Onko hyvän parisuhteen merkki se, ettei koskaan tule riitaa?

Vierailija kirjoitti:

Näennäisesti ehkä hyvä, mutta jos tosiaan "pienellä piikillä" kerrotaan että "toinen ei toimi oikein", niin ei se sit kuitenkaan ole ehkä hyvä.

Keskustelemalla siihen pystyy, mutta keskusteluun taas ei liity piikittely eikä sen ole tarkoitus määrittää toiselle mitään rajoja joiden sisällä "toimii oikein".

Piikin voi kieltää myöhemmin, jolloin piikin aiheuttanut asia jää toiselle mieleen, mutta hän kokee typeräksi itsensä, jos koittaa riidellä asiasta. Näin senkin saa ohitettua.

Vituttaa aloituksen paska taso. Kirjoitit otsikon, johon et kuitenkaan halua vastausta, vaan haluat puhua jostain oman elämäsi sankaripariskunnasta. Aloituksen sisältö: ”Tunnen pariskunnan, jotka lakaisevat ongelmia maton alle ja sen vuoksi tuhoavat lastensa elämät.” Kiva kun kerroit, mutta en tee tiedolla mitään. Olisit edes tuon helvetin kiertelyn sijasta mennyt suoraan asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihan ihmisistä. Minulla on kaveripariskunta, jotka ovat olleet naimisissa 20 vuotta ikinä riitelemättä. Mies on hyvin rauhallinen tyyppi, joka ei tosin myöskään keskusteluissa loista. Eli sellainen jos ei hidasälyinen niin kuitenkin hyvin harkitseva ilmaisussaan. Miten sellaisen kanssa edes voisi riidellä?

Mites jos se mies on kiukkuinen, väsynyt ja turhautunut ja purkaa kaiken lapsiin. Saako se edelleen olla vaan se mukava ja rauhallinen?

Mutta kun ei pura. Hän on siis aidosti luonteeltaan melko flegmaattinen eikä stressaa. On menestynyt työssään loistavasti ehkä juuri siksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvässä parisuhteessa ei tarvitse riidellä, koska asiat pystytään selvittämään puhumalla. En minä työpaikallakaan piikittele ja möksötä kuvitellen, että sillä tavalla projekti parhaiten etenee. Asioista puhutaan, niistä sovitaan, toisen mielipidettä kunnioitetaan, vaikka sitä ei hyväksyisi sellaisenaan jne.

Takana 25 vuotta parisuhdetta, ei riitoja. Mutta monia pitkiä, polveilevia keskusteluja ja itsensä muuttamista.

Suuttumus on ihan normaali tunne. Jos on suuttunut voi olla vaikea juuri sillä hetkellä keskustella rauhallisesti. Riidellä voi kyllä puhumallakin, mutta se on ihan ymmärrettävää että välillä tunteet kuohuu. Niiden peittely lapsiltakaan ei kai ole nyky-ymmärryksen mukaan ihan suotavaa. Ei niitä negatiivisia tunteita tarvitse kieltää olevan olemassa. Antaa niiden tulla ja tuntua, ne menee kyllä ohi. Sen jälkeen niistä voi sitten puhua järkevästi.

Suuttumus voi sinulle olla ihan normaali tunne, suurin osa meistä ei tavallisessa arjessa suutu puolisolleen, joka yrittää toimia suhteessa rakentavasti. Minusta on väärin purkaa omaa, puolisosta johtumatonta suuttumustaan viattomaan osapuoleen. Enkä keksi yhtäkään syytä sille, että lapsille pitää näyttää, miten toisen vanhemman tarpeeton tunnekuohu pitää purkaa puolisoon, jolla ei ole osaa eikä arpaa koko suuttumukseen.

Joskus mietin, että nyky-yhteiskunnassa etsitään ongelmia sieltä, missä niitä ei ole ja kun ei löydy, niin tiuskitaan ja äyskitään ihan siksi, että olisi jotain tekemistä. Tavallinen ja tasainen arki ei kelpaa, pitää saada riidellä, että lapset näkevät tunteita.

Täysin samaa mieltä.

Ja vaikka puoliso olisikin aiheuttanut suuttumuksen, sen voi kuitata lähes aina nielemällä asian. Riitely ja keskustelu ei tuota kuin pahaa mieltä. Asiasta voi huomauttaa ohimennen, jos se vaatii toimenpiteitä. Muutoin asian voi antaa olla, haudata mielestään. Ja jatkaa arkeaan normaalisti.

Kumpikaan ei ole voimiensa äärirajoilla, arki on melko ennustettavaa ja kumpikin hoitaa oman roolituksensa mukaisesti asioita. Riitoja tulisi, jos toinen tai molemmat uupuisivat tai olisi kokemus vaille jäämisestä. Silloin se jaettu defenssi, huumori, ei enää toimisi. Kumpikin meistä on temperamentiltaan rauhallinen ja pohdiskeleva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu ihan ihmisistä. Minulla on kaveripariskunta, jotka ovat olleet naimisissa 20 vuotta ikinä riitelemättä. Mies on hyvin rauhallinen tyyppi, joka ei tosin myöskään keskusteluissa loista. Eli sellainen jos ei hidasälyinen niin kuitenkin hyvin harkitseva ilmaisussaan. Miten sellaisen kanssa edes voisi riidellä?

Mites jos se mies on kiukkuinen, väsynyt ja turhautunut ja purkaa kaiken lapsiin. Saako se edelleen olla vaan se mukava ja rauhallinen?

Mutta kun ei pura. Hän on siis aidosti luonteeltaan melko flegmaattinen eikä stressaa. On menestynyt työssään loistavasti ehkä juuri siksi.

Näin. Tälläisellä rauhallisuudella tehdään menestyjiä.

Vierailija kirjoitti:

Vituttaa aloituksen paska taso. Kirjoitit otsikon, johon et kuitenkaan halua vastausta, vaan haluat puhua jostain oman elämäsi sankaripariskunnasta. Aloituksen sisältö: ”Tunnen pariskunnan, jotka lakaisevat ongelmia maton alle ja sen vuoksi tuhoavat lastensa elämät.” Kiva kun kerroit, mutta en tee tiedolla mitään. Olisit edes tuon helvetin kiertelyn sijasta mennyt suoraan asiaan.

Mutta lapset aiheuttavat sen pahan olon. Ei olisi pahaa oloa ilman lasten aiheuttamia juttuja. He riitelevät, sairastelevat, ikävät sukulaisetkin käy kylässä heidän takiaan. He hermostuttavat äitinsä ja väsyttävät, eikä äiti heidän takiaan jaksa joka ilta seksiä, joka on kuitenkin suhteen perusta.

Vierailija kirjoitti:

Kumpikaan ei ole voimiensa äärirajoilla, arki on melko ennustettavaa ja kumpikin hoitaa oman roolituksensa mukaisesti asioita. Riitoja tulisi, jos toinen tai molemmat uupuisivat tai olisi kokemus vaille jäämisestä. Silloin se jaettu defenssi, huumori, ei enää toimisi. Kumpikin meistä on temperamentiltaan rauhallinen ja pohdiskeleva.

Eli teille ei ikinä tule mitään yllätyksiä?

Se on merkki huonosta parisuhteesta.

Mä voin antaa sen neuvon, että seuraavalla kerralla kun meinaa mennä liian intiimiksi keskustelu, sanokaa että en näe asiassa mitään ongelmaa ja poistukaa paikalta. Toiminut aina. Jos toinen jatkaa jankutusta, viitatkaa hänen älyynsä tai mielenterveyteen. Keskustelu päättyy siihen. Ei ole tullut riitoja mistään.

Siihen voi olla monia syitä, ettei koskaan tule riitaa, esim. seuraavia:

Puolisot voivat olla lähes kaikesta samanmielisiä, heillä voi olla samanlaiset temperamentit ja samanlainen tapa ajatella ja organisoida arkisia asioita.

Molemmat puolisot voivat pelätä konflikteja ja vältellä puheenaiheita ja tilanteita, joissa niitä saattaisi tulla. Tällaisessa tilanteessa riitelemättömyys ei mielestäni ole "hyvän parisuhteen merkki", mutta voi varmaan toimia käytännössä, jos se molemmille sopii.

Molemmat puolisot voivat pitää tosi tärkeänä asioiden selvittämistä järkevästi keskustelemalla, avoimuutta sekä agree to disagree -asennetta. Tämä edellyttää myös hyvää kommunikointitaitoa molemmilta sekä valmiutta henkilökohtaiseen tunnetyöskentelyyn.

Yksi vaihtoehto voi olla, että toinen puolisoista aina ns. alistuu toisen tahtoon ja näkemyksiin. Vuorovaikutusta ei ole eikä riitaa pääse tulemaan, kun se hallitseva osapuoli aina päättää. Tässäkään tilanteessa riitelemättömyys ei ole "merkki hyvästä parisuhteesta". 

Mun miehen perheessä tämä menee niin, että isä valittaa äidistä lapsille ja äiti valittaa isästä lapsille. Appivanhempien parisuhde on mitä ihanin ja ikinä ei ole riidelty eikä siihen ole ollut ikinä edes tarvetta. Noh, jokainen voi päätellä kuinka terve ympäristö tuollainen on ollut kasvaa ja kuinka paljon tuollainen toiminta kuormittaa nyt jo aikuisia lapsia, kun meininki jatkuu edelleen samana.

Vierailija kirjoitti:

Se on merkki huonosta parisuhteesta.

Oletko itse koittanut vaan päättää, että kaikki on hyvin ja aihetta riidoille ei ole?

Koita. Ei ole riitoja.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehen perheessä tämä menee niin, että isä valittaa äidistä lapsille ja äiti valittaa isästä lapsille. Appivanhempien parisuhde on mitä ihanin ja ikinä ei ole riidelty eikä siihen ole ollut ikinä edes tarvetta. Noh, jokainen voi päätellä kuinka terve ympäristö tuollainen on ollut kasvaa ja kuinka paljon tuollainen toiminta kuormittaa nyt jo aikuisia lapsia, kun meininki jatkuu edelleen samana.

Eli heillä on huono itsehillintä.

Faith kirjoitti:

Siihen voi olla monia syitä, ettei koskaan tule riitaa, esim. seuraavia:

Puolisot voivat olla lähes kaikesta samanmielisiä, heillä voi olla samanlaiset temperamentit ja samanlainen tapa ajatella ja organisoida arkisia asioita.

Molemmat puolisot voivat pelätä konflikteja ja vältellä puheenaiheita ja tilanteita, joissa niitä saattaisi tulla. Tällaisessa tilanteessa riitelemättömyys ei mielestäni ole "hyvän parisuhteen merkki", mutta voi varmaan toimia käytännössä, jos se molemmille sopii.

Molemmat puolisot voivat pitää tosi tärkeänä asioiden selvittämistä järkevästi keskustelemalla, avoimuutta sekä agree to disagree -asennetta. Tämä edellyttää myös hyvää kommunikointitaitoa molemmilta sekä valmiutta henkilökohtaiseen tunnetyöskentelyyn.

Yksi vaihtoehto voi olla, että toinen puolisoista aina ns. alistuu toisen tahtoon ja näkemyksiin. Vuorovaikutusta ei ole eikä riitaa pääse tulemaan, kun se hallitseva osapuoli aina päättää. Tässäkään tilanteessa riitelemättömyys ei ole "merkki hyvästä parisuhteesta". 

Onko se sitten yhtä juhlaa, kun riidellään vai riidellään vain juhlissa, kun tämä arkinen tulee nyt kaikilla esiin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpikaan ei ole voimiensa äärirajoilla, arki on melko ennustettavaa ja kumpikin hoitaa oman roolituksensa mukaisesti asioita. Riitoja tulisi, jos toinen tai molemmat uupuisivat tai olisi kokemus vaille jäämisestä. Silloin se jaettu defenssi, huumori, ei enää toimisi. Kumpikin meistä on temperamentiltaan rauhallinen ja pohdiskeleva.

Eli teille ei ikinä tule mitään yllätyksiä?

Ei, ymmärsit väärin. Arkemme on melko ennustettavaaa, mikä tarkoittaa eri asiaa kuin käyttämäsi absoluutti "ikinä mitään". Kun niitä turhautumisen aiheita säännöstelee, niin on helpompi olla rakentava. Lisäksi negatiivisia tunteita voi ilmaista ja purkaa ilman, että tarvitsee siihen puolisonsa likaämpäriksi.

Emme koe myöskään tarvetta liioitteluun tai kärjistämiseen. Se, että ei vääntele toisen sanomisia, auttaa kovasti tasapainoisen parisuhteen ylläpitämisessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun miehen perheessä tämä menee niin, että isä valittaa äidistä lapsille ja äiti valittaa isästä lapsille. Appivanhempien parisuhde on mitä ihanin ja ikinä ei ole riidelty eikä siihen ole ollut ikinä edes tarvetta. Noh, jokainen voi päätellä kuinka terve ympäristö tuollainen on ollut kasvaa ja kuinka paljon tuollainen toiminta kuormittaa nyt jo aikuisia lapsia, kun meininki jatkuu edelleen samana.

Eli heillä on huono itsehillintä.

Mun mielestä heillä on ongelma kohdata toisensa ja ratkoa ikäviä asioita keskenään. Ikää nyt jo 78 ja 80 v. Aika hyvin ovat onnistuneet vetämään...

Jos nyt koitatte ajatella boxista ulos ja unohtaa ajattelun, että parisuhteessa erimielisyyttä voi tulla vain mattojen tamppaamisesta tai kaupassa käynnistä.

Ajatelkaa, ettei ikinä keskustella mistään ylimääräisestä tai riitaa ei synny mistään. Ajatelkaa, ettei ikinä ole erimielisyyttä mistään, kun ei ajattele sitä. Hautaa kaiken vaan syvemmälle, pitää itsensä tietyn muutin sisällä, pitää etäisyyttä sen verran, ettei henkistä yhteyttä synny siten, että olisi mitään keskusteltavaa, saatika tapeltavaa.

Yhteisasumista ja reilusti seksiä. Eikö tämä ole taivas??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumpikaan ei ole voimiensa äärirajoilla, arki on melko ennustettavaa ja kumpikin hoitaa oman roolituksensa mukaisesti asioita. Riitoja tulisi, jos toinen tai molemmat uupuisivat tai olisi kokemus vaille jäämisestä. Silloin se jaettu defenssi, huumori, ei enää toimisi. Kumpikin meistä on temperamentiltaan rauhallinen ja pohdiskeleva.

Eli teille ei ikinä tule mitään yllätyksiä?

Ei, ymmärsit väärin. Arkemme on melko ennustettavaaa, mikä tarkoittaa eri asiaa kuin käyttämäsi absoluutti "ikinä mitään". Kun niitä turhautumisen aiheita säännöstelee, niin on helpompi olla rakentava. Lisäksi negatiivisia tunteita voi ilmaista ja purkaa ilman, että tarvitsee siihen puolisonsa likaämpäriksi.

Emme koe myöskään tarvetta liioitteluun tai kärjistämiseen. Se, että ei vääntele toisen sanomisia, auttaa kovasti tasapainoisen parisuhteen ylläpitämisessä.

No tätä vähän hain. Ajattelen samoin. Kun suhteen pitää tavallaan tarpeeksi kylmänä, siinä onnistuu parhaiten. Itsehillintä on avainsana!! Hyvä te!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun miehen perheessä tämä menee niin, että isä valittaa äidistä lapsille ja äiti valittaa isästä lapsille. Appivanhempien parisuhde on mitä ihanin ja ikinä ei ole riidelty eikä siihen ole ollut ikinä edes tarvetta. Noh, jokainen voi päätellä kuinka terve ympäristö tuollainen on ollut kasvaa ja kuinka paljon tuollainen toiminta kuormittaa nyt jo aikuisia lapsia, kun meininki jatkuu edelleen samana.

Eli heillä on huono itsehillintä.

Mun mielestä heillä on ongelma kohdata toisensa ja ratkoa ikäviä asioita keskenään. Ikää nyt jo 78 ja 80 v. Aika hyvin ovat onnistuneet vetämään...

Eli itsehillintä ongelma. Jos laittaa ongelmat mielensä syvään purkkiin ja kannen kiinni, ne pysyvät siellä, eikä niitä tarvitse puhua kenellekään. Voi puhua lihan kilohinnasta.