Miten suhtautua loppuelämään jos on alle 30v siinä tilanteessa, että työkyky ei palaudu?

Samaan tahtiin jatkat.

Jumalaan yhteys, alat käydä kirkossa ja kyselet häneltä suuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Jumalaan yhteys, alat käydä kirkossa ja kyselet häneltä suuntaa.

Sitten tuli vielä mieleen jokin harrastus, vapaaehtoistyö ym. siinä määrin mitä tykkäät ja jaksat. Mistäs sen tietää, vaikka tuota kautta alkaisitkin tehdä sitä työksikin. Sosiaaliset suhteet ainakin tuo elämään sisältöä.

Opiskelu esim. avoimessa yliopistossa?

Kotiin ei pidä jäädä makaamaan. Harrastuksia, kavereita, vertaistukiryhmiä, mitä ikinä keksitkään ja jaksat.

Itse olin tasan 30v kun sairastuin niin etten enää kuntoutunut. Nyt lähes kymmenen vuotta myöhemmin alkaa olemaan tottunut siihen ettei elämässä ole paljoa sisältöä ellei sitä väkisin hanki kun on eläkkeellä. Ainoa sisältö on vielä muutaman vuoden ajan oma lapsi, pian hänkin lähtee omilleen ja sitten on taas vaikeampi keksiä syitä miksi herätä aamuisin, ellei ole jotain menoa. Mutta koska olen utelias, haluan nähdä mitä elämä vielä keksii pääni menoksi.

Toivottavasti tästä tuli edes jotenkin selkeä viesti, yksi eläkkeelle pääsyn syynä oli ettei ajatus enää pysy kasassa kun lähimuisti ei toimi oikeastaan yhtään.

Vapaaehtoistyö, omaan tahtiin opiskelu työnväenopistossa tai avoimessa yliopistossa. Liikuntaharrastukset? Riippuu mistä syystä on työkyky mennyt. Keksit itsellesi tarkoituksen, ehkä sellaisen, joka hyödyttää yhteisöäsi tai ympäristöäsi.

Kiitos. Olo tuntuu niin turhalta kun en voi "kantaa omaa korttani kekoon" ja ahdistavaa on myös se, että tulen olemaan hyvin vähävarainen lopun elämääni. Opintolainakin painaa niskassa. Ap

Mulla sama ja ikää vähän päälle 40v, turhaa on elämä. Mt syistä kuntoutustuella.

Tuttu tilanne ja tutut huolet. Itse olen vähän yli 30-vuotias ja työkyvytön. Elämäni sisältöjä ovat mies, kissa, ystävät ja harrastukset. Tosin niiden on oltava edullisia juuri tuon taloudellisen tilanteen takia. Onhan tämä raskasta, kun ei pysty itse elantoansa ansaitsemaan, mutta kun se ei ole omasta halusta kiinni. Onko sulla lähipiiriä tai harrastuksia? Pidätkö eläimistä ja olisitko valmis sitoutumaan lemmikistä huolehtimiseen? Toki siinäkin on aina se taloudellinen puoli. Sisältöä on vaan luotava. Joutilaana oleminen on pahinta.

Sulattelet sitä asiaa aikasi ja sitten löydät elämälle uuden suunnan. :)

Kaikkien elämä ei kulje samaa latua. Jos oma tie on erilainen, se sitten on erilainen. On turha jossitella tai jäädä suremaan sitä, että ei ns. pysty kantamaan omaa korttaan kekoon. Jotain sisältöä elämään olisi kuitenkin hyvä löytää, että elämästä saisi irti jotain. Ehkä se sisältö voi jopa osoittautua sen oman korren kantamiseksi kekoon esim. jonkin vapaaehtoistyön muodossa (riippuu tietenkin voimavaroista). Eihän sitä heti tarvitse olla mielessä koko loppuelämän suunnitelma. Asioita voi kehitellä ja suunnitella ihan hissukseen, sitä mukaa kuin vointi antaa myöten.

Ap, mullekn kävi noin. Menihän siinä useampi vuosi, ennen kuin toivuin ylipäätään sellaiseen kuntoon, että mitään pystyin tekemään. Sekä pääsin yli häpeästä, etten ole enää työkykyinen. Yritin päästä jopa opiskelemaan toiseen ammattiin, mutta hylky tuli, kun olen mt-diagnoosilla eläkkeellä.

Eli omaehtoisesti elät elämääsi, teet mitä jaksat/pystyt. Minäkin opiskelinnavoimessa yliopistossa, ihan huvin vuoksi. Hakeuduin myös osa-aikaiseen työhön, sillä se antoi elämään mielekästä tekemistä eikä lisätulot olleet pahitteeksi. Eläkkeellähän saa ansaita n. 700€/kk ilman että eläke laskee.

Loppujen lopuksi olen voinut elää ihan hyvää elämää, vaikka olen ollut yhteiskunnan silmissä kelvoton kehäraakki suuren osan aikaa.

Ei sitä onneksi eletä tehdäksemme työtä vaan korkeintaan työtä tehdään, jotta voi elää.

Ja hyvin elää ilmankin.

Ei eläkkeelle noin vain päästä, joten ei varmasti tarvitse potea huonoa omatuntoa siitä, ettet ole osa yhteiskunnan ratastoa "tuottavana yksilönä".

Itse olen 31, kela ei myönnä edes sairauspäivärahaa, vaikka lääkäri on sairauslomaa kirjoittanut, töitä olen tehnyt pätkissä noin 3,5-vuotta. Suurin ongelma on pään sisäinen yhteiskunnan ja ympäristön luoma paine, tai kun joku kysyy, mitä aion tehdä tai jos mietin, mitä ikäiseni muut ovat saavuttaneet. Etenkin korkeakoulututkinnon puute hävettää, koska antaa elämämkoulu viboja.

Mutta sitten mietin, miten älyttömän upeaa on elää näin vapaana. Voi tehdä asioita omassa rytmissä.

Sisältöä elämään tuo lapsi ja mies, omat harrastukset kuten käsityöt, ruoanlaitto, leipominen, käveleminen luonnossa, kavereiden ja sukulaisten näkeminen, dokumenttien, sarjojen ja elokuvien katsominen, pelien pelaaminen, musiikki, kirpparit, kierrätys, järjestrly, minimalismi yms.

Rahaa on aina ollut vähän, mutta se on riittänyt kuitenkin hyvin. Toimeentulotukea ei ole tarvinnut hakea, eli täytyy vain osata suhteuttaa menonsa tuloihinsa.

Itsellä vielä kuntoutusselvitykset/kuntoutukset ym edessä, määräaikainen eläkehakemus vireillä ja terveydentilatutkimukset kesken.

Entä jos perehtyisit sellaisten tyyppien elämään, jotka on vapaaehtoisesti hypänneet pois oravanpyörästä, kirjastosta löytyy hyviä kirjoja ja ainakin netflixissä on ollut dokumentteja. Perspektiiviä siihen, että elämässä on muitakin vaihtoehtoja kuin työ.

Kiitos, pitää varmaan nyt ainakin tämä syksy olla vaan ja levätä. Jospa elämälle tulee jokin mielenkiintoinen merkitys vielä.

Aika rankka taistelu takana kaikkien selvittelyiden ja muiden kanssa. Olisiko suositella jotain tiettyä aiheeseen liittyvää kirjaa? Ap

"Entä jos perehtyisit sellaisten tyyppien elämään, jotka on vapaaehtoisesti hypänneet pois oravanpyörästä, kirjastosta löytyy hyviä kirjoja ja ainakin netflixissä on ollut dokumentteja. Perspektiiviä siihen, että elämässä on muitakin vaihtoehtoja kuin työ."

On toki, mutta muuten ei voi verrata omaa elämäntilannetta niihin yksilöihin, jotka omasta halustaan ovat jättäytyneet sivuun.

Heillähän on työkyky tallella eli voivat tehdä, mitä mielivät ja toteuttaa unelmiaan.

Minut passitettiin eläkkeelle ja siitä "voimaannuin" (muka) sillä seurauksella, että romahdin uudelleen, kun olin myös yrittänyt tehdä mitä haluan. Mutta eihän minulla ollut siihen edellytyksiä, kun olin oikeasti jaksamaton ja kyvytön työskentelemään niin kuin terve ihminen.

Nythän se elämä vasta alkaakin, saat tehdä mitä huvittaa ilman työelämän häirintää. Olen kade.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, pitää varmaan nyt ainakin tämä syksy olla vaan ja levätä. Jospa elämälle tulee jokin mielenkiintoinen merkitys vielä.

Aika rankka taistelu takana kaikkien selvittelyiden ja muiden kanssa. Olisiko suositella jotain tiettyä aiheeseen liittyvää kirjaa? Ap

Työkö on elämän tarkoitus? Aika köyhä ajatusmalli.

Ainakin olet Suomessa etkä Venäjällä.

Täälläkyllä onnistuu se loisiminen, vaikka olisikin aiheellinen.

Kummasti sinä kuitenkin kykenet täällä palstalla olemaan? Eli ei kaikki ammatit ole vielä kiven alla sinullakaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 31, kela ei myönnä edes sairauspäivärahaa, vaikka lääkäri on sairauslomaa kirjoittanut, töitä olen tehnyt pätkissä noin 3,5-vuotta. Suurin ongelma on pään sisäinen yhteiskunnan ja ympäristön luoma paine, tai kun joku kysyy, mitä aion tehdä tai jos mietin, mitä ikäiseni muut ovat saavuttaneet. Etenkin korkeakoulututkinnon puute hävettää, koska antaa elämämkoulu viboja.

Ai että sairauspäivärahaa pitäisi saada huonon itsetunnon takia... Korkeakouluun pääsee ihan kun hakee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 31, kela ei myönnä edes sairauspäivärahaa, vaikka lääkäri on sairauslomaa kirjoittanut, töitä olen tehnyt pätkissä noin 3,5-vuotta. Suurin ongelma on pään sisäinen yhteiskunnan ja ympäristön luoma paine, tai kun joku kysyy, mitä aion tehdä tai jos mietin, mitä ikäiseni muut ovat saavuttaneet. Etenkin korkeakoulututkinnon puute hävettää, koska antaa elämämkoulu viboja.

Ai että sairauspäivärahaa pitäisi saada huonon itsetunnon takia... Korkeakouluun pääsee ihan kun hakee.[/quote

Pään sisäinen yhteiskunnan luoma paine? Enpä ole älyttömämpää kuullut. Siitä paranee kun joku ottais korvista kiinni, ravistelis vähän ja sanois että lopeta ruikutus.