ole kokenut tarvettakaan. Olen siis aina ollut melko peruspositiivinen ja onnellinen ihminen, OCD-jaksojani lukuun ottamatta. Koen kuitenkin, että kotonani on saanut ilmaista kaikkia, myös vihan tunteita tarvittaessa.

Kiitos vastauksestasi. Olen itsekin aina ollut peruspositiivinen ja onnellinen (ennen yht'äkkistä sairastumistani masennukseen, mitä en pystynyt ymmärtämään tai hyväksymään pariin vuoteen). Kuitenkin pitkän terapian jälkeen olen huomannut että vaikka olen luullut etten koe vihaa tms niin kyse omalla kohdallani on tunteiden tukahduttamisesta. En sano että tilanteesi on sama kuin minun, mutta ehkä sinullakin on joku taipumus pienentää omia vihantuntemuksiasi? Omassa perheessäni ongelmana oli se, että vaikka periaatteessa sain ilmaista ärsytystä, niin sisaruksissani oli paljon tempperamenttisempia henkilöitä. Tämä johti siihen että koin että minun oli helpompi rauhoittua kuin tuon toisen: käytännössä siis rauha säilyi parhaiten mikäli juuri minä tukahdutin tunteeni. Tämän ymmärrettyäni olen jotenkin paremmin hyväksynyt ajatuksen että minunkin pitää välillä saada olla avoimesti vihainen, vaikken koekaan siihen yhtä suurta tarvetta kuin joku toinen. Ehkä tämä voisi auttaa sinuakin?

Help kirjoitti:

Ongelma on se, etten tiedä ovatko saamani impulssit olleet pakkoajatuksia vai ihan oikeita ajatuksia ja halua satuttaa toista. Ja jos ne olisivatkin olleet oikeaa halua satuttaa toista, tekisikö se minusta pahan ihmisen - ja miten voisin ikinä elää sen asian kanssa? Tämä epätietoisuus ja ristiriita oman moraalini ja ajatusteni välillä saa minut ihan sekaisin ahdistuksesta :(

Olen nuori, 24 vuotias nainen. Ystäväni sanovat, että olen kohtelias ja huomaavainen, ja koen itsekin olevani varsin avulias ja miellyttävä ihminen. Ainut fyysinen väkivalta, jota olen koko elämässäni tehnyt, on teininä isäni tönäiseminen kun hän oli parjannut ja haukkunut äitiäni julkisella paikalla ainakin puoli tuntia niin, että ihmiset tuijottivat, ja käänsi sen sitten minuun. Pelästyin itsekin tätä reaktiota, enkä enää koskaan halua satuttaa ketään.

Siitä huolimatta minulla on usein ollut väkivaltaisia ajatuksia ihmisistä, jotka jollain tapaa loukkaavat minua. Viimeksi siitä humalaisesta, joka erään bändin keikalla löi ja töni minua jatkuvasti, ja aina kun yritin hivuttautua kauemmas, seurasi kuin liimattu. Teki mieli työntää hänet lähellä virtaavaan jokeen.

Väkivaltaiset ajatukset ovat vain ajatuksia. Ne eivät tee sinusta "pahaa" ihmistä. On normaali tunne haluta kostoa silloin, kun tuntee tulleensa loukatuksi, ja ehkä jopa mieleen voi tulla näitä kostoajatuksia. Normaali ihminen ymmärtää silloin, että esimerkiksi lapselle tai eläimelle kostaminen on täysin turhaa, sillä ne eivät ymmärrä, kun taas toiselle aikuiselle voi kostaa tavalla, jonka yhteiskunta näkee rakentavana: kantele rikollisesta poliisille, työpaikkakiusaajasta pomolle, jätä sinua jatkuvasti loukkaava ystävä pois elämästäsi.

Ei se ole sen ihmeellisempää.

Vierailija kirjoitti:

Help kirjoitti:

Ap täällä. Kiitos kommenteista ja erityisesti myötätunnosta. Huolestuttaa kovasti, että osa vastaajista ajatteli tämän olevan provo - toivoisin että niin olisikin. Onko tämä tosiaan niin epäuskottavan kammottava tapaus?

En missään tapauksessa vihaa lasta, jota riuhtaisin. Välillä hän on maailman ärsyttävin ja välillä aivan ihana. On kuitenkin totta, että hetkenä jona riuhtaisin, tunsin kenties vihaa tai raivoa tai turhautumista tai jotain muuta, mutta en tiedä kohdistuiko se suoraan lapseen vai koko tilanteeseen. Olen analysoinut asiaa niin paljon päässäni etten ole lainkaan varma. En halua puolustella kuritusväkivaltaa millään tavoin ja kadun valtavasti, että koskaan syyllistyin sellaiseen. On kuitenkin lohduttavaa kuulla, etten ole ainoa, kenellä on epätoivon hetkellä syttynyt päässä pieni halu satuttaa toista rangaistukseksi. Ja tiedän kyllä hyvin etteivät lapset tee moista tahallaan tai ansaitse tällaista kohtelua millään tavalla.

Olen läpikäynyt jonkin verran terapiaa OCD:ni takia (aiemmin teemat olivat erilaisia) ja ollut lääkityksellä, molemmista oli apua, ja olin pitkään lähes oireeton. Nyt olen aloittamassa lääkityksen uudelleen. Tunnen aika hyvin pakko-oireiseen häiriöön liittyvää teoriaa ja tiedostan kyllä, että OCD:ni pyörittelee minua nyt 100-0 ja lisää omat mausteensa tähän soppaan. En vain pysty päästämään irti tästä teemasta, sillä mielessäni takoo jatkuvasti se että todella satutin jotakuta - ja erityisesti se, että pienenpienen hetken tunsin halua satuttaa, vaikka en olekaan enää ollenkaan varma halusinko oikeasti sillä OCD sekoittaa ajatukseni ja tunteeni täysin. :(

En ole koskaan ajatellut, että minulla olisi jotain vihanhallintaongelmia tms. Olen kasvanut ja elän nykyäänkin ihan tavallisessa rakastavassa perheessä. Tosin tällä hetkellä olen erityisen väsynyt ja stressaantunut työn ja opintojen takia, mutta muuten elämässäni on kaikki ihan hyvin.

Ymmärsin viestistäsi, ettei sinulla ole omia lapsia ja että olet vielä nuori sekä saanut apua jo varhaisessa vaiheessa. Vaikuttaa, että pakkoajatukset eivät ole laajentuneet, vaan kyseessä on tilapäinen pahenemisvaihe, jonka syyt, ilmenemismuodot ja seuraukset tiedostat hienosti. Tämä puhuu sen puolesta, että olet saanut aiemmin hyvää hoitoa.

En myöskään huomaa tekstistäsi, että sinulla olisi muita psykiatrisia sairauksia. Molemmat puhuvat sen puolesta, että sinulla on mahdollisuus päästä pakkoajatuksista kokonaan eroon iän myötä, koska opit käsittelemään omaa mieltäsi paremmin. Tälläkin hetkellä pakkoajatus on rajautunut vain yhteen pieneen tapahtumaan, ei laajentunut koko elämää rajoittavaksi tekijäksi niin kuin voi käydä, jos ihminen turvautuu välttelemiseen hälventääkseen pakkoajatuksia ja -oireita.  Tällöin elämänpiiri voi supistua hyvin pieneksi ja normaalin elämän eteneminen nuorella pysähtyy.

On siis tärkeää tehdä kaikkia asioita, mitä muutenkin tekisit ja hankkia psykoterapeutti, jonka kanssa voit tavata aina, kun jokin ongelma ilmenee, nyt alkuun vähän tiheämmin. Myös vertaisryhmistä on apua, koska näet muita eri vaiheissa sairautta olevia ihmisiä ja huomaat näin omien pakkoajatustesi rakenteita helpommin auttaessasi heitä. Ei siis kannata vältellä stressiä tai mitään muutakaan, vaan päinvastoin hankkiutua jännittäviin tilanteisiin, jotta saat uusia taitoja selvitä niistä. Pakkoajatusten voimakkaimmin invalidisoiva vaikutus perustuu välttämiskäyttäytymiseen. 

Moni ketjussa toi ilmi, että omien tunteiden moninaisuuden hyväksyminen on tärkeää. Pakko-oireiden sisältö on usein ajatus virheiden ja pahuuden välttäminen, mikä luonnollisesti on mahdottomuus. Psykoterapiassa voitte käsitellä sitäkin, mitä pahimmista virheistä ja sadismista voisi seurata. Monet ihmisethän tekevät pahoja virheitä ja satuttavat muita, välillä myös tahallaan, mutta tuollaisista tilanteista kuitenkin selvitään. Voitte käsitellä sitä, miten selviät siitä, jos todella teet jonkun virheen tai vahingoitat muita. Samaten voitte käsitellä sitä, millaista se olisi, jos olisit sadisti ja haluaisit vahingoittaa muita. Parhaimmillaan näistä ajatuksista voi syntyä vapauttavaa huumoria, mikä kantaa eteenpäin. 

Padotun aggression ja virheiden välttelyn vangiksi jääminen estää moniin elämän haasteisiin tarttumista muun muassa työelämässä. Sekä aggressio että virheethän ovat välttämättömiä elämässä. Viattoman vahingoittamiseen liittyvät projektiot pitäisi purkaa ensimmäisenä. Niiden takana on muistoja ja kokemuksia, joita et vielä tiedosta. Ne luultavasti ilmenevät unimaailmassasi.

Kiitos tästä :) Olipa hyvä katsaus juurikin siihen, mitä terapialla haetaan. Olen reilu parikymppinen ja sairastanut OCD:tä vähän yli kaksi vuotta (pari samankaltaista oirejaksoa ollut myös aiemmin mutta melkoisesti lievempänä), sairaus puhkesi toden teolla kun odotin lastani. OCD on nyt rajoittanut elämää siten, että ajattelen ettei minun ole järkeä edes yrittää nauttia elämästä jne. koska en kuitenkaan ansaitse sitä koska olen niin paha. Mietin toki myös työn lopettamista ja niin edelleen, koska pidän itseäni vaarallisena. Tuntuu absurdilta, miten voin rakastaa omaa lastani näin paljon kun kuitenkin ajattelen toisista lapsista kamalia asioita. Ja samalla kuitenkin tiedän (vaikka toki epäilen nyt tätäkin) että välitän muistakin ihmisistä valtavasti. 

Vierailija kirjoitti:

Help kirjoitti:

Kiitos kommentistasi 23! Vihantunteiden sanoittaminen kuulostaa hyvältä keinolta. En usko, että minulla tulee jatkossa olemaan ongelmia hillitä itseäni kyseisissä tilanteissa, sen verran pahasti syyllistän ja vihaan itseäni nyt.

En ole itse asiassa koskaan pahemmin ajatellut vihaa tai sen käsittelemistä, sillä se ei ole juurikaan tullut pintaan elämässäni, enkä ole kokenut tarvettakaan. Olen siis aina ollut melko peruspositiivinen ja onnellinen ihminen, OCD-jaksojani lukuun ottamatta. Koen kuitenkin, että kotonani on saanut ilmaista kaikkia, myös vihan tunteita tarvittaessa.

Kiitos vastauksestasi. Olen itsekin aina ollut peruspositiivinen ja onnellinen (ennen yht'äkkistä sairastumistani masennukseen, mitä en pystynyt ymmärtämään tai hyväksymään pariin vuoteen). Kuitenkin pitkän terapian jälkeen olen huomannut että vaikka olen luullut etten koe vihaa tms niin kyse omalla kohdallani on tunteiden tukahduttamisesta. En sano että tilanteesi on sama kuin minun, mutta ehkä sinullakin on joku taipumus pienentää omia vihantuntemuksiasi? Omassa perheessäni ongelmana oli se, että vaikka periaatteessa sain ilmaista ärsytystä, niin sisaruksissani oli paljon tempperamenttisempia henkilöitä. Tämä johti siihen että koin että minun oli helpompi rauhoittua kuin tuon toisen: käytännössä siis rauha säilyi parhaiten mikäli juuri minä tukahdutin tunteeni. Tämän ymmärrettyäni olen jotenkin paremmin hyväksynyt ajatuksen että minunkin pitää välillä saada olla avoimesti vihainen, vaikken koekaan siihen yhtä suurta tarvetta kuin joku toinen. Ehkä tämä voisi auttaa sinuakin?

Kiitos kommentistasi :) Voi olla, että olen joskus joutunut tukahduttamaan negatiivisia tunteitani. Äitini oli vakavasti masentunut ollessani parivuotias (täältä perin myös taipumuksen mt-ongelmiin), ja olemme arvelleet, että se on saattanut edesauttaa omien ahdistusongelmieni syntymistä: en ole välttämättä saanut tarpeeksi emotionaalista tukea tunteiden säätelyyn ja niin edelleen. 

Aloin pohtia, josko kyseessä voisi olla jokin oire siitä, että kaipaisin itse enemmän huolenpitoa ja tukemista sen sijaan, että olisin aina näiden asioiden antajana. Parisuhteeni on ihan hyvä ja mieheni tukee minua näissä haasteissa, mutta silti joskus toivoisin enemmän huolenpitoa. Voivatko vihantunteeni lasta kohtaan (tai pakkoajatukset tai mitä ne nyt ikinä ovatkaan) kuohahtaa siitä, että sisäinen lapsi minussa kaipaa myös lohdutusta ja huolenpitoa? Ihan vain ajatuksenvirtaa, ja voi olla ettei mikään tästä ole totta vaan ihan vain OCD:n tuottamaa ylianalysointia, jolla yritän helpottaa omaa ahdistustani. :/ 

Vierailija kirjoitti:

Help kirjoitti:

Ongelma on se, etten tiedä ovatko saamani impulssit olleet pakkoajatuksia vai ihan oikeita ajatuksia ja halua satuttaa toista. Ja jos ne olisivatkin olleet oikeaa halua satuttaa toista, tekisikö se minusta pahan ihmisen - ja miten voisin ikinä elää sen asian kanssa? Tämä epätietoisuus ja ristiriita oman moraalini ja ajatusteni välillä saa minut ihan sekaisin ahdistuksesta :(

Olen nuori, 24 vuotias nainen. Ystäväni sanovat, että olen kohtelias ja huomaavainen, ja koen itsekin olevani varsin avulias ja miellyttävä ihminen. Ainut fyysinen väkivalta, jota olen koko elämässäni tehnyt, on teininä isäni tönäiseminen kun hän oli parjannut ja haukkunut äitiäni julkisella paikalla ainakin puoli tuntia niin, että ihmiset tuijottivat, ja käänsi sen sitten minuun. Pelästyin itsekin tätä reaktiota, enkä enää koskaan halua satuttaa ketään.

Siitä huolimatta minulla on usein ollut väkivaltaisia ajatuksia ihmisistä, jotka jollain tapaa loukkaavat minua. Viimeksi siitä humalaisesta, joka erään bändin keikalla löi ja töni minua jatkuvasti, ja aina kun yritin hivuttautua kauemmas, seurasi kuin liimattu. Teki mieli työntää hänet lähellä virtaavaan jokeen.

Väkivaltaiset ajatukset ovat vain ajatuksia. Ne eivät tee sinusta "pahaa" ihmistä. On normaali tunne haluta kostoa silloin, kun tuntee tulleensa loukatuksi, ja ehkä jopa mieleen voi tulla näitä kostoajatuksia. Normaali ihminen ymmärtää silloin, että esimerkiksi lapselle tai eläimelle kostaminen on täysin turhaa, sillä ne eivät ymmärrä, kun taas toiselle aikuiselle voi kostaa tavalla, jonka yhteiskunta näkee rakentavana: kantele rikollisesta poliisille, työpaikkakiusaajasta pomolle, jätä sinua jatkuvasti loukkaava ystävä pois elämästäsi.

Ei se ole sen ihmeellisempää.

Hei, lohduttavaa kuulla etten ole ajatusteni kanssa yksin, vaikka en toki ole iloinen siitä että muut kärsivät samanmoisista. Hienoa, että olet osannut suhtautua niihin noin. Luulen, että OCD aiheuttaa sen, etten voi pitää näitä ajatuksia vain ajatuksina, vaan yritän analysoida niitä varmistaakseni etten ole paha ihminen. Pelottavaa on kyllä erityisesti se, että ajatukset kohdistuvat lähinnä vain lapsiin - tuntuu, että niitä olisi helpompi käsitellä jos kohteena olisivat aikuiset tai joku joka on OIKEASTI tehnyt pahaa minulle. Tai ehkä juuri siksi lapset ovat ajatusten kohteena, sillä he ovat viattomia ja minusta on kauheaa ajatella heistä sellaisia. 

Help kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Help kirjoitti:

Ongelma on se, etten tiedä ovatko saamani impulssit olleet pakkoajatuksia vai ihan oikeita ajatuksia ja halua satuttaa toista. Ja jos ne olisivatkin olleet oikeaa halua satuttaa toista, tekisikö se minusta pahan ihmisen - ja miten voisin ikinä elää sen asian kanssa? Tämä epätietoisuus ja ristiriita oman moraalini ja ajatusteni välillä saa minut ihan sekaisin ahdistuksesta :(

Olen nuori, 24 vuotias nainen. Ystäväni sanovat, että olen kohtelias ja huomaavainen, ja koen itsekin olevani varsin avulias ja miellyttävä ihminen. Ainut fyysinen väkivalta, jota olen koko elämässäni tehnyt, on teininä isäni tönäiseminen kun hän oli parjannut ja haukkunut äitiäni julkisella paikalla ainakin puoli tuntia niin, että ihmiset tuijottivat, ja käänsi sen sitten minuun. Pelästyin itsekin tätä reaktiota, enkä enää koskaan halua satuttaa ketään.

Siitä huolimatta minulla on usein ollut väkivaltaisia ajatuksia ihmisistä, jotka jollain tapaa loukkaavat minua. Viimeksi siitä humalaisesta, joka erään bändin keikalla löi ja töni minua jatkuvasti, ja aina kun yritin hivuttautua kauemmas, seurasi kuin liimattu. Teki mieli työntää hänet lähellä virtaavaan jokeen.

Väkivaltaiset ajatukset ovat vain ajatuksia. Ne eivät tee sinusta "pahaa" ihmistä. On normaali tunne haluta kostoa silloin, kun tuntee tulleensa loukatuksi, ja ehkä jopa mieleen voi tulla näitä kostoajatuksia. Normaali ihminen ymmärtää silloin, että esimerkiksi lapselle tai eläimelle kostaminen on täysin turhaa, sillä ne eivät ymmärrä, kun taas toiselle aikuiselle voi kostaa tavalla, jonka yhteiskunta näkee rakentavana: kantele rikollisesta poliisille, työpaikkakiusaajasta pomolle, jätä sinua jatkuvasti loukkaava ystävä pois elämästäsi.

Ei se ole sen ihmeellisempää.

Hei, lohduttavaa kuulla etten ole ajatusteni kanssa yksin, vaikka en toki ole iloinen siitä että muut kärsivät samanmoisista. Hienoa, että olet osannut suhtautua niihin noin. Luulen, että OCD aiheuttaa sen, etten voi pitää näitä ajatuksia vain ajatuksina, vaan yritän analysoida niitä varmistaakseni etten ole paha ihminen. Pelottavaa on kyllä erityisesti se, että ajatukset kohdistuvat lähinnä vain lapsiin - tuntuu, että niitä olisi helpompi käsitellä jos kohteena olisivat aikuiset tai joku joka on OIKEASTI tehnyt pahaa minulle. Tai ehkä juuri siksi lapset ovat ajatusten kohteena, sillä he ovat viattomia ja minusta on kauheaa ajatella heistä sellaisia. 

Voin samaistua tuohon, että pelkää olevansa paha ihminen. En kärsi OCD:stä, mutta minulla on diagnosoitu yleistynyt ahdistushäiriö, ja se osaksi oireilee siten, että pelkään tekeväni tekoja, jotka jotenkin aiheuttavat sen, että muut tekevät pahoja asioita. Esim. minulla on myös aika musta huumorintaju, minkä takia tykkään vitsailla vakavistakin aiheista. Välillä muut ihmiset (jotka eivät pidä mustasta huumorista) onnistuvat sitten pääsemään pääni sisään väittämillä, kuten vaikka että "Mitä jos joku ottaa tuon vitsin tosissaan ja tekee kauheita asioita?". Jo tuon kirjoittaminen alkoi ahdistaa, niin, mitä jos?

Mutta toisaalta sitten mietin niitä ystäviä, joiden kanssa vitsailen, ja totean, että pelko ei ole aiheellinen. Ei kukaan heistä ole aiemminkaan ottanut jotain kertomaani vitsiä tosissaan ja alkanut käyttäytymään tuhoisasti. Eiköhän ole samoin sullakin, että jos nyt tarkastelet toimintaasi lasten kanssa, et sä ole yhtäkkiä alkanut satuttaa lapsia mitenkään enempää näistä ajatuksista huolimatta?

Eräs parisuhdeväkivallasta selviytynyt ihminen sanoi kerran videollaan, että jos sun päässäsi ajatus, jonka alkuperää sä et voi selvittää, joku muu on istuttanut sen sinne. Joku on saanut suhun istutettua ennakkoluulon, että vain pahoilla ihmisillä on väkivaltaisia ajatuksia. Mutta ei, mä sanon sinulle nyt: väkivaltaiset ajatukset ei tee kenestäkään pahaa. Ajatusrikoksia ei ole, ja ajatus on aivan eri asia kuin teko, ja kaikki tekee joskus virheitä.

Minulla on usein samanlaisia pakkoajatuksia liittyen kissoihin. Tällaiset ajatukset saattavat saada tulta alleen, jos vahingossa riuhtaisit lasta liian kovaa ja nyt luulet sen olevan merkki, että olet paha sadisti ja tulet tappamaan lapsen. Tutulta kuulostaa.

Lohduttelut eivät yleensä auta, mutta sanon kuitenkin että oikeasti sadisti ei tuntisi asiasta ahdistusta vaan nauttisi tilanteesta. Ja sanon varmuuden vuoksi senkin, että jos sinua ahdistaa se että EHKÄ nautit tilanteesta ja oletkin oikeasti sisimmältäsi paha, niin se on myös OCD:n oire.

Oikeasti sadisti nauttii toisten satuttamisesta. Hänelle ei tule siitä syyllisyyttä eikä ahdistusta, eikä hän osaa asettua uhrin asemaan. Sinä et ole sadisti. Olet kiltti ihminen, jolla on mielenterveysongelma. Ymmärrät kyllä tämän jollain tasolla.

Itse käytän kohtauksiin ahdistuslääkettä, joka rauhoittaa ainakin tilapäisesti ja vie pahimman kärjen ajatuksilta. Jos pystyt käyttämään SSRI-lääkkeitä, niillä voi olla suuri vaikutus. Itselläni on myös kaksisuuntainen mielialahäiriö, enkä voi käyttää SSRI-lääkkeitä, mikä on pahentanut OCD:täni.

Lähtisin ensisijaisesti psykiatrin pakeille selvittämään asiaa. Perheneuvolan kanssa kannattaa vähän harkita. Jos he eivät ymmärrä mitä OCD on, saattavat tehdä lasun kun pelkäävät sinun satuttavan lasta. Valitettavasti kaikki eivät tiedä miten pakkoajatukset toimivat. Psykiatriselta puolelta on varmasti apua saatavilla.

Minua on auttanut Worrybot-sovellus. Sen voi ladata kännykkään ilmaiseksi. Worrybot on rakennettu tunnistamaan pakkoajatusten kaavoja ja voi auttaa näkemään millaisia vinoutumia ajatuksissasi on. Se pyytää myös kirjoittamaan ajatuksen uudelleen pari kertaa, mikä ainakin minulla on auttanut paljon. Sovellus on AI-pohjainen, eli kukaan ihminen ei näe kirjoituksiasi. Worrybotille voi tunnustaa mitä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti sadisti nauttii toisten satuttamisesta. Hänelle ei tule siitä syyllisyyttä eikä ahdistusta, eikä hän osaa asettua uhrin asemaan. Sinä et ole sadisti. Olet kiltti ihminen, jolla on mielenterveysongelma. Ymmärrät kyllä tämän jollain tasolla.

Haluaisin lisätä tähän vielä, että sadistisissa tunteissa ei varsinaisesti edes ole mitään vikaa silloin, kun kohde on asiallinen ja rangaistus on mitotettu. Esim. jos tunnet mielihyvää siitä, että sinua pitkään koulukiusannut ihminen saa viimein potkut koulusta, siinä ei ole mitään pahaa, vaikka se onkin toisen pahasta olosta nauttimista. Jos pelkäät olevasi sadisti satuttamaasi lasta kohtaan, niin mieti: tunsitko lasta satuttaessasi samalla tapaa kuin tuntisit, jos koulukiusaaja potkittaisiin koulusta, tai sarjamurhaaja laitettaisiin vankilaan? Jos vastasit "en", et ollut sadistinen. Pelkästään henkisesti huonossa tilasta, josta nyt yrität parantua.

Onko muuten normaalia päässään ajatella kuinka menisi naapurin oven taakse ja löisi sitä turpaan tai muiluttaisi jotenkin muuten, kun tämä on häiriköinyt niin että oma nukkuminen on häiriintynyt? En semmoista toteuttaisi kuitenkaan. Mutta mietin että onko tämmöinen ajatus ylimitoitettua. Jotenkin tulee hetkeksi vihantunne ja kostonhalu. Onko se normaalia vai pitääkö siitä päästä eroon?

Lisään tuohon naapuri juttuun, että olen nainen ja naapuri on mies, eli väkivalta tuskin edes onnistuisi.

Vierailija kirjoitti:

Onko muuten normaalia päässään ajatella kuinka menisi naapurin oven taakse ja löisi sitä turpaan tai muiluttaisi jotenkin muuten, kun tämä on häiriköinyt niin että oma nukkuminen on häiriintynyt? En semmoista toteuttaisi kuitenkaan. Mutta mietin että onko tämmöinen ajatus ylimitoitettua. Jotenkin tulee hetkeksi vihantunne ja kostonhalu. Onko se normaalia vai pitääkö siitä päästä eroon?

On normaalia. Jos haluat siitä päästä eroon niin joku meditaatio voi auttaa -- esimerkiksi jos viha alkaa ottaa enemmänkin valtaa sinusta ja muuttua katkeruudeksi, mikä sitten haittaa muitakin elämänalueita. Muussa tapauksessa sama se, antaa palaa, ajatusrikoksia ei ole. Käytös on eri asia kuin ajatukset.