Onko täällä muita, jotka eivät kuormituksen tai ahdistuksen takia pysty töihin?

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Vierailija kirjoitti:

Mikä kuormittaa niin paljon, ettei pysty töihin?

Yliherkkyys, kykenemättömyys olemaan kauaa ihmisten kanssa - > paniikkihäiriö iskee aina jossain vaiheessa ja pahasti.

Ei usein, mutta kaikista väsyneimpinä hetkinä se on käynyt mielessä. Siltikään en tekisi itselleni mitään, se olisi äärimmäisen itsekäs teko jälkipolvia ajatellen. Hakisin (ja olen hakenutkin) apua tilanteisiin, joissa tuntuu etten jaksa (keskustelu -ja lääkitysapua). En näe mitään hyötyä siitä, että jäisin kotiin sairaslomalle ja eristäytyisin yhteiskunnasta vieläkin enemmän. Minulla on monia "rasitteita", joiden perusteella saisin tod.näk.sairaseläkepaperit, olisin saanut jo aikoja sitten. Elämän heittäessä kapuloita rattaisiin olen uudelleenkouluttautunut ja vaikka jaksaminen on ollut ja tulee olemaan välillä kortilla, minä en lakkaa yrittämästä enkä sysää vastuuta omasta hyvinvointini kustannuksista yhteiskunnalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä kuormittaa niin paljon, ettei pysty töihin?

Yliherkkyys, kykenemättömyys olemaan kauaa ihmisten kanssa - > paniikkihäiriö iskee aina jossain vaiheessa ja pahasti.

Terapia ja lääkitys. Kykenet kyllä ajan myötä. Älä anna periksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Vierailija kirjoitti:

Ei usein, mutta kaikista väsyneimpinä hetkinä se on käynyt mielessä. Siltikään en tekisi itselleni mitään, se olisi äärimmäisen itsekäs teko jälkipolvia ajatellen. Hakisin (ja olen hakenutkin) apua tilanteisiin, joissa tuntuu etten jaksa (keskustelu -ja lääkitysapua). En näe mitään hyötyä siitä, että jäisin kotiin sairaslomalle ja eristäytyisin yhteiskunnasta vieläkin enemmän. Minulla on monia "rasitteita", joiden perusteella saisin tod.näk.sairaseläkepaperit, olisin saanut jo aikoja sitten. Elämän heittäessä kapuloita rattaisiin olen uudelleenkouluttautunut ja vaikka jaksaminen on ollut ja tulee olemaan välillä kortilla, minä en lakkaa yrittämästä enkä sysää vastuuta omasta hyvinvointini kustannuksista yhteiskunnalle.

Ensinnäkin, sulla on käynyt ihan älyttömän hyvä tuuri, kun olet saanut apua! Mä olen seurannut muiden tilanteita ja ollut itsekin apua hakemassa. Kun yritin viime syksynä saada apua, sain ajan puolen vuoden päähän. Puolen vuoden, akuutissa tilanteessa! Itsemurhavaarassa olevia kotiutetaan 1-2 päivän sisällä, jos nyt edes pääsee sisään. Psykiatrille saa ajan puolen vuoden päähän, jos sitäkään ja terapiaa ei saa ilman lähetettä. On käynyt myös niin,ettei lähetettä saa, vaikka olisi motivoitunut hoitamaan itseään. Ja jos ja kun se työkyky on mennyt niin ei tuosta vaan uudelleenkouluttaudutakaan. Mun mielestä, jos ihmisellä on työkyky niin silloin ovet on auki mihin vaan ja se on mielettömän iso juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Mä en oikein usko. Mä uskon, että aika monella pysyviä mt-ongelmia kokeneena myötätunto kasvaa. Mitä ihmettä muuten työttömyys ja matalapalkka-ala liittyy keskusteluun? En mä ole koskaan kokenut, että raha tai työttömyys masentaa. Se on aika pikkujuttu tässä elämässä. Se ahdistaa, ettei kaikesta huolimatta pysty omaa kapasiteettiaan käyttämään jatkuvien ongelmien takia.

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

Asenteella jaksoin minäkin kunnes burnout ja sairaalaan kun lähti jalat alta.

Sen jälkeen töihin meno ahdisti. 3 kk sairaslomaa ja sain iloa muista asioista, kävelylenkeistä, lukemisesta, telkkarin katselusta.

Melkein parin kuukauden verran ahdisti aamuisin. Sain Opamoxit, otin tuolloin muutaman viikon ajan puolikkaan aamulla, se auttoi. Masennuslääkkeitä en huolinut, ne tekee enemmän riippuvaiseksi ja turvottavat. Nythän tätä on tutkittu monissa maissa. Tiedän myös koska kahdella tutulla oli sellaiset ja olivat koukussa. Opamoxia haukutaan turhaan, minulle ei aiheuttanut sivuoireita vaan oli pelastus.

Sitten ahdistus loppui ja tajusin että töissä onkin ihan kivaa kun minun työkuormaa vähennettiin normaalksi, tein pitkään 1,5 ihmisen työt lähes huomaamattani.

Iso osa ihmisistä kärsii stressistä ja ahdistuksesta ja kuormituksesta. Suuri osa ihmisistä syö jotain lääkkeitä myös tähän. Työelämä on muuttunut yhä pahemmaksi koko ajan ja joka päivä ihmiset pitäisi suorittaa 110 prosentin tehoilla ellei nyt ole sitten ihan jossain matalapalkka-ammatissa tekemässä jotain helppoa duunia. Jatkuva stressi aiheuttaa myös uniongelmia ja riitaa perheissä jne. Tämäkö on tosiaan maailman onnellisin kansa? Jo 30-vuotiaita on loppuunpalamisen partaalla, erityisesti naisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Mä en oikein usko. Mä uskon, että aika monella pysyviä mt-ongelmia kokeneena myötätunto kasvaa. Mitä ihmettä muuten työttömyys ja matalapalkka-ala liittyy keskusteluun? En mä ole koskaan kokenut, että raha tai työttömyys masentaa. Se on aika pikkujuttu tässä elämässä. Se ahdistaa, ettei kaikesta huolimatta pysty omaa kapasiteettiaan käyttämään jatkuvien ongelmien takia.

Se, että sinä et usko ei ole ylimaallinen totuus. Tunnen todellista myötätuntoa niitä mt-ongelmia vastaan, jotka edes yrittävät kuntoutua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Anteeksi erehdykseni. Olen jotenkin aina omassa elämässäni kokenut ja kuvitellut sen niin että ihmiset jotka ovat kokeneet huonoja asioita elämässään, sairastuneet mielenterveysongelmiin ja kokeneet sen miten vaikeaa on saada apua, olisivat todella myötätuntoisia ja ystävällisiä ihmisiä, ymmärtäväisiä ja kannustavia. En tahdo todellakaan vähätellä kenenkään kokemuksia, uskon että kaikilla meistä on omalla tavallamme vaikeaa. Olen ylpeä siitä että olet hakenut apua ja toivon että siitä on ollut hyöytyä. Minun täytyy ehdottomasti tehdä töitä tuon "tulepa välillä kokeilemaan" asenteeni kanssa. Ehkä sinun kannattaisi vuorostasi harjoittaa empatiakykyä ja ymmärtää ettei kaikkien ihmisten elämä toimi samalla tavalla, oli ahdistunut ja masentunut tai ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Mä en oikein usko. Mä uskon, että aika monella pysyviä mt-ongelmia kokeneena myötätunto kasvaa. Mitä ihmettä muuten työttömyys ja matalapalkka-ala liittyy keskusteluun? En mä ole koskaan kokenut, että raha tai työttömyys masentaa. Se on aika pikkujuttu tässä elämässä. Se ahdistaa, ettei kaikesta huolimatta pysty omaa kapasiteettiaan käyttämään jatkuvien ongelmien takia.

Se, että sinä et usko ei ole ylimaallinen totuus. Tunnen todellista myötätuntoa niitä mt-ongelmia vastaan, jotka edes yrittävät kuntoutua. 

Eli sä katselet jostain norsunluutornista ja kuvittelet tietäväsi, että kuka on yrittänyt tarpeeksi. Ethän sä tässäkään ketjussa tiedä, että kuka on mitäkin tehnyt, mutta olet jo päättänyt, että asenne ratkaisee. Haluatko kertoa, että mitä matalapalkka-ala liittyy aloitukseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei usein, mutta kaikista väsyneimpinä hetkinä se on käynyt mielessä. Siltikään en tekisi itselleni mitään, se olisi äärimmäisen itsekäs teko jälkipolvia ajatellen. Hakisin (ja olen hakenutkin) apua tilanteisiin, joissa tuntuu etten jaksa (keskustelu -ja lääkitysapua). En näe mitään hyötyä siitä, että jäisin kotiin sairaslomalle ja eristäytyisin yhteiskunnasta vieläkin enemmän. Minulla on monia "rasitteita", joiden perusteella saisin tod.näk.sairaseläkepaperit, olisin saanut jo aikoja sitten. Elämän heittäessä kapuloita rattaisiin olen uudelleenkouluttautunut ja vaikka jaksaminen on ollut ja tulee olemaan välillä kortilla, minä en lakkaa yrittämästä enkä sysää vastuuta omasta hyvinvointini kustannuksista yhteiskunnalle.

Ensinnäkin, sulla on käynyt ihan älyttömän hyvä tuuri, kun olet saanut apua! Mä olen seurannut muiden tilanteita ja ollut itsekin apua hakemassa. Kun yritin viime syksynä saada apua, sain ajan puolen vuoden päähän. Puolen vuoden, akuutissa tilanteessa! Itsemurhavaarassa olevia kotiutetaan 1-2 päivän sisällä, jos nyt edes pääsee sisään. Psykiatrille saa ajan puolen vuoden päähän, jos sitäkään ja terapiaa ei saa ilman lähetettä. On käynyt myös niin,ettei lähetettä saa, vaikka olisi motivoitunut hoitamaan itseään. Ja jos ja kun se työkyky on mennyt niin ei tuosta vaan uudelleenkouluttaudutakaan. Mun mielestä, jos ihmisellä on työkyky niin silloin ovet on auki mihin vaan ja se on mielettömän iso juttu.

Olen pahoillani puolestasi, että et ole saanut kaipaamaasi apua.

Täällä on yksi. Olen kunnalla töissä, mutta välillä tulee tunne että siellä on liikaa töitä. Eilen mun piti itse käynnistää kahvikone kun kukaan muu ei ollut tehnyt! Taas meni palautumisaikaa hukkaan jonka olisin voinut käyttää vauvapalstalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Mä en oikein usko. Mä uskon, että aika monella pysyviä mt-ongelmia kokeneena myötätunto kasvaa. Mitä ihmettä muuten työttömyys ja matalapalkka-ala liittyy keskusteluun? En mä ole koskaan kokenut, että raha tai työttömyys masentaa. Se on aika pikkujuttu tässä elämässä. Se ahdistaa, ettei kaikesta huolimatta pysty omaa kapasiteettiaan käyttämään jatkuvien ongelmien takia.

Se, että sinä et usko ei ole ylimaallinen totuus. Tunnen todellista myötätuntoa niitä mt-ongelmia vastaan, jotka edes yrittävät kuntoutua. 

Eli sä katselet jostain norsunluutornista ja kuvittelet tietäväsi, että kuka on yrittänyt tarpeeksi. Ethän sä tässäkään ketjussa tiedä, että kuka on mitäkin tehnyt, mutta olet jo päättänyt, että asenne ratkaisee. Haluatko kertoa, että mitä matalapalkka-ala liittyy aloitukseen?

Huoh, rauhoitu. Ei varmaan mitenkään, kunhan sen tuohon tunteen palossa kirjoitin. Ajattelin, että se ainakin kertoisi siitä, että en ole hyväosainen kermaperse, jolle kaikki olisi tuotu hopealautasella eteen. Että olen vuosikymmeniä tehnyt kovasti töitä ja haluan tehdä edelleen, vaikka olenkin välillä umpiväsynyt ja ahdistaa. Että vaikka välillä tuntuu toivottomalta, niin jostakin, vaikka kuinka hitaasti saa kaivettua itsestään sen tunteen, että kyllä tämä tästä, kunhan jaksan yrittää, enkä katkeroidu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Anteeksi erehdykseni. Olen jotenkin aina omassa elämässäni kokenut ja kuvitellut sen niin että ihmiset jotka ovat kokeneet huonoja asioita elämässään, sairastuneet mielenterveysongelmiin ja kokeneet sen miten vaikeaa on saada apua, olisivat todella myötätuntoisia ja ystävällisiä ihmisiä, ymmärtäväisiä ja kannustavia. En tahdo todellakaan vähätellä kenenkään kokemuksia, uskon että kaikilla meistä on omalla tavallamme vaikeaa. Olen ylpeä siitä että olet hakenut apua ja toivon että siitä on ollut hyöytyä. Minun täytyy ehdottomasti tehdä töitä tuon "tulepa välillä kokeilemaan" asenteeni kanssa. Ehkä sinun kannattaisi vuorostasi harjoittaa empatiakykyä ja ymmärtää ettei kaikkien ihmisten elämä toimi samalla tavalla, oli ahdistunut ja masentunut tai ei?

Olet varmasti oikeassa, olen kova vaatimaan muilta, koska vaadin itseltänikin paljon. Lupaan jatkaa harjoittelua empaattisuuden ja myötätunnon (uskotko että teen sitä jo nyt?). Joka päivä ajattelen että mieti ennenkuin puhut ääneen. Kirjoittaminen onkin sitten eria asia. Se on vähän liian helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Mä en oikein usko. Mä uskon, että aika monella pysyviä mt-ongelmia kokeneena myötätunto kasvaa. Mitä ihmettä muuten työttömyys ja matalapalkka-ala liittyy keskusteluun? En mä ole koskaan kokenut, että raha tai työttömyys masentaa. Se on aika pikkujuttu tässä elämässä. Se ahdistaa, ettei kaikesta huolimatta pysty omaa kapasiteettiaan käyttämään jatkuvien ongelmien takia.

Se, että sinä et usko ei ole ylimaallinen totuus. Tunnen todellista myötätuntoa niitä mt-ongelmia vastaan, jotka edes yrittävät kuntoutua. 

Eli sä katselet jostain norsunluutornista ja kuvittelet tietäväsi, että kuka on yrittänyt tarpeeksi. Ethän sä tässäkään ketjussa tiedä, että kuka on mitäkin tehnyt, mutta olet jo päättänyt, että asenne ratkaisee. Haluatko kertoa, että mitä matalapalkka-ala liittyy aloitukseen?

Huoh, rauhoitu. Ei varmaan mitenkään, kunhan sen tuohon tunteen palossa kirjoitin. Ajattelin, että se ainakin kertoisi siitä, että en ole hyväosainen kermaperse, jolle kaikki olisi tuotu hopealautasella eteen. Että olen vuosikymmeniä tehnyt kovasti töitä ja haluan tehdä edelleen, vaikka olenkin välillä umpiväsynyt ja ahdistaa. Että vaikka välillä tuntuu toivottomalta, niin jostakin, vaikka kuinka hitaasti saa kaivettua itsestään sen tunteen, että kyllä tämä tästä, kunhan jaksan yrittää, enkä katkeroidu.

Ehkäpä tästä aletaan päästä asian ytimeen. Sinä koet yrittäneesi ja yrittäväsi. Niin "mekin" koemme. Osa meistä on tehnyt valtavasti sen eteen, että kuntoutuisi. Osa on joutunut eläkkeelle (käytän sanaa joutua) osa meistä yrittää vielä pinnistellä toistuvan ahdistuksen, masennuksen tms. kanssa. Ymmärrät varmaan miten paskalta se tuntuisi, kun sinullekin hoettaisiin, että kokemasi masennus ja ahdistus on asenteesta kiinni. Kyllä, me voimme vaikuttaa siihen, että miten asennoidumme hankaluuksiin, mutta pelkällä asenteella niistä hankaluuksista ei eroon pääse. Lähtökohtaisesti jokainen varmasti haluaa tehdä töitä, opiskella tai muuten vaan toteuttaa itseään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Mä en oikein usko. Mä uskon, että aika monella pysyviä mt-ongelmia kokeneena myötätunto kasvaa. Mitä ihmettä muuten työttömyys ja matalapalkka-ala liittyy keskusteluun? En mä ole koskaan kokenut, että raha tai työttömyys masentaa. Se on aika pikkujuttu tässä elämässä. Se ahdistaa, ettei kaikesta huolimatta pysty omaa kapasiteettiaan käyttämään jatkuvien ongelmien takia.

Se, että sinä et usko ei ole ylimaallinen totuus. Tunnen todellista myötätuntoa niitä mt-ongelmia vastaan, jotka edes yrittävät kuntoutua. 

Eli sä katselet jostain norsunluutornista ja kuvittelet tietäväsi, että kuka on yrittänyt tarpeeksi. Ethän sä tässäkään ketjussa tiedä, että kuka on mitäkin tehnyt, mutta olet jo päättänyt, että asenne ratkaisee. Haluatko kertoa, että mitä matalapalkka-ala liittyy aloitukseen?

Huoh, rauhoitu. Ei varmaan mitenkään, kunhan sen tuohon tunteen palossa kirjoitin. Ajattelin, että se ainakin kertoisi siitä, että en ole hyväosainen kermaperse, jolle kaikki olisi tuotu hopealautasella eteen. Että olen vuosikymmeniä tehnyt kovasti töitä ja haluan tehdä edelleen, vaikka olenkin välillä umpiväsynyt ja ahdistaa. Että vaikka välillä tuntuu toivottomalta, niin jostakin, vaikka kuinka hitaasti saa kaivettua itsestään sen tunteen, että kyllä tämä tästä, kunhan jaksan yrittää, enkä katkeroidu.

Ehkäpä tästä aletaan päästä asian ytimeen. Sinä koet yrittäneesi ja yrittäväsi. Niin "mekin" koemme. Osa meistä on tehnyt valtavasti sen eteen, että kuntoutuisi. Osa on joutunut eläkkeelle (käytän sanaa joutua) osa meistä yrittää vielä pinnistellä toistuvan ahdistuksen, masennuksen tms. kanssa. Ymmärrät varmaan miten paskalta se tuntuisi, kun sinullekin hoettaisiin, että kokemasi masennus ja ahdistus on asenteesta kiinni. Kyllä, me voimme vaikuttaa siihen, että miten asennoidumme hankaluuksiin, mutta pelkällä asenteella niistä hankaluuksista ei eroon pääse. Lähtökohtaisesti jokainen varmasti haluaa tehdä töitä, opiskella tai muuten vaan toteuttaa itseään. 

Sinä tunnut selkeästi luovuttaneen ja katkeroituneen. Voimia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Mä en oikein usko. Mä uskon, että aika monella pysyviä mt-ongelmia kokeneena myötätunto kasvaa. Mitä ihmettä muuten työttömyys ja matalapalkka-ala liittyy keskusteluun? En mä ole koskaan kokenut, että raha tai työttömyys masentaa. Se on aika pikkujuttu tässä elämässä. Se ahdistaa, ettei kaikesta huolimatta pysty omaa kapasiteettiaan käyttämään jatkuvien ongelmien takia.

Se, että sinä et usko ei ole ylimaallinen totuus. Tunnen todellista myötätuntoa niitä mt-ongelmia vastaan, jotka edes yrittävät kuntoutua. 

Eli sä katselet jostain norsunluutornista ja kuvittelet tietäväsi, että kuka on yrittänyt tarpeeksi. Ethän sä tässäkään ketjussa tiedä, että kuka on mitäkin tehnyt, mutta olet jo päättänyt, että asenne ratkaisee. Haluatko kertoa, että mitä matalapalkka-ala liittyy aloitukseen?

Huoh, rauhoitu. Ei varmaan mitenkään, kunhan sen tuohon tunteen palossa kirjoitin. Ajattelin, että se ainakin kertoisi siitä, että en ole hyväosainen kermaperse, jolle kaikki olisi tuotu hopealautasella eteen. Että olen vuosikymmeniä tehnyt kovasti töitä ja haluan tehdä edelleen, vaikka olenkin välillä umpiväsynyt ja ahdistaa. Että vaikka välillä tuntuu toivottomalta, niin jostakin, vaikka kuinka hitaasti saa kaivettua itsestään sen tunteen, että kyllä tämä tästä, kunhan jaksan yrittää, enkä katkeroidu.

Ehkäpä tästä aletaan päästä asian ytimeen. Sinä koet yrittäneesi ja yrittäväsi. Niin "mekin" koemme. Osa meistä on tehnyt valtavasti sen eteen, että kuntoutuisi. Osa on joutunut eläkkeelle (käytän sanaa joutua) osa meistä yrittää vielä pinnistellä toistuvan ahdistuksen, masennuksen tms. kanssa. Ymmärrät varmaan miten paskalta se tuntuisi, kun sinullekin hoettaisiin, että kokemasi masennus ja ahdistus on asenteesta kiinni. Kyllä, me voimme vaikuttaa siihen, että miten asennoidumme hankaluuksiin, mutta pelkällä asenteella niistä hankaluuksista ei eroon pääse. Lähtökohtaisesti jokainen varmasti haluaa tehdä töitä, opiskella tai muuten vaan toteuttaa itseään. 

Sinä tunnut selkeästi luovuttaneen ja katkeroituneen. Voimia.

Jaahas, hetken jo luulin toista, mutta näköjään tämä keskustelu ei siltikään etene. Ei, en missään nimessä ole luovuttanut. Päin vastoin, olen löytänyt keinoja kehittää itseäni ja opiskella siitä huolimatta, etten pystykään kokopäivätyöhön enkä aina edes osapäivätyöhön. Olen joutunut etsimään ja löytänyt hyviä puolia sille, että olen paljon kotona. Jokaisella meistä on katkeria hetkiä, katkeria päiviä ja se on inhimillistä. Mutta niillä korteilla mennään mitä on annettu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö kuinka montaa meistä tavallisista tallaajista ahdistaa mennä aamulla töihin? Ja kuinka kuormittavalta se tuntuu? Emme ehdi diagnosoida itseämme koko ajan, vaan elämän pyörityksessä on pakko jaksaa. Pienet ilonpilkahdukset arjessa ja rakas perhe auttaa itseäni paljon. Vaikka välillä tuntuu etten jaksaisi, silti jaksan. En kerää glooriaa ja ylistystä, en ole sankari. Sanoisin, että asenne ratkaisee.

Minusta on jotenkin järkyttävää, kuinka ihmiset saattavat olla työkyvyttömyyseläkkeellä jaksamissyistäheti valmistumisestaan lähtien. Oletko OIKEASTI tehnyt kaikkesi kuntoutuaksesi takaisin työelämään?? Elämän ei ole tarkoituskaan olla helppoa ja hel*****n mielekästä koko ajan? Kaikki, ihan kaikki omaavat omat ongelmansa ja haasteensa.

 

Jos tuo lausahdus "asenne ratkaisee" pitäisi paikkaansa niin täysin yksiselitteisesti niin tässä maailmassa ei olisi masentuneita, traumatisoituneita, ahdistuneita ihmisiä. Jos he kaikki voisivat vaan yhtenä aamuna päättää että nyt minä muuten paranen, he kyllä tekisivät sen. Kukaan masentunut/uupunut ei oleta tai odota että elämä ja varsinkaan työ olisi 24/7 onnea ja iloa ja sateenkaaria ja hattaraa. Mietitkö sinä joka aamu herätessäsi että kunpa sinua ei olisi olemassa ollenkaan, mietitkö joka ilta nukkumaan mennessäsi että kunpa et heräisi enää koskaan, harkitsetko usein itsemurhaa, tiedätkö miltä paniikkikohtaus tuntuu? En usko että kovinkaan moni ihminen ihan huvikseen sairastuu mielenterveysongelmiin ja syrjäytyy muusta yhteiskunnasta. Ei se kotona oleminen ja kyvyttömyys elää normaalia elämää ole mikään palkinto vaan rangaistus, ei kukaan halua sellaista elämää. Jokainen meistä varmasti tekee parhaansa sen eteen että jaksaisi ja kuntoutuisi mutta se että joku palstalainen täällä kertoo meille miten meidän pitää ryhdistäytyä ei auta yhtään. Me syyllistämme itseämme tästä asiasta jo ihan tarpeeksi ilman ymmärtämöttömiä idioottejakin. Mielen ongelmat ei parane sillä että vaan menee ja tekee vaikka "vähän" ahdistaa ja masentaa. On aivan eri asia potea jotain normaalia elämän vi**tusta kuin olla vakavasti masentunut, se on SAIRAUS, ei mikään ohimenevä mieliala. Siinä ei paljoa mitkään joogat auta kun ei semmoiseen ole voimavaroja. Okei ehkä jollakin masentuneella auttaa se että vain pakottaa itsensä väkisin kaikkeen mutta ihmiset on erilaisia, mielen ongelmat on erilaisia ja jokainen yrittää parantua niistä omalla tavallaan. Joillakin se että vaan pakottaa itsensä kaikkeen päätyy lopulta kuolemaan.

Ja kyllä minä ainakin olen OIKEASTI tehnyt kaikkeni ja teen edelleen sen eteen että että kuntoutuisin. Tulepa hetkeksi kokeilemaan kuinka helppoa tässä "hyvinvointiyhteiskunnassa" on välillä saada apua, ei muuten ole ihan yksinkertainen juttu.

Tiedän, miltä paniikkikohtaus tuntuu, evat minulle liiaankin tuttuja. Olen hakenut apua ja tiedän kuinka hankalaa sen saanti on, sekä itselleni että muille. Juuri nämä "tulepa välillä kokeilemaan"-asenteet nostavat karvat pystyyn, tiedätkö, että ihan samassa yhteiskunnassa elämme. Mieheni etsii parhaillaan töitä ha itse teen töitä matalapalkka-alalla. Tiedän miltä tuntuu olla masentunut ja ahdistunut, koska olen ollut sitä myös itse. Voi hyvä ihme tuota itsesäälin määrää, mitä puheestasi kuultaa läpi.

Mä en oikein usko. Mä uskon, että aika monella pysyviä mt-ongelmia kokeneena myötätunto kasvaa. Mitä ihmettä muuten työttömyys ja matalapalkka-ala liittyy keskusteluun? En mä ole koskaan kokenut, että raha tai työttömyys masentaa. Se on aika pikkujuttu tässä elämässä. Se ahdistaa, ettei kaikesta huolimatta pysty omaa kapasiteettiaan käyttämään jatkuvien ongelmien takia.

Se, että sinä et usko ei ole ylimaallinen totuus. Tunnen todellista myötätuntoa niitä mt-ongelmia vastaan, jotka edes yrittävät kuntoutua. 

Eli sä katselet jostain norsunluutornista ja kuvittelet tietäväsi, että kuka on yrittänyt tarpeeksi. Ethän sä tässäkään ketjussa tiedä, että kuka on mitäkin tehnyt, mutta olet jo päättänyt, että asenne ratkaisee. Haluatko kertoa, että mitä matalapalkka-ala liittyy aloitukseen?

Huoh, rauhoitu. Ei varmaan mitenkään, kunhan sen tuohon tunteen palossa kirjoitin. Ajattelin, että se ainakin kertoisi siitä, että en ole hyväosainen kermaperse, jolle kaikki olisi tuotu hopealautasella eteen. Että olen vuosikymmeniä tehnyt kovasti töitä ja haluan tehdä edelleen, vaikka olenkin välillä umpiväsynyt ja ahdistaa. Että vaikka välillä tuntuu toivottomalta, niin jostakin, vaikka kuinka hitaasti saa kaivettua itsestään sen tunteen, että kyllä tämä tästä, kunhan jaksan yrittää, enkä katkeroidu.

Ehkäpä tästä aletaan päästä asian ytimeen. Sinä koet yrittäneesi ja yrittäväsi. Niin "mekin" koemme. Osa meistä on tehnyt valtavasti sen eteen, että kuntoutuisi. Osa on joutunut eläkkeelle (käytän sanaa joutua) osa meistä yrittää vielä pinnistellä toistuvan ahdistuksen, masennuksen tms. kanssa. Ymmärrät varmaan miten paskalta se tuntuisi, kun sinullekin hoettaisiin, että kokemasi masennus ja ahdistus on asenteesta kiinni. Kyllä, me voimme vaikuttaa siihen, että miten asennoidumme hankaluuksiin, mutta pelkällä asenteella niistä hankaluuksista ei eroon pääse. Lähtökohtaisesti jokainen varmasti haluaa tehdä töitä, opiskella tai muuten vaan toteuttaa itseään. 

Sinä tunnut selkeästi luovuttaneen ja katkeroituneen. Voimia.

Jaahas, hetken jo luulin toista, mutta näköjään tämä keskustelu ei siltikään etene. Ei, en missään nimessä ole luovuttanut. Päin vastoin, olen löytänyt keinoja kehittää itseäni ja opiskella siitä huolimatta, etten pystykään kokopäivätyöhön enkä aina edes osapäivätyöhön. Olen joutunut etsimään ja löytänyt hyviä puolia sille, että olen paljon kotona. Jokaisella meistä on katkeria hetkiä, katkeria päiviä ja se on inhimillistä. Mutta niillä korteilla mennään mitä on annettu. 

Ei, ei ja ei. Itse olen silti sitä mieltä, että jokainen voi vaikuttaa niihin kortteihin mitä saa. Hienoa, että olet lähtenyt opiskelemaan, itsekin teen sitä edelleen työn ohessa, koska tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Jotenkin tekstisi on kahtiajakoista, uhriudut "mennen niillä korteilla mitä saa" (kuka ne antaa, joku mystinen ulkopuolinen voimako, elämäkö?), toisaalta korostat omaa aktiivisuuttasi ja haluasi kehittyä, ehkä kuntoutua. Katkeria päiviä riittää meille kaikille, ylemmyydentuntoisuus (ei minun eikä sinun) harvoin johtaa mihinkään. Kaikkea hyvää siulle :)