Sosiaalisten tilanteiden pelko (paha) ja ratkaisukeskeinen terapia

Vierailija kirjoitti:

Uskon että voi sopia joissain tapauksissa, mutta ei kaikille.

Itsellänikin on sosiaalisia pelkoja ja pidän syynä itsetunto-ongelmia, mutta olen itse päässyt aika hyvin tilanteeseen, jossa ongelma on oikeastaan negatiivisten tunteitteni säätely, ei sosiaaliset tilanteet sinänsä (ymmärrän, että häpeä ym. ovat.vääriä reaktioita yleensä, mutta niitä on vaikea kestää ja saada laantumaan). Jos ratkaisukeskeisessä terapiassa opetetaan keinoja siihen niin se auttaisi ainakin minua.

Häpeä on hyvin tuskallinen tunne. Itselläni se ei enää niin voimakasta ole kuin ennen mutta kyllä sitä haluaa vältellä. Kun itseään altistamalla ei oireet vähene niin mitä sitä itseään kiduttamaan. Onneksi on rauhoittavat. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käy tutustumiskäynnillä terapeutin luona. Tärkeämpää kuin suuntaus on se, miten teillä ns kemiat kohtaa terapeutin kanssa ja koetko voivasi oikeasti puhua siellä. Mun terapeutti on nimenomaan ratkaisukeskeiseen suuntautunut, mutta kyllä on käyty menneisyyttäkin läpi silloin kun sille on ollut tarve. Diagnoosit keskivaikea masennus ja sos til pelko. Paljon edistystä tapahtunut 2v aikana.

Hei, kiva kuulla että on ollut apua! Antaa vähän toivoa, kun en oikein jaksa uskoa. Mutta pitää edes yrittää. Menen tutustumiskäynnille. Ap

Mulle oli apua mm. siitä, että jos oli joku vaikea tilanne tulossa niin sitä käytiin terapeutin kanssa etukäteen läpi. Seuraavalla kerralla sitten jälkikäteen. Jossain kohtaa alkoi helpottaa jo tieto siitä, että vaikka nyt meni aivan päin peetä niin parin päivän päästä voin puida tätä terapiassa. Aloin myös ajatella vaikeita tilanteita kokemuksen kautta, että ahaa nyt reagoin näköjään näin, kiinnostavaa. Sovittiin myös välillä, että ennen seuraavaa kertaa yritän jotain tiettyä sosiaalista tilannetta ja sitten käytiin läpi miten se meni tai jos en uskaltanutkaan niin että mistä se johtu jne. Mulla liittyi todella vahvasti itseni mollaaminen näihin ja siitä oon päässy terapeutin avulla hyvin eroon. Oon armollisempi itseä kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin luulin pitkälle aikuisuuteen että minulla oli onnellinen lapsuus, koska selvisin hengissä. Pystyin tekemään vertailuja vasta lähempänä keski-ikää. Kyllä nuorten sosiaalinen fobia pitää ottaa vakavammin ettei mene koko elämä pilalle niin kuin minulla meni. Just näiden tehottomien, vähättelevien terapioiden ja järkeistämisten ansiosta. Onkohan vielä vallalla ajatus että oireet pitää hyväksyä ja elää niiden kanssa, eihän sitä kukaan jaksa.

Mutta kun ongelma on siinä, ettei sos.fobialle voi hirveästi tehdä mitään. Pakkohan se on silloin vaan yrittää elää sen kanssa, kun ei ole vaihtoehtoja.

Oletko koskaan kuullut ihmisestä joka olisi terapian avulla selvinnyt sos. fobiasta? Minä en. Itsekin olen kärsinyt asiasta aina, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Vältän tilanteita, joissa paljon ihmisiä, ruokakauppaan menen kun on rauhallista yms. Kuormitun helposti, joten pyrin haalimaan mahdollisimman vähän sosiaalisia kontakteja. Välillä käytössä beetasalpaajat, jotka lieventää jännitysoireita. Ovat olleet pelastukseni monta kertaa.

Nyt nostettiinkin mielenkiintoinen kissa pöydälle, eli tämä, mitkä on sosiaalisen fobian hoitotulokset oikeastaan millään terapialla. Oma kokemus, ottaen huomioon myös sen mitä olen sukulaisilta, tutuilta, kavereilta kuullut aiheesta heidän kokemuksiaan, on sama kuin sinun että tehoavaa terapiahoitoa siinä mielessä ei oikein ole, että pääsisi eroon koko fobiasta. Jotkut oppivat kyllä terapian avulla elämään oireidensa kanssa ja olemaan pelkäämättä niitä, mutta oireet pysyy. Beetasalpaajat ja rauhoittavat lääkkeet tuntuu olevan ainut apu itse ongelmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käy tutustumiskäynnillä terapeutin luona. Tärkeämpää kuin suuntaus on se, miten teillä ns kemiat kohtaa terapeutin kanssa ja koetko voivasi oikeasti puhua siellä. Mun terapeutti on nimenomaan ratkaisukeskeiseen suuntautunut, mutta kyllä on käyty menneisyyttäkin läpi silloin kun sille on ollut tarve. Diagnoosit keskivaikea masennus ja sos til pelko. Paljon edistystä tapahtunut 2v aikana.

Hei, kiva kuulla että on ollut apua! Antaa vähän toivoa, kun en oikein jaksa uskoa. Mutta pitää edes yrittää. Menen tutustumiskäynnille. Ap

Mulle oli apua mm. siitä, että jos oli joku vaikea tilanne tulossa niin sitä käytiin terapeutin kanssa etukäteen läpi. Seuraavalla kerralla sitten jälkikäteen. Jossain kohtaa alkoi helpottaa jo tieto siitä, että vaikka nyt meni aivan päin peetä niin parin päivän päästä voin puida tätä terapiassa. Aloin myös ajatella vaikeita tilanteita kokemuksen kautta, että ahaa nyt reagoin näköjään näin, kiinnostavaa. Sovittiin myös välillä, että ennen seuraavaa kertaa yritän jotain tiettyä sosiaalista tilannetta ja sitten käytiin läpi miten se meni tai jos en uskaltanutkaan niin että mistä se johtu jne. Mulla liittyi todella vahvasti itseni mollaaminen näihin ja siitä oon päässy terapeutin avulla hyvin eroon. Oon armollisempi itseä kohtaan.

Ja siis nimenomaan se, että vaikeille tilanteille altistuminen käsiteltiin jälkikäteen ammattilaisen kanssa oli mulle se tärkeä juttu. Aiemmin yksikseni yrittäessä se ei useinkaan toiminut vaan jopa pahensi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon että voi sopia joissain tapauksissa, mutta ei kaikille.

Itsellänikin on sosiaalisia pelkoja ja pidän syynä itsetunto-ongelmia, mutta olen itse päässyt aika hyvin tilanteeseen, jossa ongelma on oikeastaan negatiivisten tunteitteni säätely, ei sosiaaliset tilanteet sinänsä (ymmärrän, että häpeä ym. ovat.vääriä reaktioita yleensä, mutta niitä on vaikea kestää ja saada laantumaan). Jos ratkaisukeskeisessä terapiassa opetetaan keinoja siihen niin se auttaisi ainakin minua.

Häpeä on hyvin tuskallinen tunne. Itselläni se ei enää niin voimakasta ole kuin ennen mutta kyllä sitä haluaa vältellä. Kun itseään altistamalla ei oireet vähene niin mitä sitä itseään kiduttamaan. Onneksi on rauhoittavat. Ap

Häpeä on vaikea tunne ja loogista onkin että ihminen oppii kaikin tavoin välttelemään häpeää tuottavia tilanteita, niinhän meidät on rakennettu. Kun meidät pakotetaan häpeää tuottaviin tilanteisiin lisätään kerta kerralta sitä taakkaa suuremmaksi ja siitä selviytyminen tulee aina vaan vaikeammaksi. Siksikin sosiaalinen fobia on niin sitkeä koska häpeän kierre pitää sitä yllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käy tutustumiskäynnillä terapeutin luona. Tärkeämpää kuin suuntaus on se, miten teillä ns kemiat kohtaa terapeutin kanssa ja koetko voivasi oikeasti puhua siellä. Mun terapeutti on nimenomaan ratkaisukeskeiseen suuntautunut, mutta kyllä on käyty menneisyyttäkin läpi silloin kun sille on ollut tarve. Diagnoosit keskivaikea masennus ja sos til pelko. Paljon edistystä tapahtunut 2v aikana.

Hei, kiva kuulla että on ollut apua! Antaa vähän toivoa, kun en oikein jaksa uskoa. Mutta pitää edes yrittää. Menen tutustumiskäynnille. Ap

Mulle oli apua mm. siitä, että jos oli joku vaikea tilanne tulossa niin sitä käytiin terapeutin kanssa etukäteen läpi. Seuraavalla kerralla sitten jälkikäteen. Jossain kohtaa alkoi helpottaa jo tieto siitä, että vaikka nyt meni aivan päin peetä niin parin päivän päästä voin puida tätä terapiassa. Aloin myös ajatella vaikeita tilanteita kokemuksen kautta, että ahaa nyt reagoin näköjään näin, kiinnostavaa. Sovittiin myös välillä, että ennen seuraavaa kertaa yritän jotain tiettyä sosiaalista tilannetta ja sitten käytiin läpi miten se meni tai jos en uskaltanutkaan niin että mistä se johtu jne. Mulla liittyi todella vahvasti itseni mollaaminen näihin ja siitä oon päässy terapeutin avulla hyvin eroon. Oon armollisempi itseä kohtaan.

Hyvältä kuulostaa! Mä en enää mollaa itseäni, välttelen vain häpeää. Terapiassa varmaan joutuu tekemään juuri tuollaista työtä, pelkään vaan ettei musta ole siihen tai että siitä ei ole hyötyä.

Heh kokeilin tuota peiliin silmiin hyväksyvästi katsomista. Tuntui oudolta mutta terapeuttiselta. Tuli sellainen olo, että olen todellisuudessa aivan tavallinen ja aivan hyvä, noo problem. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue kirja Trauma ja keho.

Alkaisitko tehdä voimaliikeharjoituksia ja katsoa itseäsi peilistä rakastavasti ja silmiin. Itse en osannut katsoa itseäni rakastavasti, mutta sekin toimi, että katsoin peiliin ja kuvittelin katsovani rakastamaani kohdetta.

Kiitos vinkeistä! Mutta mitä ovat voimaliikeharjoitukset? Ap

Yritä aina muistaa seistä molemmat jalat mahdollisimman tukevasti lattiassa.

Joka päivä viettää aikaa voittaja ja soturiasennoissa niin erittyy oikeanlaisia hormoneja ja ryhti paranee. Eli kädet kohti taivasta kuten voittajalla maaliviivalla. Toinen että seisot voimakkaana kämmenet vyötärön sivuilla, käsivarret tekevät sivuille kulman. Vahva ryhti ja katse eteen. Kehosi alkaa uskoa, että pystyt asioihin. Kuntosalilla painojen kanssa touhuilu tekee hyvää sekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käy tutustumiskäynnillä terapeutin luona. Tärkeämpää kuin suuntaus on se, miten teillä ns kemiat kohtaa terapeutin kanssa ja koetko voivasi oikeasti puhua siellä. Mun terapeutti on nimenomaan ratkaisukeskeiseen suuntautunut, mutta kyllä on käyty menneisyyttäkin läpi silloin kun sille on ollut tarve. Diagnoosit keskivaikea masennus ja sos til pelko. Paljon edistystä tapahtunut 2v aikana.

Hei, kiva kuulla että on ollut apua! Antaa vähän toivoa, kun en oikein jaksa uskoa. Mutta pitää edes yrittää. Menen tutustumiskäynnille. Ap

Mulle oli apua mm. siitä, että jos oli joku vaikea tilanne tulossa niin sitä käytiin terapeutin kanssa etukäteen läpi. Seuraavalla kerralla sitten jälkikäteen. Jossain kohtaa alkoi helpottaa jo tieto siitä, että vaikka nyt meni aivan päin peetä niin parin päivän päästä voin puida tätä terapiassa. Aloin myös ajatella vaikeita tilanteita kokemuksen kautta, että ahaa nyt reagoin näköjään näin, kiinnostavaa. Sovittiin myös välillä, että ennen seuraavaa kertaa yritän jotain tiettyä sosiaalista tilannetta ja sitten käytiin läpi miten se meni tai jos en uskaltanutkaan niin että mistä se johtu jne. Mulla liittyi todella vahvasti itseni mollaaminen näihin ja siitä oon päässy terapeutin avulla hyvin eroon. Oon armollisempi itseä kohtaan.

Ja siis nimenomaan se, että vaikeille tilanteille altistuminen käsiteltiin jälkikäteen ammattilaisen kanssa oli mulle se tärkeä juttu. Aiemmin yksikseni yrittäessä se ei useinkaan toiminut vaan jopa pahensi.

Tuo on varmasti hyvä, kun sen tunteen jakaa se ei ehkä tunnu niin pahalta ja jos toinen on hyväksyvä ja antaa vähän niinkuin uutta perspektiiviä, maybe? Ap

Mitä mieltä olisitte lääkkeestä jonka voisi ottaa kun tuntee että nyt se paniikki alkaa ja vaikutus kestäisi tunnin tai pari. Täsmälääke. Meidän hermosto taitaa olla ylivirittynyt. Hyvin moni saattaisi pärjätä sillä eikä kalliita terapioita tarvittaisi kuin murto-osa nykyisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lue kirja Trauma ja keho.

Alkaisitko tehdä voimaliikeharjoituksia ja katsoa itseäsi peilistä rakastavasti ja silmiin. Itse en osannut katsoa itseäni rakastavasti, mutta sekin toimi, että katsoin peiliin ja kuvittelin katsovani rakastamaani kohdetta.

Kiitos vinkeistä! Mutta mitä ovat voimaliikeharjoitukset? Ap

Yritä aina muistaa seistä molemmat jalat mahdollisimman tukevasti lattiassa.

Joka päivä viettää aikaa voittaja ja soturiasennoissa niin erittyy oikeanlaisia hormoneja ja ryhti paranee. Eli kädet kohti taivasta kuten voittajalla maaliviivalla. Toinen että seisot voimakkaana kämmenet vyötärön sivuilla, käsivarret tekevät sivuille kulman. Vahva ryhti ja katse eteen. Kehosi alkaa uskoa, että pystyt asioihin. Kuntosalilla painojen kanssa touhuilu tekee hyvää sekin.

Okei, kiitos. Voi varmaan kehittää itsevarmuutta. Liikunta on kyllä aika hyvä juttu myös ylipäätään. Kohottaa ainakin mielialaa. Ap

Hermoston ylivirittyneisyyttä voi korjata meditaatiolla tai youtuben binaural beateilla sekä vuosikausien terapiaa helvemmaksi ja helpommaksi tulevalla neurofeedbackilla.

Vierailija kirjoitti:

Mitä mieltä olisitte lääkkeestä jonka voisi ottaa kun tuntee että nyt se paniikki alkaa ja vaikutus kestäisi tunnin tai pari. Täsmälääke. Meidän hermosto taitaa olla ylivirittynyt. Hyvin moni saattaisi pärjätä sillä eikä kalliita terapioita tarvittaisi kuin murto-osa nykyisestä.

Rauhoittavat lääkkeet ja beetasalpaajathan ovat juuri tuollaisia täsmälääkkeitä. Itse en pärjäisi ilman niitä. Rauhoittavissa vaan on se riippuvuusriski ja lääkärit monesti niitä jarruttelevat (monesti turhaan).

Pidetään ihmistä tyhmänä, joka ei osaa itse kontrolloida lääkkeenkäyttöään. Pitäisi olla jokaisen ihmisen omalla vastuulla, jääkö niihin koukkuun vai ei. Ap

Vierailija kirjoitti:

Hermoston ylivirittyneisyyttä voi korjata meditaatiolla tai youtuben binaural beateilla sekä vuosikausien terapiaa helvemmaksi ja helpommaksi tulevalla neurofeedbackilla.

Mitähän on neurofeedback? Meditaatio mulla pahensi ongelmaa vaikka toikin muita hyödyllisiä vaikutuksia. Ap

Minulla on nuoruudesta saakka ollut sos. tilanteiden fobia ja olen ollut puolitoista vuotta ratkaisukeskeisessä terapiassa. Olen saanut tänä aikana asioitani kokonaisuudessa eteenpäin ja esim. ruokapaikoissa käynti on nyt enää jännittävää siinä missä se tuntui ennen täysin mahdottomalta.

Jotenkin alussa pelkäsin että ratkaisukeskeinen terapia olisi jotenkin kohtuuttoman vaativaa, että minua painostettaisiin etenemään nopeasti (käsitys muodostui lähes kokonaan terapiasuuntauksen nimestä, noloa myöntää!). Mutta tosiasiassa terapia antaa tilaa edetä sitä tahtia kuin pystyy.

Toivottavasti saat apua.

Mä olen kärsinyt tästä pelosta jo pitkään, mutta mitään helpotusta tilanteeseen ei ole löytynyt. Pahimmissa tilanteissa otan rauhoittavan lääkkeen etukäteen, se auttaa ainakin sen hetken. Olen myös tajunnut, että suurin syy miksi join paljon nuorena oli tämä pelko. Lääkitsin itseäni juomalla. Nykyään olen absolutisti.

Olen vielä sosiaalinen ja tykkään jutella ihmisten kanssa, mutta kammoan sitä tapaamista niin paljon että välttelen kaikkia tilanteita. Nolostun jo jos naapuri tulee vastaan ulkona. Vaikka käyttäydyn ihan normaalisti niin alan jälkikäteen miettimään jokaista sanaani, että mokasinko ja mitä ihmettä puhuin. Tai sitten alan miettimään jotain 15v takaisia kännimokia ja tunnen suorastaan järkyttävää häpeää vieläkin.

Tuntuu ihan mahdottoman vaikealta tämä elämä. Tässä pari viikkoa sitten olin menossa lapsen vanhempainiltaan, mutta lähdin sieltä viime hetkellä pois koska en vaan pystynyt menemään ja en pääse siitäkään häpeästä yli ja tunnen vielä pettäneeni lapsenikin :( Ärsyttää tämä oma ylireagointikin

Kiinnostava ketju. Itse olen kolmekymppinen mies jolla sosfobiaa.

Käytössä beetasalpaaja ja bentsot. Pitäisi tuo b todistus kelan tukemaa terapiaa varten vielä hankkia mutta jännittää sekin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä mieltä olisitte lääkkeestä jonka voisi ottaa kun tuntee että nyt se paniikki alkaa ja vaikutus kestäisi tunnin tai pari. Täsmälääke. Meidän hermosto taitaa olla ylivirittynyt. Hyvin moni saattaisi pärjätä sillä eikä kalliita terapioita tarvittaisi kuin murto-osa nykyisestä.

Rauhoittavat lääkkeet ja beetasalpaajathan ovat juuri tuollaisia täsmälääkkeitä. Itse en pärjäisi ilman niitä. Rauhoittavissa vaan on se riippuvuusriski ja lääkärit monesti niitä jarruttelevat (monesti turhaan).

Pidetään ihmistä tyhmänä, joka ei osaa itse kontrolloida lääkkeenkäyttöään. Pitäisi olla jokaisen ihmisen omalla vastuulla, jääkö niihin koukkuun vai ei. Ap

Esiintymistilanteet yms joissa panikoidaan voivat tulla yllättäen joten tarvittaisiin nopeasti vaikuttava pikalääke. Betasalpaajakin on otettava 15 min aikaisemmin eikä niitä viitsi aina ottaa varulta koska ovat oikeasti verenpaine- ja rytmihäiriölääkkeitä ja sivuvaikutukset sen mukaiset.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti saat apua.

Mä olen kärsinyt tästä pelosta jo pitkään, mutta mitään helpotusta tilanteeseen ei ole löytynyt. Pahimmissa tilanteissa otan rauhoittavan lääkkeen etukäteen, se auttaa ainakin sen hetken. Olen myös tajunnut, että suurin syy miksi join paljon nuorena oli tämä pelko. Lääkitsin itseäni juomalla. Nykyään olen absolutisti.

Olen vielä sosiaalinen ja tykkään jutella ihmisten kanssa, mutta kammoan sitä tapaamista niin paljon että välttelen kaikkia tilanteita. Nolostun jo jos naapuri tulee vastaan ulkona. Vaikka käyttäydyn ihan normaalisti niin alan jälkikäteen miettimään jokaista sanaani, että mokasinko ja mitä ihmettä puhuin. Tai sitten alan miettimään jotain 15v takaisia kännimokia ja tunnen suorastaan järkyttävää häpeää vieläkin.

Tuntuu ihan mahdottoman vaikealta tämä elämä. Tässä pari viikkoa sitten olin menossa lapsen vanhempainiltaan, mutta lähdin sieltä viime hetkellä pois koska en vaan pystynyt menemään ja en pääse siitäkään häpeästä yli ja tunnen vielä pettäneeni lapsenikin :( Ärsyttää tämä oma ylireagointikin

Jos sinusta näkee että tarkoituksesi on olla mukava niin ihmiset ei paljon kiinnitä huomiota muuta kuin siihen positiivisuuteesi. On äärettömän monta tapaa sanoa ohimennen jotain ja tulla ihan hyväksytyksi. Tsemppiä sulle, kaikki mitä kirjoitit kuulostaa jossain määrin tutulta 💟.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on nuoruudesta saakka ollut sos. tilanteiden fobia ja olen ollut puolitoista vuotta ratkaisukeskeisessä terapiassa. Olen saanut tänä aikana asioitani kokonaisuudessa eteenpäin ja esim. ruokapaikoissa käynti on nyt enää jännittävää siinä missä se tuntui ennen täysin mahdottomalta.

Jotenkin alussa pelkäsin että ratkaisukeskeinen terapia olisi jotenkin kohtuuttoman vaativaa, että minua painostettaisiin etenemään nopeasti (käsitys muodostui lähes kokonaan terapiasuuntauksen nimestä, noloa myöntää!). Mutta tosiasiassa terapia antaa tilaa edetä sitä tahtia kuin pystyy.

Sehän kehitettiin ja sitä mainostettiin nopeana ja lyhytkestoisena terapiamuotona, vieläkin löytyy paljon lähteitä joissa sanotaan käyntikertojen määräksi 10-20. Ei tainnut toimia niin kuin piti, onneksi ovat pidentäneet kestoa.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti saat apua.

Mä olen kärsinyt tästä pelosta jo pitkään, mutta mitään helpotusta tilanteeseen ei ole löytynyt. Pahimmissa tilanteissa otan rauhoittavan lääkkeen etukäteen, se auttaa ainakin sen hetken. Olen myös tajunnut, että suurin syy miksi join paljon nuorena oli tämä pelko. Lääkitsin itseäni juomalla. Nykyään olen absolutisti.

Olen vielä sosiaalinen ja tykkään jutella ihmisten kanssa, mutta kammoan sitä tapaamista niin paljon että välttelen kaikkia tilanteita. Nolostun jo jos naapuri tulee vastaan ulkona. Vaikka käyttäydyn ihan normaalisti niin alan jälkikäteen miettimään jokaista sanaani, että mokasinko ja mitä ihmettä puhuin. Tai sitten alan miettimään jotain 15v takaisia kännimokia ja tunnen suorastaan järkyttävää häpeää vieläkin.

Tuntuu ihan mahdottoman vaikealta tämä elämä. Tässä pari viikkoa sitten olin menossa lapsen vanhempainiltaan, mutta lähdin sieltä viime hetkellä pois koska en vaan pystynyt menemään ja en pääse siitäkään häpeästä yli ja tunnen vielä pettäneeni lapsenikin :( Ärsyttää tämä oma ylireagointikin

Yks pahimmista jutuista on juuri tuo että kun olisi oikeasti sosiaalinen. Eli joutuu elämään päinvastaista elämää ainakin osittain, kuin mistä oikeasti tykkäisi.