Elämässä vaikeinta on ettei odotuksiaan voi säädellä ja siksi pettyy

Mä olen saanut syntymälahjaksi sen, ettei mulla ole ollut elämän suhteen mitään odotuksia. Olen ollut jollain tavalla "tuulella käyvä" ja vain elänyt tätä elämää. En ole tänään murehtinut huomista enkä kovin paljoa eilistäkään. Jos jokin meni viduiksi, niin eiku katsomaan, mitä huominen tuo tullessaan. Silti mun elämässäni on tapahtunut asioita, joista moni haaveilee. Mä en ole niistä koskaan haaveillut, mutta tarttunut vain tilaisuuteen, kun sellainen on eteeni tipahtanut. 

Haaveilee vaikkapa tuhannesta asiasta, kyllä niistä joku toteutuu.

Tämä on näitä "pessimisti ei pety" juttuja taas. Usein tuo asenne, "en nyt odota mitään, niin en petykään" usein johtaa siihen, ettei koskaan oikeastaan saavutakaan mitään, kun ei niin kovasti mitään yritä. Eihän siinä mitään, mutta harvoin näiden ihmisten näkee olevan varsinaisesti tyytyväisiä elämäänsä. En sano, että koko elämäänsä pitäisi laittaa esim. jonkun opiskelupaikan saamisen varaan, mutta jonkinlaisia tavoitteita elämälleen on hyvä laittaa.

Pettymysten käsittelyn taitoa vaaditaan. Asiat voisi olla huonommin. Kyky iloita enemmän niistä asioista mitkä on hyvin ja kyky ajatella, että hyvät asiat kuittaa huonot.

Jossain vaiheessa tietyt haaveet menettää merkityksensä, esim lapsihaaveet, ja silloin on suuri katkeroitumisen vaara. Voi tarvita terapiaa.

Iän myötä oppii kyllä. Vaikkei olisi varsinaisesti suuria odotuksia, niin ei tarvitse kuitenkaan olla myöskään hirveä pessimisti. Kannattaa keskittyä hetkeen.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on näitä "pessimisti ei pety" juttuja taas. Usein tuo asenne, "en nyt odota mitään, niin en petykään" usein johtaa siihen, ettei koskaan oikeastaan saavutakaan mitään, kun ei niin kovasti mitään yritä. Eihän siinä mitään, mutta harvoin näiden ihmisten näkee olevan varsinaisesti tyytyväisiä elämäänsä. En sano, että koko elämäänsä pitäisi laittaa esim. jonkun opiskelupaikan saamisen varaan, mutta jonkinlaisia tavoitteita elämälleen on hyvä laittaa.

Itse kuitenkin päätät, johataako vai ei. Mun mielestä etukäteen asetetut odotukset voivat johtaa siihen, ettei tartu elämänsä kannalta hyviin tilaisuuksiin silloin, kun niitä tulee eteen. Jos on joku selkeä speksi, miten elämän kuuluu mennä, ei ehkä kolmenkympin korvilla tartukaan työuran kannalta loistavaan tilasuuteen ulkomailla, koska speksin mukaan siinä vaiheessa elämää pitää pyöriä Tinderissä ja etsiä sopivaa puolisoa, jotta voi perustaa perheen. Kuitenkin se sopiva puoliso saattaa löytyä just sieltä ulkomailta. Mutta ei voi lähteä, koska spekseihin kuuluu nyt just tämä ja vain tämä. 

Tietenkin on ihan järkevää, että ainakin joitakin aloittamiaan asioita hoitaa loppuun asti. Mä jätin lukion jälkeen  kolmet ensimmäiset opinnot kesken, koska ei vaan tuntunut omilta. Suoritin sitten kahdet seuraavat opinnot loppuun asti. En koskaan odottanut, että jonain päivänä kuuluisin Suomen ylimpään tulodesiiliin, mutta niin vain kävi. Kävi siksi, että olen tarttunut tilaisuuksiin, ottanut riskejä ja tehnyt aika nopeitakin päätöksiä elämässäni. Mulla ei ole koskaan ollut nk vauvakuumetta eikä mitään visiota siitä, että mulla olisi lapsia, Mutta hankin lapsia aika lyhyellä harkinta-ajalla, kun lapsille oli elämässäni otollinen tilanne. Olen irtisanoutunut vakituisista työsuhteista ja "hypännyt tuntemattomaan", vaikka monet tutut (varsinkin ne, joilla oli tarkat speksit omalle elämälleen)  pitivätkin mua ihan pähkähulluna. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja maailmalla eikä mulla edelleenkään ole mitään odotuksia loppuelämälleni. Ei edes seuraavalle viidelle vuodelle. Katsotaan, mitä elämä tuo tullessaan ja tartutaan uusiin mahdollisuuksiin, joita eteen osuu. 

Minua ei koskaan kannustettu haaveilemaan asioista saati sitten tavoittelemaan niitä, vaan sekä kotona että koulussa opetettiin varovaisuuteen ja vaatimattomuuteen. Silti pidin täysin itsestäänselvänä, että saan puolison ja perheen ja menestyn työelämässä. Olin nätti, erittäin ahkera ja tunnollinen.

Voi kai sanoa, että isot odotukset olivat minussa luontaisesti. Uskoin myös paljon itseeni, olin aktiivinen ja uskoin että ahkeruus kovankin onnen voittaa.

Nyt reilusti yli viiskymppisenä olen vailla puolisoa, perhettä ja työtä. Miten ihmeessä tässä oikein kävi näin? Voin täysin liioittelematta sanoa että tein parhaani, aina.

Nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla ajattelematta asiaa sen kummemmin ja yrittää olla suhtautumatta elämään kovin vakavasti. Olen lopettanut ns itseni kehittämisen ja ponnistelemisen jonkun muka paremman elämän etsimiseksi. En ajattele olenko tyytyväinen.

Tiedän mistä puhut. Se on kuin kirous, aina kuitenkin pettyy... No minä olen yrittänyt muuttaa tätä kaavaa ja alkanut tylyttää pettymyksen tuottaneita. Aika epäluontainen tapa minulle toimia mutta toisaalta tasapainottaa patologista toisten ymmärtämistä, joka on värittänyt kaikkea aiempaa elämääni.