Lue keskustelun säännöt.
Miksi lapsi menee lukkoon vieraiden ihmisten kanssa?
05.10.2019 |
Lapseni on siis 7-vuotias ja olen vähän huolissani hänen suhtautumisestaan muihin ihmisiin. Jos joku vieras ihminen yrittää jututtaa häntä, hän jähmettyy ja hyvä kun saa edes sanaa suustaan ja voi katsoa samalla minua. Ei muuten kotona ole yhtään pidättyväinen mutta kodin ulkopuolella on, eli selvästi jännittää eikä osaa olla oma itsensä.
Kaikki saavat hänestä hyvin vaisun ja ujon kuvan, mikä harmittaa minua kun hän ei ole sellainen oikeasti. Jotenkin retket hänen kanssaan kärsii siitä että hän ei juurikaan puhu mitään eikä touhua samalla lailla kun muut samanikäiset. Onko tätä mä ihan normaalia?
Ei saisi verrata lasta muihin lapsiin mutta kieltämättä vähän olen kade niiden lasten äideille joilla on sosiaaliset lapset jotka eivät hirveästi vierasta ja rohkeasti menevät mukaan tilanteessa kuin tilanteessa. Tälläisten lasten kanssa on helppoa, luontevaa ja avointa.
Kommentit (32)
Mitä esimerkkiä itse annat? Oletko sosiaalinen? Järjestätkö paljon leikkitreffejä? Osaatko small talkin hyvin?
Toimiva vinkki: ala kutsua luokkakavereita teille kotiin leikkitreffeille iltapäivisin. Saa leikkiä kotona tutussa ympäristössä, ja oppii sosiaalisia taitoja samalla.
Namibia-tyyppi tyrmättiin täällä, mutta onhan se totta, että matkailu avartaa. Juurikin ulkkislasten kanssa leikkiminen avartaisi maailmankuvaa... vaikka eihän se kaikille ole realiteetti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellasta se on kun on eri temperamentit. Oon itse introvertti ja tää mun parivuotias on hyvin sosiaalinen ja haluaa aina pihalla leikkiä ja morjenstaa kaikkia vieraita lapsia ja aikuisia. Itseäni ihan ahdistaa kun sen myötä joutuu itsekin jutustelemaan vieraita ihmisten kanssa.
Voi myös olla kyse mutismista tai tyttöjen aspergerista (joka ilmenee eritavalla kuin pojilla ja miehillä) sekä lisäksi ujosta perusluonteesta.
Meillä oli vastaavanlainen tilanne kun lapsi oli 4.- 6.-vuotias. Kyse on valikoivasta puhumattomuudesta (selektiivinen mutismi). Lapsi menee ikäänkuin lukkoon kun pitäisi puhua muille. Meillä vaihe kesti lähes 3 vuotta, lapsi ei puhunut päiväkodissakaan sanaakaan koko päivän aikana kenellekään, osallistui kyllä reippaasti leikkeihin ja kaikkeen toimintaan, mutta ei sanonut sanaakaan. Hoitajilla oli käytössään kuvakortit, joista lapsi näytti mitä on vailla (kylmä, jano ym.). Lapsi jutteli sujuvasti serkkujen / isovanhempien / joittenkin kavereiden kanssa, mutta juuri esim päiväkotiin ja moniin muihin tilanteisiin hiljeni täysin. Kotona sitten selitti koko illan senkin edestä. Ihmeellistä kyllä, tämä näinkin pitkään kestänyt vaihe loppui kuin seinään kun lapsi aloitti koulun. Olin aivan ihmeissäni (ja tietysti todella helpottunut), kun lapsi reippaasti esitteli itsensä opettajalle ja luokkakavereille tutustumispäivänä, ja siitä asti kaikki on sujunut normaalisti. Puhuu nyt yhtäkkiä kaikkialla. Ammattilaiset (psykologit) olivat kuitenkin varoitelleet että puhumattomuus saattaa muodostua osaksi lapsen identiteettiä ja olla hyvinkin vaikeasti voitettavissa. Vinkkini teille ap on, että jos olet huolissasi lapsesi puhumattomuudesta, kannattaa pikimmiten hakea lapselle apua tähän mikäli lapsi kärsii puhumattomuudestaan.
Tullakseen sosiaaliseksi lapsi tarvitsee sosiaalisen ympäristön eli sukulaiset, perhetutut, vanhempien ystävät ovat aktiivinen osa perheen elämää. Vanhempien kannnattaa myös järjestää pienelle lapselleen kaveritreffejä. Sosiaalisuus ei rakennu päiväkodissa tai koulussa vaan perheessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsesi voisi hyötyä ulkomaan matkasta. Menkää vaikka Namibiaan.
Kannattaa etukäteen vaikka seurakunnan kautta tutustua johonkin mukavaan paikalliseen perheeseen, jossa on saman ikäisiä lapsukaisia.
Siellä vierailette muutaman kerran. Viekää mukananne palloja, niin lapset voivat leikkiä niillä porukalla. Lapsesi maailmankuva avartuisi, ja unohtaisi ujoutensa.
Saanko kysyä, miksi tästä on ei-tykätty?
Usein joudutaan ratkomaan nämä kotoiset ongelmat kotoisissa ympyröissä ilman, että voisi lähteä viikon terapiamatkalle Namibiaan - mm. malarianestolääkityksineen.
Vai mikä se idea oli? Muuttaminen sinne epämääräiseksi ajaksi? Normi lomamatkalla tuskin paikallisiin lapsilaumoihin pääsee juuri tutustumaan. Minua ei ujous vaivaa, mutta jos vaivaisi, en siitä vapautuakseni lähtisi ainakaan Afrikkaan.
https://www.rantapallo.fi/rajatapaukset/ensi-kertaa-afrikassa-kaytannon…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anna lapsesi olla oma itsensä, mutta mahdollista totuttelu sosiaalisiin tilanteisiin, iän myötä todnäk reipastuu. Lapsi kyllä aistii, jos olet pettynyt häneen tai painostat.
ROHKAISTUU ei reipastuu!
Ai että mulla nousee savu korvista, kun ujoutta pidetään samana kuin ei-reipas, siis kun eihän se niin ole! Ujo lapsi voi olla ja yleensä onkin hyvinkin reipas. Hommat hoituu kenenkään patistelematta, on yleensä hyvä kuuntelemaan, sisäistämään asioita ja oppii kerrasta, koska ei säädä ja sählää ja ole äänessä ja kaikessa esillä. Ujolta lapselta vain puuttuu ROHKEUS sosiaalisissa tilanteissa.
T. Reippaiden ujojen äiti
Minä olen tästä eri mieltä. Se ujo lapsi voi tarvita ja käyttää pelkästään paikalla olemiseen paljon enemmän rohkeutta kuin luonteeltaan toisenlainen lapsi. Esim. omista lapsistani koen että se ujo, ensimmäiset 3kk mykkänä kerhoa käynyt lapsi oli rohkeampi kuin se toinen, joka oli kuin kala vedessä eikä siis tarvinnut rohkeutta tilanteessa. Ujonkin rohkeus ansaitsee tulla nähdyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen perusluonteeltani ujo, eikä sitä muuttanut se, että asuin lapsena Afrikassa. :D Vasta aikuisena olen oppinut small talkin ja nykyisin osaan luoda suhteita ja mennä porukkaan mukaan.
En tiedä miksi olen saanut aloitusviestissä niin paljon alanuoliklikkauksia... varmaan se sitten on normaalia että lapseni on vain niin ujo. Mielestäni se ei kuitenkaan helpota hänen oloaan sosiaalisissa tilanteissa, haluaisin auttaa häntä mutten tiedä miten. Olen minäkin ujo jollain lailla mutta en epäröi jos joku puhuu kanssani jne. eli ei ole ongelma. Kaveritreffejä voisi olla enemmän, mutta kuitenkin käy kyllä kaverinsa luona usein kylässä ja koulussakin on samanikäisten kanssa jne.
Asperger ei voi olla koska on jopa normaalia herkempi tulkitsemaan toisen käyttäytymistä jne. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ihan samanlainen 7-vuotias tytär. Kotona ja hyvien kavereiden kesken äänekäs ja riehakas, mutta kun vähänkin oudompi ihminen puhuttelee, menee helposti ihan lukkoon. Samoin teki päiväkodin aikuisten suhteen. Saattoi kysymykseen omasta nimestäänkin vääntää naamaansa, katsoa minua ja olla vaiti. Nyt on koululaisena helpompaa - ilmeisesti on helpompi vastailla opettajan asiakysymyksiin kuin siihen, mitä kuuluu.
Me teimme aina niin, että jos olimme paikalla, muistutimme, että katso silmiin, vastaa kun kysytään. Vastaus voi olla mitä tahansa, kunhan vastaa jotakin. Siten saimme vähitellen peruskiitokset ym. esiin. Itse en hyväksy perusasioissa (päivää, kiitos, anteeksi, ole hyvä) moukan käytöstä, vaikka ujo olisikin.
Minä olin tuollainen ja lapseni ovat olleet tuollaisia. Nyt aikuisena rupattelen vieraiden kanssa tuosta vain, ei mitään ongelmia, mutta lapsena halusin tarkasti tietää, mistä on kyse.
Tosin töissä olen se nysvääjä, joka jaksaa tarkistaa faktat ja tekee päätöksen vasta sitten, kun kokonaisuus on tiedossa. Jotain tässä luonteessa on sellaista, että ei heittäydytä typeryyksiin.
Lapsena en muuten koskaan nuollut jäätynyttä rautaa. Annoin muiden tehdä sen(kin) virheen.
Minä oon kans sellainen, että menen alkuun lukkoon vieraiden kanssa. Olen oikeasti hauska, huumorintajuinen ja ihan mukavakin, mutta vaikutan varmasti alkuun kaikelta muulta. Jotenkin tuntuu, että huumorintajukin katoaa jonnekin vieraiden ihmisten kanssa. Haluaisin olla oma itseni aina, mutta se on vaikeaa. Olen hitaasti syttyvä, enkä jaksa tuputtaa itseäni. Lapsen ja työn myötä olen joutunut rohkaistumaan, mutta ei se kivaa ole vieläkään.