Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voiko lapselle nykyään sanoa "mee rohkeasti vaan leikkiin mukaan"?
25.09.2019 |
Tyttöni on ujo ala-asteikäinen (3 lk), hiljainen eikä uskalla paljon isossa porukassa puhua. Aina ollut vaikea ystävystyä. Olen yrittänyt rohkaista, että esim. koulussa menisi rohkeasti toisten mukana. Samoin sanoo opettaja Mukaan ei vaan pääse, on toisten mielestä tunkeutumista, mitä vahtaat, mitä seuraat ja ei tähän nyt viidettä tai seitsemättä enää sovi ja äiti on sanonut, ettei kaikkien kaveri tarvi olla eikä kaikista tykätä. Ja kun yksi sanoo, niin tekee toiset perässä.
Yksi kaveruus piti lopettaa, kun tämä toinen tyttö varasti meiltä leluja ja rahaa sekä teki ilkivaltaa. Nyt on parin tytön kanssa ystävystynyt ja toisen kaveriporukassa pääsi uimaan yhdessä. Ilta oli mennyt sitten niin, että tämä tyttösakki oli juossut koko ajan pakoon, jättänyt yksin ja sanottu, ettei sun kanssa haluta olla, mitä aina oot meidän kanssa.
Täytyy sanoa että sydän särkyy. Ja miten tässä lasta opastaa kaverustumaan, kun seurauksena aina entistä pahempi mieli.
Omassa lapsuudessa kuljettiin isoissa porukoissa, oli tyttöjä ja poikia. Mitä enempi sakkia, sen parempia leikkkejä kehiteltiin.
Kommentit (37)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täälläkin joku av-mamma on mainostanut sitä, että hänen lapsensa ei tarvitse kaikista tykätä eikä kaikkien kanssa tarvitse olla... Se onkin hienoa, että sekopää kieroon kasvatettu mukula käyttää äidin sanomisia kiusaamiseen :) taitaa äiti olla ylpeä jälkikasvustaan.
Miten tästä voisi olla eri mieltä?
Tietenkään kaikista ei tarvitse tykätä eikä vapaa-ajalla tarvitse olla kaikkien kanssa. Tykkäätkö itse kaikista ihmisistä ja kutsut vastenmeilisimmän naapurinkin kahville?
Koulu on lapsen työpaikka. Siellä kohdellaan kaikkia asiallisesti tykkäsi tai ei.
No mitä opetat lastasi sitten kutsumaan mukaan sen ei tykätyn, piinaamista vartenko? Ja kutsutko ap:n lasta vastemieliseksi?
Ei sitä tarvitsekaan mihinkään kutsua. Meillä saa kutsua lapsetkin juuri niitä, jotka haluavat synttäreille, Lintsille ja ihan vain kotiin leikkimään.
En kutsu ap:n lasta vastenmieliseksi. Ihme olkiukko tämä. Ylipäänsä en kutsu ketään vastenmieliseksi ainakaan lasten aikana.
Mikäli lapsella on konfliktia jonkun kanssa, niin pyrin ottamaan rakentavia näkökulmia esiin ja rohkaisen antamaan tälle lapselle mahdollisuuden tulla mukaan. Mutta en painosta.
Mitäpä jos se sinun lapsesi mainostaa siellä koulussa lällätellen, että kutsuu synttäreille luokaltaan kaikki muut tytöt, paitsi Annin ja Ilonan, koska äiti on sanonut, ettei kaikkia tarvitse kutsua. Yleensä nämä syrjityt ovat niitä ujoja, hiljaisia ja herkkiä, jotka eivät vaan "sovi mukaan". Ja nämä tällaiset asiat eivät välttämättä tule edes äidin korviin, että pääsisit ottamaan niitä rakentavia näkökulmia esiin.
Ei tyttäreni ole noin tyhmä. Sitä paitsi ei kutsuta tuolla tavalla, että yksi tai kaksi jätetään ulkopuolelle. Yleensä tyttö kutsuu luokalta (ja päiväkodissa) viitisen lasta. Lisää tulee pihapiiristä ja harrastuksista.
Totta kai normaalit käytöstavat pitää olla. Pointti oli se, että kenenkään ei tarvitse vapaa-ajallaan olla ihmisen kanssa, jonka seuran kokee ikäväksi. Miksi lapsi olisi tässä eri asemassa kuin aikuinen?
Vietättekö paljonkin aikaa epämiellyttävien ihmisten kanssa vain siksi, että heillä olisi seuraa?
Sulla meni nyt tämän aloituksen pointti pikkasen ohi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ihminen on todella hiljainen, niin se tulkitaan helposti epäilyttävyydeksi. Näin tekevät nin aikuiset kuin lapset.
Tytön luokalla oli puitu (kuudesluokkalainen) yhden tytön ainaista ulkopuolelle jäämistä. Äiti oli halunnut, että tämä otetaan puheeksi. Oma tyttö eikä kai kukaan muukaan ollut syytettynä sinänsä kiusaamisesta.
Puhuttiin sitten kotona, niin tyttö ilmaisi oudoksunnansa.
- Jotenkin niin vaan outoa, että se vaan seisoo meidän kanssa, mut ikinä ei sano sanaakaan. Se jotenkin ahdistaa meitä. Siksi usein mennnään vähän sivummalle. Ollaan me joskus kysytty, miks se ei puhu mitään. Mut ei se oikein siihen vastaa. Joskus se on sanonut, että se vain kuuntelee.
Eli tavallaan ymmärrän ton tilanteen. Ihminen joka ei anna itsestään mitään, mutta imee muiden jutut hanakasti, on jotenkin vaivaannuttava.
Mutta en siis tiedä, onko aloittajan lapsi tällainen ja en ota kantaa häneen.
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen on todella hiljainen, niin se tulkitaan helposti epäilyttävyydeksi. Näin tekevät nin aikuiset kuin lapset.
Tytön luokalla oli puitu (kuudesluokkalainen) yhden tytön ainaista ulkopuolelle jäämistä. Äiti oli halunnut, että tämä otetaan puheeksi. Oma tyttö eikä kai kukaan muukaan ollut syytettynä sinänsä kiusaamisesta.
Puhuttiin sitten kotona, niin tyttö ilmaisi oudoksunnansa.
- Jotenkin niin vaan outoa, että se vaan seisoo meidän kanssa, mut ikinä ei sano sanaakaan. Se jotenkin ahdistaa meitä. Siksi usein mennnään vähän sivummalle. Ollaan me joskus kysytty, miks se ei puhu mitään. Mut ei se oikein siihen vastaa. Joskus se on sanonut, että se vain kuuntelee.
Eli tavallaan ymmärrän ton tilanteen. Ihminen joka ei anna itsestään mitään, mutta imee muiden jutut hanakasti, on jotenkin vaivaannuttava.
Mutta en siis tiedä, onko aloittajan lapsi tällainen ja en ota kantaa häneen.
Kai hänet sitten on vaan painostettu sinne muiden mukaan seisomaan, vaikka ei haluaisi. Jos vanhemmat ja opettajat on hanakasti painottaneet, että pitää mennä rohkeasti mukaan, vaikka ei kiinnosta, niin ehkäpä hän sitten vaan on muodon vuoksi tullut seisomaan hiljaa viereen, että näyttäisi siltä, että hän nyt on mukana. Jos häntä oikeasti kiinnostaisi, niin kyllä se ujokin ihminen saa suunsa auki ja tekee sosiaalisia eleitä. Itse olen myös ollut todella ujo ja hiljainen, mutta sitten kun löysin samanhenkisiä ystäviä, niin kyllä puhuin ihan oma-aloitteisesti ja voisin kuvitella, että jos minut oltaisiin patistettu johonkin porukkaan vastentahtoani, niin olisin möllöttänyt vain hiljaa :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos ihminen on todella hiljainen, niin se tulkitaan helposti epäilyttävyydeksi. Näin tekevät nin aikuiset kuin lapset.
Tytön luokalla oli puitu (kuudesluokkalainen) yhden tytön ainaista ulkopuolelle jäämistä. Äiti oli halunnut, että tämä otetaan puheeksi. Oma tyttö eikä kai kukaan muukaan ollut syytettynä sinänsä kiusaamisesta.
Puhuttiin sitten kotona, niin tyttö ilmaisi oudoksunnansa.
- Jotenkin niin vaan outoa, että se vaan seisoo meidän kanssa, mut ikinä ei sano sanaakaan. Se jotenkin ahdistaa meitä. Siksi usein mennnään vähän sivummalle. Ollaan me joskus kysytty, miks se ei puhu mitään. Mut ei se oikein siihen vastaa. Joskus se on sanonut, että se vain kuuntelee.
Eli tavallaan ymmärrän ton tilanteen. Ihminen joka ei anna itsestään mitään, mutta imee muiden jutut hanakasti, on jotenkin vaivaannuttava.
Mutta en siis tiedä, onko aloittajan lapsi tällainen ja en ota kantaa häneen.
Kai hänet sitten on vaan painostettu sinne muiden mukaan seisomaan, vaikka ei haluaisi. Jos vanhemmat ja opettajat on hanakasti painottaneet, että pitää mennä rohkeasti mukaan, vaikka ei kiinnosta, niin ehkäpä hän sitten vaan on muodon vuoksi tullut seisomaan hiljaa viereen, että näyttäisi siltä, että hän nyt on mukana. Jos häntä oikeasti kiinnostaisi, niin kyllä se ujokin ihminen saa suunsa auki ja tekee sosiaalisia eleitä. Itse olen myös ollut todella ujo ja hiljainen, mutta sitten kun löysin samanhenkisiä ystäviä, niin kyllä puhuin ihan oma-aloitteisesti ja voisin kuvitella, että jos minut oltaisiin patistettu johonkin porukkaan vastentahtoani, niin olisin möllöttänyt vain hiljaa :D
Monesti vanhemmat on juuri niitä, jotka näkevät näistä asioista vaivaa eikä lapsi niinkään. Jos vanhemmat ovat olleet lapsuudessa todella sosiaalisia ja kulkeneet isoissa porukoissa, niin heidän on vaikea ymmärtää, että se heidän ujo ja hiljainen lapsi ei vaan halua sellaista. Sitten tulee juurikin näitä, että patistetaan ja syytetään jopa kiusaamisesta, vaikka se oma lapsi haluaa nimenomaa olla yksin ja keskittyä niihin asioihin, jotka häntä kiinnostaa.
Minua ujoa lasta äitini patisti ihan samoilla sanoilla menemään mukaan porukoihin. No ei ollut helppo mennä, kun tyttöjengi seisoi alakoulun välkkäpihalla tiukassa ringissä, johon ei muita huolittu. Katsottiin päästä jalkoihin ja pyöriteltiin silmiä. Enpä sitten mennyt noin pahantahtoiseen porukkaan. Hakeuduin niiden muiden yksin seisovien luo.
Totta kai lapsi tietää, että ihmisten luo pitäisi hakeutua itse. Mutta jos elekieli kertoo, että älä tule, niin vain hullu tuppautuu väkisin.
Ainoa minkä äiti tuolla kehoittelullaan tekee, on se, että lapsi kokee olevansa vääränlainen sellaisena kuin on. Minä koin, että (ekstrovertti) äitini olisi halunnut reippaan ja rohkean tytön, ei tällaista ujoa minua.
Siispä aloin yläasteella esittää reipasta ja rohkeaa. Tungin suuna päänä samanmoisten tyttöjen porukkaan. Kiroilin kuin he, pukeuduin kuin he, meikkasin kuin he ja hain kaljaa heille. No ei sekään hääviä ollut. Ihan väärät porukat. Siinä tosin oli helppo loistaa, kun kavereina oli idiootteja.
Vasta keski-ikäisenä olen hyväksynyt oman luonteeni sellaisena kuin se on. En yritä miellyttää ketään enkä esitä muuta kuin olen. Olen ujo, olen hitaastilämpiävä, olen alussa hiljainen - ja se on OK. Mulla on normaali elämä, omia hyviä ystäviä, kiva mies ja perhe. Olen töissä, joissa viihdyn. Enkä esitä.
Vähemmän stressiä näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tuota tapahtui jo 90-luvulla niin tyttö- sekä poikaporukoissa joissa pyörin lapsena./quote]
Kyllä, ei tämä mikään uusi ilmiö ole vaikka täällä saadaan sellainen kuva. Itsellekin on käynyt näin, ensin olin mukana porukassa ja sitten yhtäkkiä minut siitä heitettiin pois, lähinnä niin ettei enää kysytty mukaan minnekään. Vanhemmat eivät keskenään asiasta jutelleet, mutta onneksi kotona äiti ymmärsi asian eikä painostanut minua mihinkään suuntaan, antoi tehdä kotona asioita joista tykkäsin. Kasvoin myös maalla, joten harrastuksista en käynyt ja nämä kaverit oli kylän ainoita samanikäisiä, onneksi sisaruksista sain myös seuraa sekä naapurikunnassa asuvasta samanikäisestä serkusta.
Parhaimmat ystäväni olen saanut lukion jälkeen.
Tästä huokuu taas se, että introverttejä, ujoja ja hiljaisia lapsia ei edes omat vanhemmat ymmärrä. Ikään kuin pidettäisiin näitä piirteitä pahoina asioina ja pitää nyt vaan rohkaistua ja reippaana mukaan! Ei ei ei! Jos sinä ap olet kulkenut lapsuudessasi isoissa porukoissa, niin oman lapsesi ei tarvitse tätä tehdä vain siksi, että sinä koet jotenkin huonona asiana sen, että lapsesi haluaa olla itsekseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin myös lapsena ujo ja hiljainen - osittain olen vieläkin - eikä minulla ollut kavereita ja monta kertaa sain kuulla juuri tuon "mene vaan rohkeasti muiden mukaan". Turhempaa kehotusta ei olisi voinut minulle antaa. Kuten joku aiemmin sanoikin, jos se olisi ollut niin helppoa, niin toki olisin sen itsekin tajunnut tehdä.
Ja ehkä olisin sen voinutkin tehdä, sillä oli koulussa muutamia mukaviakin tyttöporukoita, jotka varmasti olisivat ottaneet minut mukaan - kohteliaisuuttaan. Ja se olisi ollut suunnilleen pahinta, että toiset olisivat olleet minun kanssani kohteliaisuuttaan.
Minä olen aina ollut sitä mieltä, että kaveriporukat ja ystävyyssuhteet muodostuvat luonnostaan, ei tuputtamalla. Ja se minua lapsenakin vaivasi, että minusta tuntui, että tuppaudun seuraan, vaikka toiset olisivatkin minut ottaneet mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Only in Aihe vapaa. Kaikki tiet johtaa äitiin, syyllinen lapsen ulos jättämiseen ja kaverittomuuteen on tietysti äiti. Äiti ei ymmärrä lastaan, ei hyväksy sellaisena, kuin lapsi on.
Mitä ap kuvittelet, että tuollainen rohkaiseminen ja joukkoon tuppuuttaminen hyödyttää, jos ihminen on perusluonteeltaan ujo ja hiljainen? Sinä et tätä ilmeisesti ole ja siksi et ymmärrä. Ei ujo ja hiljainen ihminen voi perusluonteelleen mitään eikä naps jostain taikaiskusta mene kikattelemaan 10 tytön tyttöporukkaan, vaikka sinä niin haluaisit, että tyttösi olisi jotenkin cool ja kuuluisi porukoihin. Kyllä lapset ihan itse muodostavat porukoitaan.
Kiusaaminen sen sijaan on AINA väärin ja sitä ei tule missään nimessä sietää, mutta sitäkin kannattaa miettiä, että jos se ujo ja hiljainen lapsi menee vasten tahtoaan johonkin supersosiaaliseen porukkaan, niin häntä ehkä vieroksutaan, kun ei osoita minkäänlaista kiinnostusta olla porukassa mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Only in Aihe vapaa. Kaikki tiet johtaa äitiin, syyllinen lapsen ulos jättämiseen ja kaverittomuuteen on tietysti äiti. Äiti ei ymmärrä lastaan, ei hyväksy sellaisena, kuin lapsi on.
No, minä ainakin toin näkökantani esiin, että miksi se ujo ja hiljainen lapsi pitää patistaa jonnekin, jos ei halua? Monesti on ihan tästäkin kyse, että vanhemmat näkee vaivaa lapsen yksinäisyydestä eikä lapsi itse.
Vierailija kirjoitti:
Only in Aihe vapaa. Kaikki tiet johtaa äitiin, syyllinen lapsen ulos jättämiseen ja kaverittomuuteen on tietysti äiti. Äiti ei ymmärrä lastaan, ei hyväksy sellaisena, kuin lapsi on.
Millainen sinä olet luonteeltasi? Rohkea ja supersosiaalinen ekstrovertti? Jos olisit ujo ja hiljainen introvertti, niin ymmärtäisit myös tuon näkökannan, että se lapsi ei kaipaa ympärilleen mitään kaveriporukkaa, vaan ehkä parin samoista asioista kiinnostuneen kaverin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua ujoa lasta äitini patisti ihan samoilla sanoilla menemään mukaan porukoihin. No ei ollut helppo mennä, kun tyttöjengi seisoi alakoulun välkkäpihalla tiukassa ringissä, johon ei muita huolittu. Katsottiin päästä jalkoihin ja pyöriteltiin silmiä. Enpä sitten mennyt noin pahantahtoiseen porukkaan. Hakeuduin niiden muiden yksin seisovien luo.
Totta kai lapsi tietää, että ihmisten luo pitäisi hakeutua itse. Mutta jos elekieli kertoo, että älä tule, niin vain hullu tuppautuu väkisin.
Ainoa minkä äiti tuolla kehoittelullaan tekee, on se, että lapsi kokee olevansa vääränlainen sellaisena kuin on. Minä koin, että (ekstrovertti) äitini olisi halunnut reippaan ja rohkean tytön, ei tällaista ujoa minua.
Siispä aloin yläasteella esittää reipasta ja rohkeaa. Tungin suuna päänä samanmoisten tyttöjen porukkaan. Kiroilin kuin he, pukeuduin kuin he, meikkasin kuin he ja hain kaljaa heille. No ei sekään hääviä ollut. Ihan väärät porukat. Siinä tosin oli helppo loistaa, kun kavereina oli idiootteja.
Vasta keski-ikäisenä olen hyväksynyt oman luonteeni sellaisena kuin se on. En yritä miellyttää ketään enkä esitä muuta kuin olen. Olen ujo, olen hitaastilämpiävä, olen alussa hiljainen - ja se on OK. Mulla on normaali elämä, omia hyviä ystäviä, kiva mies ja perhe. Olen töissä, joissa viihdyn. Enkä esitä.
Vähemmän stressiä näin.
Näin juuri. Itse pidin pääni ja hyväksyin itseni sellaisena, kuin olen jo lapsuudessa. Keskityin mm. musiikkiin, piirtämiseen ja opiskeluun enkä koskaan riekkunut missään kylillä. Vasta lukiossa sitten alkoi kiinnostamaan nuo kaveriporukat ja yliopistossa hyppäsin opiskelijabileissä. Silti olen edelleen ujo, hiljainen ja rauhaa rakastava introvertti ja työskentelenkin sellaisella alalla, jossa saan aika paljon itsekseen näpertää ja olla.
Kyllä minuakin välillä vanhemmat patistivat johonkin kaveriporukoihin ja joskus jopa sanoivat, että "mene etsimään kavereita". Joopa joo... En muuten mennyt, kun en halunnut.
Aina olen kuitenkin ollut kohtelias, ystävällinen ja osaan keskustella sujuvasti erilaisten ihmisten kanssa.
Mun lapsuudessani (60- ja 70 -luvuilla) ei kuljettu isoissa porukoissa. Ei koulussa eikä vapaa-ajalla. Ihan jo siksikin, että tavallinen luokkakoko oli noin 40 oppilasta. Välitunnit kestivät ruokatuntia lukuunottamatta 10 minuuttia, joten eihän siinä ajassa kaikki olisi edes ehtineet sanoa mitään, jos olisi oltu yhdessä isossa porukassa.
On hyvä muistaa, että porukoissa ollaan paljon pinnallisempia kuin ystävyys- tai kaverisuhteissa. Koulussa välitunnilla porukkaan voidaan siis ottaa mukaan lapsia, joiden kanssa ei kuitenkaan haluta ystävystyä tai olla vapaa-ajalla. Ihan sama juttu kuin aikuisena töissä eli kuulutaan työporukkaan, mutta ei ole tarkoituskaan olla yhdessä muutoin kuin työpaikalla.
Kumpaa lapsesi siis todellisuudessa haluaa: seuraa välitunneiksi (eli kuulumista porukkaan) vai ystäviä/kavereita (joiden kanssa voisi olla joskus vapaa-ajallakin)?
Alue: Aihe vapaa
Minä en kannata tuollaista mukaan patistamista. Varsinkin, jos kyseessä on ujo ja hiljainen lapsi, joka ei välttämättä edes halua muiden mukaan. Kannattaa antaa keskittyä vain niihin asioihin, jotka ovat hänen vahvuuksiaan esimerkiksi piirtäminen, lukeminen, joku urheilulaji, joku musiikillinen juttu tms. Kaikki ihmiset ei tarvitse mitään laumaa ympärilleen.