Mielenterveystaustainen avautuu

Minulla on siis mielenterveystausta. Olen myös ollut teini-ikäisenä parisuhteessa väkivaltaisen ja päihderiippuvaisen itseäni vanhemman miehen kanssa. Sairastin silloin vakavan masennuksen useaan kertaan, ja minua koulukiusattiin pahasti. Kävin vuosia terapiassa, ja pääsin yli masennuksesta. Olen nyt ollut vuosia ok ja elämäni on nykyään aikuisiässä "normaalia", jos nyt niin voi sanoa. Tai oikeastaan olen aika onnellinen ja tyytyväinen. Haaveissa on toimia mielenterveysalalla ja auttaa muita, ketkä kärsivät. Tässä mietteitäni, joita kirjoitin ylös:

"Miten luottaa itseensä? Suhteen uudistaminen itseensä on hyvin vaikeaa sen jälkeen, kun on ennen ollut hirviö.

Minulla oli tapana pahoinpidellä itseäni henkisesti ja fyysisesti. Olin itseni pahin painajainen. Pahempi, kuin entinen poikaystäväni tai koulukiusaajani. Olin, kuin sosiopaattinen kidnappaaja, joka kiduttaa uhriaan omistautuneesti ja huolella, koettaen murtaa tämän pala palalta. Kun kohtasin vaikeuksia, jätin itseni pulaan tai rankaisin itseäni. Kaltoinkohtelu sisälsi tekoja arjen asioiden hoitamatta jättämisestä negatiivisen sisäisen puhelun kautta aina viiltelyyn saakka. Sellaista suhdetta voisi hyvin verrata väkivaltaiseen parisuhteeseen. Siinä lupaukset ja anteeksipyynnöt eivät merkitse mitään, ja vastoinkäymisten sattuessa värähtää vaistonomaisesti iskua odottaen, sillä tietää sen olevan tulossa. Vaikka vastoinkäyminen ei olisi omaa syytä vaan jotakin, mitä ei voi itse hallita, toinen purkaa silti kiukun kumppaniin. Johonkin elävään se on purettava. Kipua ja tuskaa on saatava aiheuttaa. Ja jos vastoinkäyminen onkin itseaiheutettu, rangaistus on kahta kauheampi, ja nöyryytystä ja asiasta muistuttamista saa kuulla loputtomiin. Ystävällistä sanaa on turha odottaa, tai tukea ja lempeyttä vaikeissa tilanteissa. Suhde itseensä on suhde sekin. Ja sen on parempi olla hyvä suhde.

Millainen ihminen ottaa pientä itkevää tyttöä ranteesta kiinni, ja viiltää tätä käteen vakuuttaen samalla, että kaikki paha on hänen syytään? -Minä. Siksi on vaikeaa luoda uudenlainen suhde itseensä ja uskoa, että en enää satuta. Etten enää jätä pulaan. Että ymmärrän, olen kärsivällinen ja rakastan silloinkin, kun on vaikeaa. Se vie aikaa. Uskon sen kuitenkin olevan mahdollista.

En enää käytä väkivaltaa tähän pieneen tyttöön. En enää hauku tai syyllistä. Koetan olla kärsivällinen ja antaa armoa. Pyrin lempeyteen. Maksan laskut, soitan puhelut, syön lääkkeet ja opiskelen. Suunnittelen unelmieni urapolkua ja teen asioita, joista nautin. Joskus muistelen pelkoa. Toisen ja itseni aiheuttamaa. Pelkoa lyönnistä, viillosta tai ilkeästä sanasta. Luottamuksen rakentaminen on pitkä polku. "