Onko täällä muita, jotka eivät kuormituksen tai ahdistuksen takia pysty töihin?

Olkaa hyvät ihmiset varovaisia tuon "asenne ratkaisee" -ajatusmallin kanssa! Uupumus ei ole leikin asia, eikä jaksaminen asenteella päätettävissä. Minä olen ollut hirveä työjuhta. Jotain samaa varmaan ollut kuin täällä kirjoittaneen kanssa, joka haluaa osoittaa ettei ole hyväosainen kermaperse. Lopulta sairastuin työuupumukseen, joka vei työkyvyttömäksi 6 kuukaudeksi ja täydellinen toipuminen vei lähes 3 vuotta. Ja koska olin "asenne ratkaisee" -ihminen, niin teinpäs saman vielä toiseen kertaan, koska en kerralla oppinut. Siitä romahduksesta toipumista nyt yritetään.

Kun uupumus on kerran iskenyt, elimistö romahtaa myöhemminkin helpommin. Silti merkit on yhtä vaikea huomata kuin ensimmäiselläkin kerralla. Kuvittelee, että kyllä minä vielä tämän päivän jaksan. Ja vielä tämän. Ja tämän. Mutta kun niillä on rajansa. Ei ole normaalia, että joka aamu lähtee itkun kanssa töihin kun ahdistaa ja väsyttää niin paljon. Tai että miettii illat miten tästä elämästä pääsisi pois. Että elämästä jää pois kaikki muu kuin työ, koska millekään muulle ei jää voimia. Että jo perjantai-iltana pelkää maanantaiaamua. 

Täällä joku kirjoitti, että kaikilla työssäkäyvilläkin ahdistaa lähteä aamulla töihin. Näin ei ole eikä pitäisi olla. Jos töihinlähtö on aamu aamulta vaan tuskaa ja tervanjuontia, jokin on oikeasti pielessä ja sitä tunnetta kannattaa uskoa, se on merkki kropalta että se on pulassa ja vetelee vara-akulla, jota pitäisi saada ladattua erittäin pian. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Mä en oikein usko. Mä uskon, että aika monella pysyviä mt-ongelmia kokeneena myötätunto kasvaa. Mitä ihmettä muuten työttömyys ja matalapalkka-ala liittyy keskusteluun? En mä ole koskaan kokenut, että raha tai työttömyys masentaa. Se on aika pikkujuttu tässä elämässä. Se ahdistaa, ettei kaikesta huolimatta pysty omaa kapasiteettiaan käyttämään jatkuvien ongelmien takia.

Se, että sinä et usko ei ole ylimaallinen totuus. Tunnen todellista myötätuntoa niitä mt-ongelmia vastaan, jotka edes yrittävät kuntoutua. 

Eli sä katselet jostain norsunluutornista ja kuvittelet tietäväsi, että kuka on yrittänyt tarpeeksi. Ethän sä tässäkään ketjussa tiedä, että kuka on mitäkin tehnyt, mutta olet jo päättänyt, että asenne ratkaisee. Haluatko kertoa, että mitä matalapalkka-ala liittyy aloitukseen?

Huoh, rauhoitu. Ei varmaan mitenkään, kunhan sen tuohon tunteen palossa kirjoitin. Ajattelin, että se ainakin kertoisi siitä, että en ole hyväosainen kermaperse, jolle kaikki olisi tuotu hopealautasella eteen. Että olen vuosikymmeniä tehnyt kovasti töitä ja haluan tehdä edelleen, vaikka olenkin välillä umpiväsynyt ja ahdistaa. Että vaikka välillä tuntuu toivottomalta, niin jostakin, vaikka kuinka hitaasti saa kaivettua itsestään sen tunteen, että kyllä tämä tästä, kunhan jaksan yrittää, enkä katkeroidu.

Ehkäpä tästä aletaan päästä asian ytimeen. Sinä koet yrittäneesi ja yrittäväsi. Niin "mekin" koemme. Osa meistä on tehnyt valtavasti sen eteen, että kuntoutuisi. Osa on joutunut eläkkeelle (käytän sanaa joutua) osa meistä yrittää vielä pinnistellä toistuvan ahdistuksen, masennuksen tms. kanssa. Ymmärrät varmaan miten paskalta se tuntuisi, kun sinullekin hoettaisiin, että kokemasi masennus ja ahdistus on asenteesta kiinni. Kyllä, me voimme vaikuttaa siihen, että miten asennoidumme hankaluuksiin, mutta pelkällä asenteella niistä hankaluuksista ei eroon pääse. Lähtökohtaisesti jokainen varmasti haluaa tehdä töitä, opiskella tai muuten vaan toteuttaa itseään. 

Sinä tunnut selkeästi luovuttaneen ja katkeroituneen. Voimia.

Jaahas, hetken jo luulin toista, mutta näköjään tämä keskustelu ei siltikään etene. Ei, en missään nimessä ole luovuttanut. Päin vastoin, olen löytänyt keinoja kehittää itseäni ja opiskella siitä huolimatta, etten pystykään kokopäivätyöhön enkä aina edes osapäivätyöhön. Olen joutunut etsimään ja löytänyt hyviä puolia sille, että olen paljon kotona. Jokaisella meistä on katkeria hetkiä, katkeria päiviä ja se on inhimillistä. Mutta niillä korteilla mennään mitä on annettu. 

Ei, ei ja ei. Itse olen silti sitä mieltä, että jokainen voi vaikuttaa niihin kortteihin mitä saa. Hienoa, että olet lähtenyt opiskelemaan, itsekin teen sitä edelleen työn ohessa, koska tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Jotenkin tekstisi on kahtiajakoista, uhriudut "mennen niillä korteilla mitä saa" (kuka ne antaa, joku mystinen ulkopuolinen voimako, elämäkö?), toisaalta korostat omaa aktiivisuuttasi ja haluasi kehittyä, ehkä kuntoutua. Katkeria päiviä riittää meille kaikille, ylemmyydentuntoisuus (ei minun eikä sinun) harvoin johtaa mihinkään. Kaikkea hyvää siulle :)

Ei, kukaan ei pysty vaikuttamaan niihin kortteihin joita saa. Joku syntyy kehitysvammaisena, toinen alkoholistiperheen heitteille jätettynä lapsena, jonka mielenterveys menee hajalle jo pienenä, kolmas syntyy köyhään, mutta rakastavaan perheeseen jne. Näihin kortteihin ei voi vaikuttaa. Siihen voi vaikuttaa miten asioihin suhtautuu, jos kaikesta huolimatta esimerkiksi se työkyky menee. Työkykyynkin voi vaikuttaa rajallisesti. Minä en uhriudu, minä totean. Luulisin, että lähes tulkoon jokainen ymmärtää edes periaatteessa miten elämässä saadut kortit vaikuttavat. Ehkä tärkein opetus mulle on ollut se myötätunto. Kun puhun "meistä", en puhu vain itsestäni. En katso asioita vain omasta näkökulmastani. Ja mikä tärkeintä, en suostu katsomaan ylen ja kategorioimaan ihmisiä "asennevammaisiin", "tarpeeksi yrittäviin" tai "liian vähän yrittäviin". Jospa ihan oikeasti lukisit vielä omat kommenttisi ja yrittäisit katsoa, että miltä ne näyttää ulkopuolisin silmin. Kaikki ketjun kommentit eivät ole myöskään minun kirjoittamiani. 

Minä olin töissä, jossa oli jatkuva kiire, hirveä meteli, paljon asiakkaita joten piti jaksaa olla sosiaalinenkin. Jatkuvasti hommaa, puhelin pirisi ynnämuuta työhön kuulumatonta oheistoimintaa. En palautunut koskaan, olin usein kipeänä ja nukuin viikolla todella huonosti. Ehkäpä voisin jossain vaiheessa tehdä eri alan töitä tai lyhyempää työpäivää. Pelottaa myös se että jos työyhteisöön ei oteta mukaan.Sellaisen murehtiminen vie energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Mä en oikein usko. Mä uskon, että aika monella pysyviä mt-ongelmia kokeneena myötätunto kasvaa. Mitä ihmettä muuten työttömyys ja matalapalkka-ala liittyy keskusteluun? En mä ole koskaan kokenut, että raha tai työttömyys masentaa. Se on aika pikkujuttu tässä elämässä. Se ahdistaa, ettei kaikesta huolimatta pysty omaa kapasiteettiaan käyttämään jatkuvien ongelmien takia.

Se, että sinä et usko ei ole ylimaallinen totuus. Tunnen todellista myötätuntoa niitä mt-ongelmia vastaan, jotka edes yrittävät kuntoutua. 

Eli sä katselet jostain norsunluutornista ja kuvittelet tietäväsi, että kuka on yrittänyt tarpeeksi. Ethän sä tässäkään ketjussa tiedä, että kuka on mitäkin tehnyt, mutta olet jo päättänyt, että asenne ratkaisee. Haluatko kertoa, että mitä matalapalkka-ala liittyy aloitukseen?

Huoh, rauhoitu. Ei varmaan mitenkään, kunhan sen tuohon tunteen palossa kirjoitin. Ajattelin, että se ainakin kertoisi siitä, että en ole hyväosainen kermaperse, jolle kaikki olisi tuotu hopealautasella eteen. Että olen vuosikymmeniä tehnyt kovasti töitä ja haluan tehdä edelleen, vaikka olenkin välillä umpiväsynyt ja ahdistaa. Että vaikka välillä tuntuu toivottomalta, niin jostakin, vaikka kuinka hitaasti saa kaivettua itsestään sen tunteen, että kyllä tämä tästä, kunhan jaksan yrittää, enkä katkeroidu.

Ehkäpä tästä aletaan päästä asian ytimeen. Sinä koet yrittäneesi ja yrittäväsi. Niin "mekin" koemme. Osa meistä on tehnyt valtavasti sen eteen, että kuntoutuisi. Osa on joutunut eläkkeelle (käytän sanaa joutua) osa meistä yrittää vielä pinnistellä toistuvan ahdistuksen, masennuksen tms. kanssa. Ymmärrät varmaan miten paskalta se tuntuisi, kun sinullekin hoettaisiin, että kokemasi masennus ja ahdistus on asenteesta kiinni. Kyllä, me voimme vaikuttaa siihen, että miten asennoidumme hankaluuksiin, mutta pelkällä asenteella niistä hankaluuksista ei eroon pääse. Lähtökohtaisesti jokainen varmasti haluaa tehdä töitä, opiskella tai muuten vaan toteuttaa itseään. 

Sinä tunnut selkeästi luovuttaneen ja katkeroituneen. Voimia.

Jaahas, hetken jo luulin toista, mutta näköjään tämä keskustelu ei siltikään etene. Ei, en missään nimessä ole luovuttanut. Päin vastoin, olen löytänyt keinoja kehittää itseäni ja opiskella siitä huolimatta, etten pystykään kokopäivätyöhön enkä aina edes osapäivätyöhön. Olen joutunut etsimään ja löytänyt hyviä puolia sille, että olen paljon kotona. Jokaisella meistä on katkeria hetkiä, katkeria päiviä ja se on inhimillistä. Mutta niillä korteilla mennään mitä on annettu. 

Ei, ei ja ei. Itse olen silti sitä mieltä, että jokainen voi vaikuttaa niihin kortteihin mitä saa. Hienoa, että olet lähtenyt opiskelemaan, itsekin teen sitä edelleen työn ohessa, koska tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Jotenkin tekstisi on kahtiajakoista, uhriudut "mennen niillä korteilla mitä saa" (kuka ne antaa, joku mystinen ulkopuolinen voimako, elämäkö?), toisaalta korostat omaa aktiivisuuttasi ja haluasi kehittyä, ehkä kuntoutua. Katkeria päiviä riittää meille kaikille, ylemmyydentuntoisuus (ei minun eikä sinun) harvoin johtaa mihinkään. Kaikkea hyvää siulle :)

Ei, kukaan ei pysty vaikuttamaan niihin kortteihin joita saa. Joku syntyy kehitysvammaisena, toinen alkoholistiperheen heitteille jätettynä lapsena, jonka mielenterveys menee hajalle jo pienenä, kolmas syntyy köyhään, mutta rakastavaan perheeseen jne. Näihin kortteihin ei voi vaikuttaa. Siihen voi vaikuttaa miten asioihin suhtautuu, jos kaikesta huolimatta esimerkiksi se työkyky menee. Työkykyynkin voi vaikuttaa rajallisesti. Minä en uhriudu, minä totean. Luulisin, että lähes tulkoon jokainen ymmärtää edes periaatteessa miten elämässä saadut kortit vaikuttavat. Ehkä tärkein opetus mulle on ollut se myötätunto. Kun puhun "meistä", en puhu vain itsestäni. En katso asioita vain omasta näkökulmastani. Ja mikä tärkeintä, en suostu katsomaan ylen ja kategorioimaan ihmisiä "asennevammaisiin", "tarpeeksi yrittäviin" tai "liian vähän yrittäviin". Jospa ihan oikeasti lukisit vielä omat kommenttisi ja yrittäisit katsoa, että miltä ne näyttää ulkopuolisin silmin. Kaikki ketjun kommentit eivät ole myöskään minun kirjoittamiani. 

Juurihan kategorisoit minutkin ihmiseksi, joka katsoo asioita vain omasta näkökulmastaan. Me voimme olla asioista eri mieltä, ei se tee meistä kummastakaan toista parempaa tai pahempaa ihmisistä. Minulla voi olla oma näkökantani asioihin ja sinulla omasi. Minä hyväksyn sinun mielipiteesi, vaikka en olekaan kanssasi samaa mieltä. Maanantaina taaperran töihin onnellisena siitä, että olen työkykyinen, vaikka edessä on taas todella tiukka vko (sitä se on kaikilla nykyään töissä). Sinulta toivoisin myös vähemmän hyökkäävämpää asennetta sitä kansanosaa kohtaan, joka  pakertaa töissä välillä umpiväsyneenä ja ajoittain kypsänäkin. Moni meistä maksaa verorahoillaan sen kansanosan tuet, jotka eivät syystä tai toisesta kykene töihin/saa töitä. Peace and love!

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

Hei Susanna! 😃

Harmittaako, kun putosit politiikasta? Mites nyt, metsässä puolukoita keräilet?

Olen tuo nuorena eläköitynyt, sitä ennen tutkinnon suorittanut.

Ja minähän vänkäsin kuntoutusta ja ammattia sivuavaa työtoimintaa noin niin kuin terapiamielessä. Mutta arvon hra Psykiatri kirjoitti lausuntoon, että tutkittava on liian huonokuntoinen terapiaan eikä kuntoutus ole ajankohtainen.

No mitäs, järjestin sitten elämäni oman mielen mukaan. Nykyisin viihdyn hyvin täällä palmun katveessa.

Kai mä olen yks niistä harvoista, joilla työ itseasiassa auttaa. Jos jäisin kotiin masentuisin täysin ja varmaan tappaisin itseni. Liian pitkä lomakin aiheuttaa ahdistusta ja turhuuden tunnetta. Syön lääkkeitä ja varmaan aina tulen syömään, masennus kroonista ja ptsd taustalla, mutta elän normaalia elämää vuosien terapian jälkeen. Älkää hei antako periksi, menkää edes kerran viikossa töihin tai hankkikaa edes joku rutiini!

N 22 kirjoitti:

Kai mä olen yks niistä harvoista, joilla työ itseasiassa auttaa. Jos jäisin kotiin masentuisin täysin ja varmaan tappaisin itseni. Liian pitkä lomakin aiheuttaa ahdistusta ja turhuuden tunnetta. Syön lääkkeitä ja varmaan aina tulen syömään, masennus kroonista ja ptsd taustalla, mutta elän normaalia elämää vuosien terapian jälkeen. Älkää hei antako periksi, menkää edes kerran viikossa töihin tai hankkikaa edes joku rutiini!

Olet niin nuori, että jotenkin vielä ymmärrän työriippuvuutesi. Elät tämän yhteiskunnan kyseenalaisten "arvojen" mukaan, ja koet töissäkäymisen kautta ansaitsevasi olla olemassa.

Henkisen kehityksen pidempän kaareen kuuluu, että ihminen on tyytyväinen oloihinsa ja sopeutuu, vaikka työttömyyteen tai sairauteen. Ihminen voi olla onnellinen, vaikka monta diagnoosia ja eläkkeellä.

Joku saa voimaa perheestä, että jaksaa työelämässä. Meillä nuorina "syrjäytyneillä" harvemmin on tuota tukimuotoa, joten yrittäkää ymmärtää, että poispotkitun/päähänpotkitun yksinäisen elämä on joka tapauksessa erilaista. Ette vaihtaisi osia kanssani, jos tietäisitte.

Olisiko teistä "hyödyllisistä" kansalaisista parempi, että taρρaisimme itsemme jo varhaisessa vaiheessa? Eikö meillä muka ole oikeutta olla ja elää, eläkkeellä?

Saat olla mitä mieltä tahansa, minua ei liikuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Mä en oikein usko. Mä uskon, että aika monella pysyviä mt-ongelmia kokeneena myötätunto kasvaa. Mitä ihmettä muuten työttömyys ja matalapalkka-ala liittyy keskusteluun? En mä ole koskaan kokenut, että raha tai työttömyys masentaa. Se on aika pikkujuttu tässä elämässä. Se ahdistaa, ettei kaikesta huolimatta pysty omaa kapasiteettiaan käyttämään jatkuvien ongelmien takia.

Se, että sinä et usko ei ole ylimaallinen totuus. Tunnen todellista myötätuntoa niitä mt-ongelmia vastaan, jotka edes yrittävät kuntoutua. 

Eli sä katselet jostain norsunluutornista ja kuvittelet tietäväsi, että kuka on yrittänyt tarpeeksi. Ethän sä tässäkään ketjussa tiedä, että kuka on mitäkin tehnyt, mutta olet jo päättänyt, että asenne ratkaisee. Haluatko kertoa, että mitä matalapalkka-ala liittyy aloitukseen?

Huoh, rauhoitu. Ei varmaan mitenkään, kunhan sen tuohon tunteen palossa kirjoitin. Ajattelin, että se ainakin kertoisi siitä, että en ole hyväosainen kermaperse, jolle kaikki olisi tuotu hopealautasella eteen. Että olen vuosikymmeniä tehnyt kovasti töitä ja haluan tehdä edelleen, vaikka olenkin välillä umpiväsynyt ja ahdistaa. Että vaikka välillä tuntuu toivottomalta, niin jostakin, vaikka kuinka hitaasti saa kaivettua itsestään sen tunteen, että kyllä tämä tästä, kunhan jaksan yrittää, enkä katkeroidu.

Ehkäpä tästä aletaan päästä asian ytimeen. Sinä koet yrittäneesi ja yrittäväsi. Niin "mekin" koemme. Osa meistä on tehnyt valtavasti sen eteen, että kuntoutuisi. Osa on joutunut eläkkeelle (käytän sanaa joutua) osa meistä yrittää vielä pinnistellä toistuvan ahdistuksen, masennuksen tms. kanssa. Ymmärrät varmaan miten paskalta se tuntuisi, kun sinullekin hoettaisiin, että kokemasi masennus ja ahdistus on asenteesta kiinni. Kyllä, me voimme vaikuttaa siihen, että miten asennoidumme hankaluuksiin, mutta pelkällä asenteella niistä hankaluuksista ei eroon pääse. Lähtökohtaisesti jokainen varmasti haluaa tehdä töitä, opiskella tai muuten vaan toteuttaa itseään. 

Sinä tunnut selkeästi luovuttaneen ja katkeroituneen. Voimia.

Jaahas, hetken jo luulin toista, mutta näköjään tämä keskustelu ei siltikään etene. Ei, en missään nimessä ole luovuttanut. Päin vastoin, olen löytänyt keinoja kehittää itseäni ja opiskella siitä huolimatta, etten pystykään kokopäivätyöhön enkä aina edes osapäivätyöhön. Olen joutunut etsimään ja löytänyt hyviä puolia sille, että olen paljon kotona. Jokaisella meistä on katkeria hetkiä, katkeria päiviä ja se on inhimillistä. Mutta niillä korteilla mennään mitä on annettu. 

Ei, ei ja ei. Itse olen silti sitä mieltä, että jokainen voi vaikuttaa niihin kortteihin mitä saa. Hienoa, että olet lähtenyt opiskelemaan, itsekin teen sitä edelleen työn ohessa, koska tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Jotenkin tekstisi on kahtiajakoista, uhriudut "mennen niillä korteilla mitä saa" (kuka ne antaa, joku mystinen ulkopuolinen voimako, elämäkö?), toisaalta korostat omaa aktiivisuuttasi ja haluasi kehittyä, ehkä kuntoutua. Katkeria päiviä riittää meille kaikille, ylemmyydentuntoisuus (ei minun eikä sinun) harvoin johtaa mihinkään. Kaikkea hyvää siulle :)

Ei, kukaan ei pysty vaikuttamaan niihin kortteihin joita saa. Joku syntyy kehitysvammaisena, toinen alkoholistiperheen heitteille jätettynä lapsena, jonka mielenterveys menee hajalle jo pienenä, kolmas syntyy köyhään, mutta rakastavaan perheeseen jne. Näihin kortteihin ei voi vaikuttaa. Siihen voi vaikuttaa miten asioihin suhtautuu, jos kaikesta huolimatta esimerkiksi se työkyky menee. Työkykyynkin voi vaikuttaa rajallisesti. Minä en uhriudu, minä totean. Luulisin, että lähes tulkoon jokainen ymmärtää edes periaatteessa miten elämässä saadut kortit vaikuttavat. Ehkä tärkein opetus mulle on ollut se myötätunto. Kun puhun "meistä", en puhu vain itsestäni. En katso asioita vain omasta näkökulmastani. Ja mikä tärkeintä, en suostu katsomaan ylen ja kategorioimaan ihmisiä "asennevammaisiin", "tarpeeksi yrittäviin" tai "liian vähän yrittäviin". Jospa ihan oikeasti lukisit vielä omat kommenttisi ja yrittäisit katsoa, että miltä ne näyttää ulkopuolisin silmin. Kaikki ketjun kommentit eivät ole myöskään minun kirjoittamiani. 

Juurihan kategorisoit minutkin ihmiseksi, joka katsoo asioita vain omasta näkökulmastaan. Me voimme olla asioista eri mieltä, ei se tee meistä kummastakaan toista parempaa tai pahempaa ihmisistä. Minulla voi olla oma näkökantani asioihin ja sinulla omasi. Minä hyväksyn sinun mielipiteesi, vaikka en olekaan kanssasi samaa mieltä. Maanantaina taaperran töihin onnellisena siitä, että olen työkykyinen, vaikka edessä on taas todella tiukka vko (sitä se on kaikilla nykyään töissä). Sinulta toivoisin myös vähemmän hyökkäävämpää asennetta sitä kansanosaa kohtaan, joka  pakertaa töissä välillä umpiväsyneenä ja ajoittain kypsänäkin. Moni meistä maksaa verorahoillaan sen kansanosan tuet, jotka eivät syystä tai toisesta kykene töihin/saa töitä. Peace and love!

Mä en kyllä nyt ymmärrä sua. Miksi otat kommenttini henkilökohtaisena hyökkäyksenä SINUA kohtaan? Minä en sanonut, että juuri sinä katsot asioita vain omasta näkökulmastasi. Tämä oli sinun oma olettamus. Älä lue rivien välistä sitä mitä siellä ei ole 😊 Suosittelen edelleen lukemaan sinun ensimmäiset kommentit ketjusta. Tämä on olettamus, mutta luulisin, että ihmisten on yleisesti ottaen hankala suhtautua neutraalisti ihmisiin, jotka sanovat työkyvyttömyyden olevan asennevamma. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos jaksaisimme olla empaattisempia toisiamme kohtaan. ❤

Minulla on krooninen unettomuus sekä pitkäaikainen masennus. Silti teen aina keikkatyötä kun vain saan etten tuntisi itseäni ihan hylkiöksi. Työssäkäynti on rankkaa unettoman yön jälkeen ja ahdistuneena. Silti en anna periksi vaikka työssäkäyntini tuntuu raskaalta. Työ on mielekästä enkä kestä ajatusta että jäisin makaamaan näistä vaivoista huolimatta.