Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Muita joille suututtiin aina lapsena jos satutti itsensä?
07.09.2019 |
Nyt näin omilleni muuttaneena aloin pohtia, että äitini tapa suuttua siitä, jos satutin vahingossa itseni, oli todella outo.
Aina sain huudot jo ihan niin pienestä asti kun muistan. "Mitäs sinä nyt tolla tavalla menit kaatumaan" tai "No pitikö niistä saksista pitää niin huonosti kiinni, siinähän kärsit sitten"
Myös opin jo hyvin pienenä salaamaan sen, jos loukkasin itseni jotenkin.
Pahin oli, kun päiväkodissa laskin pulkalla päin keinutolppaa ja mursin käteni. En edes itkenyt. Minut vietiin terveydenhoitajalle ja tietysti sain kipsin käteen. Pelkäsin hirveästi mennä kotiin sen kipsin kanssa, vaikka toki siitä soitettiin äidille etukäteen. Minulla oli yksinkulkulupa koska päiväkoti oli näköetäisyyden päässä. Muistan kirkkaasti sen kuinka yritin laahustaa mahdollisimman hitaasti kotiin. Sisällä en halunnut riisua haalaria, ettei äiti olisi nähnyt kipsiä. Ja huudothan siitä tuli. Miksi minä olin niin tyhmä että laskin tolppaa päin. Kun isä tuli töistä, hän sentään piirsi kipsiini pienen sydämen ja sanoi ettei se ollut minun vikani.
Kerran ajoimme kaverin kanssa polkupyörällä niin että olin tarakalla. Alamäessä pyörä lähti vatkaamaan ja kaaduimme kovasta vauhdista asfalttiin. Polvet ja kyynerpäät verillä kummallakin. Talutimme pyörän kaverin luo ja olin aivan kauhusta mykkänä kun hän huusi itkien äidilleen, että nyt sattui. Odotin tietysti huutoa, kun sitä se oli aina minun kohdallani ollut. No ei, kaverin äiti tuli lohdutellen ja paikkasi haavamme. Saimme vielä jäätelöt lohdutukseksi. Olin ihan ihmeissäni ja kotona tietty piilottelin laastaroituja kohtia.
Oliko muilla vastaavanlaista käytöstä?
Kommentit (44)
Itsensä satuttaminen on tahallinen teko, siitä pitääkin saada kuulla, että tuo ei sovi, noin ei tehdä.
Ihan eri asia on se, että loukkaantuu pyöräonnettomuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuullostaa kamalalta, mutta itsekin huomaan joskus lapsille ensimmäisenä ikäänkuin suuttuvani kun he satuttaa itsensä. Siksi, että säikähdän kamalasti. Toki lohdutan lapsia ja puhallan pipit ja pyydän anteeksi jos olen ehtinyt ärähtää "miksi tipuit tuolilta"tyylillä, mutta se, että vaikutan vihaiselta on säikähdystä, ei sitä että olisi lapsen vika että on itsensä satuttanut tai etten välittäisi lapsesta ja tuntisi myötätuntoa.
Ei varmasti ketään ole päiväkoti-ikäisenä kipsattu terkkarilla ja siitä laitettu yksin kävelemään kotiin. Ei edes omassa lapsuudessani 70-luvulla.
Minulla on tuota vähättely- ja suuttumistaipumusta. Oma äitini oli aivan hysteerinen naarmujen, vammojen ja kipujen suhteen ja jouduin lapsesta lähtien rauhoittelemaan äitiäni, jos olin satuttanut itseni. Eli olen lapsesta asti oppinut vähättelemään ja pidättelemään omia tuntemuksiani, koska vilpittömyys teki tilanteesta sietämättömän. Siksi en osaakaan olla vilpitön, olen eri tavalla huono vanhempi. Asia on toki työn alla - heikkous ei saisi aiheuttaa vihan tunteita. Vaikka oma vanhempi olisi ollut niin heikko, että jäin lapsena vaille tarvitsemaani hoivaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti ketään ole päiväkoti-ikäisenä kipsattu terkkarilla ja siitä laitettu yksin kävelemään kotiin. Ei edes omassa lapsuudessani 70-luvulla.
Meidän päikyn vieressä oli aikanaan terveyskeskus, ja monien muidenkin. Kätevää juuri tuollaisten tapausten kannalta. Eihän tuossa sanottu että se terveydenhoitaja olisi kipsannut. Ja on hyvin voitu laittaa kävelemään jos matkaa on tyyliin 100m ja vanhempi vaikka portilla vastassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti ketään ole päiväkoti-ikäisenä kipsattu terkkarilla ja siitä laitettu yksin kävelemään kotiin. Ei edes omassa lapsuudessani 70-luvulla.
Meidän päikyn vieressä oli aikanaan terveyskeskus, ja monien muidenkin. Kätevää juuri tuollaisten tapausten kannalta. Eihän tuossa sanottu että se terveydenhoitaja olisi kipsannut. Ja on hyvin voitu laittaa kävelemään jos matkaa on tyyliin 100m ja vanhempi vaikka portilla vastassa.
Ei varmasti ole terveyskeskulsessa kipsattu ja laitettu lasta yksin kävelemään kotiin. Ihan fakta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti ketään ole päiväkoti-ikäisenä kipsattu terkkarilla ja siitä laitettu yksin kävelemään kotiin. Ei edes omassa lapsuudessani 70-luvulla.
Meidän päikyn vieressä oli aikanaan terveyskeskus, ja monien muidenkin. Kätevää juuri tuollaisten tapausten kannalta. Eihän tuossa sanottu että se terveydenhoitaja olisi kipsannut. Ja on hyvin voitu laittaa kävelemään jos matkaa on tyyliin 100m ja vanhempi vaikka portilla vastassa.
Meinaat että alle kouluikäisen vanhempia ei hlytetä paikalle tetveydenhuoltoon, kun käsi on murtunut? Sanotaan, että lähde tosta kävelemään???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuin olisi omaa tekstiään lukenut. Kaikkein koomisin tapaus (vaikkei se sillä hetkellä hauskaa ollutkaan) oli se, kun istuin n. 3-vuotiaana n. 10-vuotiaan serkkuni sylissä. Ovikello soi ja serkku työnsi minut sylistään naama edellä lattialle. Vastapäätä istunut isäni näki tilanteen, mutta alkoi silti huutaa ainoastaan minulle että olenko vajaa tai jotain, kun teen tuollaisia syöksyjä yhtäkkiä :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti ketään ole päiväkoti-ikäisenä kipsattu terkkarilla ja siitä laitettu yksin kävelemään kotiin. Ei edes omassa lapsuudessani 70-luvulla.
Meidän päikyn vieressä oli aikanaan terveyskeskus, ja monien muidenkin. Kätevää juuri tuollaisten tapausten kannalta. Eihän tuossa sanottu että se terveydenhoitaja olisi kipsannut. Ja on hyvin voitu laittaa kävelemään jos matkaa on tyyliin 100m ja vanhempi vaikka portilla vastassa.
Meinaat että alle kouluikäisen vanhempia ei hlytetä paikalle tetveydenhuoltoon, kun käsi on murtunut? Sanotaan, että lähde tosta kävelemään???
Soittivat keväällä paikalle, vaikka lapsi on 17-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelko ilmenee usein aggressiivisuutena. Muistan itse hyvin kuinka pienenä sain taatusti tukkapöllyä kotiin tullessani, jos äitini oli jostain syystä ollut minusta huolissaan. Itsekin tunnistan itsessäni pelästymisen aiheuttaman suuttumisen.
Olen siitä joskus miehelle ja lapsille (jo aikuisia) puhunutkin, että minulla on tällainen taipumus. Vaikka tämän taipumuksen tiedostaa, ei sitä silti ole ihan helppo saada kuriin. Tietenkään nykyisin ei jaella lapsille enää tukkapöllyjä, mutta muistan kyllä millaisen motkotuksen pidin lapsille, kun he kerran livahtivat autotielle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti ketään ole päiväkoti-ikäisenä kipsattu terkkarilla ja siitä laitettu yksin kävelemään kotiin. Ei edes omassa lapsuudessani 70-luvulla.
Meidän päikyn vieressä oli aikanaan terveyskeskus, ja monien muidenkin. Kätevää juuri tuollaisten tapausten kannalta. Eihän tuossa sanottu että se terveydenhoitaja olisi kipsannut. Ja on hyvin voitu laittaa kävelemään jos matkaa on tyyliin 100m ja vanhempi vaikka portilla vastassa.
Käsi murtuneen? Alle kouluikäinen? No ei. Eikä laitettaisi takaisin päiväkotiinkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti ketään ole päiväkoti-ikäisenä kipsattu terkkarilla ja siitä laitettu yksin kävelemään kotiin. Ei edes omassa lapsuudessani 70-luvulla.
Meidän päikyn vieressä oli aikanaan terveyskeskus, ja monien muidenkin. Kätevää juuri tuollaisten tapausten kannalta. Eihän tuossa sanottu että se terveydenhoitaja olisi kipsannut. Ja on hyvin voitu laittaa kävelemään jos matkaa on tyyliin 100m ja vanhempi vaikka portilla vastassa.
Ei varmasti ole terveyskeskulsessa kipsattu ja laitettu lasta yksin kävelemään kotiin. Ihan fakta.
Veljeni tuli kerran myös käsi paketissa eskarista, juurikin tuollaisen 100m matkan niin että tarhatäti seurasi portilta matkaa ja äiti oli portilla huiskuttamassa :D Kukaan ei kuollut.
Toivottavasti tiedät jo että sun äiti on sairas sosiopaatti/narsisti. Älä kuvittele että vanhetessaan äitisi kyllä pehmenee ja leppyy, alkaa kohdella sinua paremmin ja alkaa välittää sinusta enemmän. Ei ala. Päinvastoin, hänen otteensa sinua kohtaan tulevat kehittymään aina vain kierommiksi ja sairaammiksi. Äidistäsi tulee aina vain enemmän haitallinen sinulle. Toivottavasti muistat AINA pitää tämän mielessä niin että osaat aina pitää äitiisi turvallisen etäisyyden. Mieluiten etäisyyttä 10 000 km.
Sulla sentään on säkää jos sun isä on terve välittävä ihminen. Se että sun isä piirsi sulle yhden sydämen ja sanoi sulle yhden lohduttavan lauseen todistaa jo paljon. Mun molemmat vanhemmat oli sosiopaatteja. Lohduttavia lauseita koko lapsuuteni aikana: nolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli myös tällaista. Äiti otti jollain tavalla henkilökohtaisena loukkauksena häntä kohtaan sen, jos minulle sattui jotakin. Suuttui pahasti ja ehkä sen takia minulle onkin jäänyt päälle sellainen olo, ettei kukaan aidosti jaksa välittää siitä miten minä voin, toisin sanoen olen muille joko aivan yhdentekevä tai jopa suoranainen taakka. Parisuhteessa nämä ajatukset ovat olleet iso haaste.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei varmasti ketään ole päiväkoti-ikäisenä kipsattu terkkarilla ja siitä laitettu yksin kävelemään kotiin. Ei edes omassa lapsuudessani 70-luvulla.
Meidän päikyn vieressä oli aikanaan terveyskeskus, ja monien muidenkin. Kätevää juuri tuollaisten tapausten kannalta. Eihän tuossa sanottu että se terveydenhoitaja olisi kipsannut. Ja on hyvin voitu laittaa kävelemään jos matkaa on tyyliin 100m ja vanhempi vaikka portilla vastassa.
Käsi murtuneen? Alle kouluikäinen? No ei. Eikä laitettaisi takaisin päiväkotiinkaan!
Olitko sinä paikalla? Miksi oikein tulet tänne vänkäämään vastaan?
- Ohis
Vanhemman ärtymys ja suuttumus on ihan selvää, jos loukkaantuminen johtuu lapsen omasta ajattelemattomasta toheloinnista. Toki sitä suuttumusta ei saisi näyttää.
Vierailija kirjoitti:
Pelko ilmenee usein aggressiivisuutena. Muistan itse hyvin kuinka pienenä sain taatusti tukkapöllyä kotiin tullessani, jos äitini oli jostain syystä ollut minusta huolissaan. Itsekin tunnistan itsessäni pelästymisen aiheuttaman suuttumisen.
Olen siitä joskus miehelle ja lapsille (jo aikuisia) puhunutkin, että minulla on tällainen taipumus. Vaikka tämän taipumuksen tiedostaa, ei sitä silti ole ihan helppo saada kuriin. Tietenkään nykyisin ei jaella lapsille enää tukkapöllyjä, mutta muistan kyllä millaisen motkotuksen pidin lapsille, kun he kerran livahtivat autotielle.
Pahat tilanteet aiheuttavat pahoja tunteita, se on kohtuullisen normaalia. Mutta terve aikuinen ei lähde toimimaan niiden pahojen tunteiden mukaisesti.
Pelottavassa tilanteessa syntyy pelkoa. Mutta jokin on kyllä tunteissa pahasti vinksallaan jos usein reagoi pelkoon aggressiolla, jos ei mihinkään muuhun reagointiin pysty eikä muuta tietä ulos pelosta tajua edes etsiä. Ja jos sitten lähtee toimimaan sen aggressiivisen tunteen mukaisesti, eli lähtee toimimaan aggressiivisesti (lyö, motkottaa, nalkuttaa, valittaa, sättii, pilkkaa, kiusaa, uhkailee, ilkeilee, huutaa, raivoaa, juonittelee, manipuloi,...) niin ollaan jo erittäin pahalla tiellä. Ja jos silloin vielä ajattelee että toimii oikein, toimii hyvin, että juuri noin se lapsi kuuluu kasvattaa, että lapsi saadaan kuria käyttämällä oppimaan hyvät tavat, että tuo aggressiivinen käytös on hyvä asia jolla saavutetaan hyvä lopputulos - niin ihminen on aito sosiopaatti.
Juuri tuota sosiopatia on. Alussa itsellä on negatiivinen tunne eli aggressio jota ei kyseenalaista eikä yritä hillitä vaan lähtee toimimaan sen mukaisesti eli aggressiivisesti. Ja lopussa on se kaikkein tärkein: hyväksyy itselleen tuon toimintatavan, ei näe siinä mitään vikaa, kuvittelee olevansa hyvä ihminen.
Tällä palstalla on älyttömän useita ihmisiä jotka "kasvattavat" lapsensa tuolla tavalla ja puolustavat omaa toimintaansa. Tällä palstalla on älyttömän useita sosiopaatteja.
Mutta sinä siis et ole sosiopaatti jos ymmärrät ettei toimintatapasi ole normaalia vaan vain haitallinen taipumus jota yrität saada kuriin.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemman ärtymys ja suuttumus on ihan selvää, jos loukkaantuminen johtuu lapsen omasta ajattelemattomasta toheloinnista. Toki sitä suuttumusta ei saisi näyttää.
Sinulla on kieroutunut tunne-elämä. Jos mielesi kääntää pahat tapahtumat aina ärtymykseksi ja suuttumukseksi niin olet sairas. Sitä vain on tapahtunut jo niin pitkään että olet tottunut siihen ja kuvittelet sen olevan normaalia. On paljon ihmisiä jotka eivät reagoi ärtymyksellä ja suuttumuksella. He eivät ole psykopaatteja. He ovat terveitä hyvinvoivia tasapainoisia ihmisiä. Sinäkin voit oppia tasapainoisemmaksi jos vain tajuat yrittää, jos vain tajuat kyseenalaistaa sairaat tunnereaktiosi joihin olet sairaasti tottunut.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemman ärtymys ja suuttumus on ihan selvää, jos loukkaantuminen johtuu lapsen omasta ajattelemattomasta toheloinnista. Toki sitä suuttumusta ei saisi näyttää.
Miksi piilottelet tunteitasi läheisiltäsi? Kenties ne ihmiset eivät oikeasti ole sun läheisiä. Kenties sulla ei ole läheisiä, ei ole koskaan ollut.
Minulla ei ole ainuttakaan tunnetta jota piilottelisin läheisiltäni, heidän seurassaan annan tunteideni näkyä avoimesti.
Itse olen nyt aikuisiällä joutunut tekemään paljon työtä sen suhteen, että sallin itselleni negatiiviset tunteetkin. Hieman omituinen prosessi, mutta meille lapsuudessa opetettiin olemaan hiljaa ja häiritsemättä aikuisia. Ei ehkä ihan samalla tyylillä kuin aloittajalla, mutta kun vaikka liukastuin okt:n rappusissa ja kierin alas yläkerrasta alakertaan, ohikulkeneen isäni kommentti "Tyhmä saa olla jos tuolla tavalla kompuroi, älä jaksa parkua, kukaan tommosta jaksa kuunnella." ja jatkoi matkaansa. Suuttui tämäkin siis, mutta enemmän siitä, että tuli häiritsevää itkemistä, kuin että olisi edes tarkistanut loukkaannuinko. Kaippa itkeminen sitten oli riittävä eloonjäämismerkki...
Suuttuminen oli kiukuttelua, pahan mielen itkeminen oli turhaa parkumista, pelkoa ja surua vähäteltiin, ja esim. (äidiltä perityllä...) hämähäkkipelolla oikein mässäiltiin, sen sijaan että olisi terveemmin opeteltu vaikka käsittelemään niitä samperin tunteita. Nyt hyvä +30-vuotiaana opetella elämään...