Kauhea olo kun ei jaksaisi enää jatkaa avioliittoa

26 v on jo aikuinen nainen! Tai pitäisi olla. Mut joo... et ilmiselvästi halua kantaa vastuuta mistään. Asiantuntijatkaan ei osaa muuta ku lässynläätä

Vierailija kirjoitti:

Tuossa edellinen kommentoi että halusimmeko ilmaisen palvelusväen? Sitäkö se oikeasti nykyisin isovanhempien kanssa on, perheen sisälläkin lasketaan minuutteja kuka ketäkin auttaa?

Lähinnä toivoimme lastemme lähelle hyviä tyyppejä, välittämistä ja tunnetta siitä että isovanhemmat on lähellä. Kyllä te tiedätte, omasta lapsuudesta tai omasta tilanteesta käsin, sitähän kaikki toivoo. Että saisi valittua elämälle sellaiset olosuhteet, jossa on lämpöä ja sisältöä.

Monesi olen miettinyt sitä, mitä ihmettä oikein tapahtui kun teimme muuttoa. Tuntui kuin jokin olisi suistanut koko universumin aivan toiselle tasolle, sillä se maailma josta lähdimme ja se maailma johon saavuimme, niissä ei ollut enää mitään samaa. Eikä se maailma johon kuvittelimme muuttaessa pääsevämme ollut yhtään odotetun kaltainen. Aivan kuin jokin iso pyörä olis mennyt eri asentoon meidän ajaessa muuttoautoa kohti uutta asuinpaikkaa, aivan kaikki oli toisin kuin kuvittelimme ja kyllä se vaan jaksaa vieläkin järkyttää.

Ap

Muutitte sillä ajatuksella, että olisi tukiverkostoa. Kysyittekö toisen osapuolen kantaa mitä mieltä ovat muuttuvasta roolistaan? Oman kokemuksen mukaan palvelusminuutteja ei laske suvussa ne, jotka eniten muiden apua hyödyntävät. Saahan asian muotoiltua vaikka miteb halutessaan, mutta menit odotamaan ensisijaisesti apua

Kiitä onneas, että olet nainen. Nykyinen kaksinaismoralismi tuo sinulle huomattavaa etua. Jos mies itkis täällä että teki 26 v:na poikana, jolla oli itsetunto kesken valinnan, jota ei osannut ennustaa ja vaimo onkin muuttunut paskaksi, elämä on kurjaa, terapiaankaan ei kannata mennä, koska se on todennäköisesti lässynläätä, niin se haukuttais aivan täysin maanrakoon.

Nyt voit uhriutua minkä kerkeät. Onnea se tuskin sulle pidemmällä tähtäimellä tuo, mut ainakin saat paljon tähän hetkeen tukea.

Sinä annat nyt tunteidesi viedä sinua 100% sen sijaan että työstäisit niitä. Terapia olisi hyvä mutta ensin yksin.

"Elää aikuisen naisen ihanaa elämää, pitää huolta lapsista. En vain tiedä mitä tapahtuisi jos haluaisin erota."

Siinäpä se tulikin. 

Väkivaltaa ei pidä sietää. Erota voi ja suuntaa vaihtaa. Jos työ ei kiinnosta, vaihtakaa. Jos puoliso tuottaa mustelmia, jättäkää se.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tsempeistä! Jos olisin tiennyt miten elämä vie olisin varmaan valinnut toisin. Edellinen numero 2 siis aloittaja myös.

Ap

Yksi mies täällä vastaa. Meillä tilanne katkolla monen avioliittovuoden jälkeen. Olin terapioita vastaan, mutta sitten, kun paska lensi tuulettimeen (hain eroa) ajattelin, että ok, katotaan vielä tämä viimeinen oljenkorsi. En keksinyt muutakaan syytä kuin sen, että ollaan kuitenkin saatu lapsia ja saavutettu jotain. Erohakemuksen jälkeen kerroin, että nyt mennään terapiaan. Jos ei muusta syystä, niin siitä syystä, että olisimme edes jossain väleissä eron tultua viralliseksi. Olemme käyneet useamman kerran terapiassa ja hyvä uutinen on se, että välitön v*tutus on poissa ja nyt hieman katellaan missä mennään. Asiat siis kesken, mutta johonkin suuntaan mennään. En tiedän vieläkään, olemmeko vuoden päästä yhdessä, mutta kodin ilmapiiri on rauhoittunut.

Itse terapiasta voin sanoa, että ei ole mitään lässynläätä. Itsellleni ainakin helpompi puhua painavista asioista, kun on "erotuomari" paikalla. Ei kertaakaan ole puhunut jostain läheisyyden tarpeista tms. lällyä. Lähinnä ohjailee hienovaraisesti. Lyhyesti sanottuna: käykää puhumassa varsinkin, kun olette uudella paikkakunnalla. Jos jonkin syyn tarvitset, niin ajattele niin, että mahdollisen eron sattuessa välinne ovat niin asialliset kuin mahdollista.

Itsekin lähellä eroa käväisseenä sanoisin, että älkää vielä antako periksi. Meillä meni pikkulapsiaikana pari vuotta ihan pohjamudissa juurikin talosotkujen ja jatkuvan sairastelun, sukuristiriitojen ym. vuoksi ja siitä toipumiseen ehkä toinen parivuotinen. Meillä auttoi seuraavat asiat:

- Puhukaa. Ihan kaikesta ja moneen kertaan. Ei riidellen ja toista syytellen vaan mieluummin miltä tämä tilanne itsestä tuntuu. Yllättäen siinä usein huomaa, että toinen tuntee ihan samalla tavalla ja ollaankin koettelemusten keskellä samalla puolella.

- Viettäkää paljon aikaa perheenä yhdessä. Tehkää erityisesti niitä asioita, joista tenavat tykkää, vaikka itseä ei alkuun yhtään nappaisi edes joutua katsomaan toisen ärsyttävää pärstää. Jälkeenpäin yhteisestä ajasta jää kuitenkin hyvä mieli. Keksikää yhteisiä projekteja ja tavoitteita, joissa on osallisena koko perhe.

- Listatkaa kaikki suhteen hyvät puolet, keskittykää niihin ja vaalikaa niitä.

- Käsitelkää katkeruuden aiheet keskenänne perusteellisesti niin että niihin ei enää joka riidan yhteydessä tarvitse palata. Opetelkaa itsekin huomaamaan, milloin mieli alkaa taas märehtiä vanhoja kurjuuksia ja kerta kaikkiaan päättäkää, että en jaksa enää vatvoa tätä samaa - tilalle muuta rakentavampaa ajateltavaa.

- Hyväksykää se, ettei elämä, toinen ihminen eikä itsekään ole täydellinen. Yrittäkää tulkita toisen teot parhain päin. Väkivalta ei ole koskaan hyväksyttävää, oli olosuhteet mitkä tahansa, ja miehellekin pitää tehdä selväksi, että siihen ei turvauduta enää koskaan.

- Ei se pariterapia/perheterapiakaan huono vaihtoehto ole. Sitä kautta voisi avautua myös muita turvaverkkoja paikkakunnalta, jos sukulaisilta ei apua heru.

- Tehkää suhteen hoitamiseksi se mitä pystytte ja malttakaa odottaa. Teilläkin näyttäisi olevan asiat menossa jo parempaan suuntaan. Kestää vain aikansa, että tunteet sopeutuvat tilanteeseen ja luottamus hyvään arkeen vähitellen palautuu. Helpottaa myös kun lapsille tulee enemmän ikää, ja usein aikuisenkin tunnemaailma tasapainottuu iän myötä.

Jos ei mikään auta, erota ehtii kyllä myöhemminkin. Itse aikoinaan haaveilin erosta eräänlaisena kostona tai keinona paeta ahdistavaa tilannetta, vaikka oli paljon parempiakin konsteja tilanteen ratkaisemiseen. On kaikkien kannalta parempi, että jos eroon päädytte, se ei olisi mikään sodanjulistus vaan tarkkaan punnittu ratkaisu sen jälkeen kun kaikki muu lässynlää on jo kokeiltu. Perheterapia voisi auttaa hallittuun eroamiseenkin.

En ole lukenut ihan kaikkea. Pariterapiasta tai yksilöterapiasta (sinulle myös ap) voisi olla hyötyä. Ekan sivun perusteella kuulostaa siltä, että puolustelet itseäsi aika kovasti.

Tottakai väkivaltaan saa vetää rajat. Jos mies on käynyt käsiksi raivopuuskissaan, ei hän ole osannut suhtautua kriisiinne rakentavasti. Tuollainen voi viedä kunnioituksen puolisoa kohtaan ja se vie lopulta ne tunteetkin. Vaikka toki teillä oli siellä vastoinkäymisiä eikä todellisuus vastannut odotuksia. Teidän olisi pitänyt psyykata itsenne keskittymään hyvään, olemaan kiitollisia sen sijaan, että katkerina elämälle pilaatte sen hyvänkin mitä teillä oli.

En kuitenkaan jaksa uskoa, että olisit yksin suhtautunut stressiin ainoastaan rakentavalla tavalla samalla kun miehesi vatvoo pettymyksiään ja kasvattaa kiukkuaan purkaen sen perheeseensä. Olen aika varma, että olet satunnaisesti heittänyt bensaa liekkeihin vaikka et olisi reagoinut stressiin täysin samoin kuin mies/riehumalla.

Teidän on ehkä parempi erota tai ainakin muuttaa eri osoitteisiin. Sinähän käyt töissä, fiksuna ihmisenä osaat järjestää talousasiat niin, että pärjäätte. On sinulla vaihtoehtoja vaikka ei täysin ihanteellista vaihtoehtoa. Yritä nyt viimein olla kiitollinen siitä mitä sinulla on ja ota vastuu elämästäsi. Älä enää selittele, että sinun on pakko sietää miestä ja hän on syyllinen suhteenne tilaan. Ei hän voi olla kuin osasyyllinen, itse olet toinen. Elämästäsi tulee parempaa kun et odota hyvää itsestäänselvyytenä vaan odotat itseltäsi hyvää ja keskityt siihen mitä itse voit tehdä asioiden eteen.

Kiitos tosi paljon teidän ajatuksista, ihan uskomattoman hyviä vinkkejä ja kokemuksia olette jakaneet. Aion lukea näitä läpi vielä ajatuksella pitkään tilannettani pohtiessani.

Kyllä se näin on, että arvostus on kokenut todella suuren kolauksen. Lähinnä yritän sietää elämää mieheni rinnalla, tiedän että se ei ole oikea tapa olla parisuhteessa, mutta vihaisen ja arvaamattoman ihmisen kanssa toimintamallit on kehitettävä uudelleen totutusta. Onneksi mulla on kaksi ihanaa lasta, joista varsinkin jo esikoinen osaa olla mahtavalla tavalla lapsen lailla tietenkin omin ajatuksin piristämässä surkeaa oloani. Myös lapsi on huomannut, vaikka olen yrittänyt itkeä piilossa tai sisäänpäin, että iskä saa äidin pahalle mielelle. Joskus vaan poskia pitkin valuvia kyyneliä ei voi välttää.

Monelle tuntuu olevan punainen vaate tämä isovanhempien rooli elämässämme. Noh, yllätyksenä tuli heidän todellinen suhtautumisensa. Visiitit meillepäin kun asuimme kauempana eivät antaneet odottaa mitään tällaista ja koinkin, että muutimme varsin yhteisymmärryksessä yhteisen ajan vieton suhteen tänne nykyiselle asuinpaikallemme heidän kotikaupunkiin. En ikinä, ikinä, ikinä osannut aavistaa tätä tulevaa. En olisi muuten tähän lähtenyt pirstaloimaan elämääni näin uusiksi.

Edellisessä asuinpaikassa meillä oli kaikki hyvin. Erehdyimme vain luulemaan, että se voisi olla vieläkin paremmin ja toisin kävi. Nyt vaan hyvän syrjässä kiinni, kohti parempia aikoja.

Mieheni on alkanut nyt lisäksi pelkäämään sitä että lähden. Hänkin siis rivien välistä aavistelee ja kyllähän se väkisin näkyy kaikesta että en ole enää koko sydämelläni mukana kaiken kivun ja pahan jälkeen.

Ap

Tuo, mitä teille on käynyt, on elämää. On vain ajan kysymys, milloin meistä itse kukin joutuu voimiensa äärirajoille. Silloin meistä tulee esiin sellaisiakin piirteitä, joita emme edes tienneet omaavamme. Miehesi on ollut äärimmäisen stressaantunut ja tehnyt virheitä. Sellaista elämä on.

Nyt on se kohta, kun sitä alttarilla kysyttyä tahtomista testataan. Tahdotko antaa miehelle hänen epätäydellisyytensä ja heikkoutensa anteeksi? Tahdotko antaa hänelle ja teille uuden mahdollisuuden? 

Minulla on takana muutama vuosikymmen samaa parisuhdetta. Tiedän tasan, mistä puhun. Meillä on ollut samanlaisia kriisejä. Pointti on se, että ne myös menevät ohi, ja suhteessa voi alkaa uusi, parempi aika. Se vaatii kuitenkin aktiivista vaivannäköä ja halua. Moni varmasti hyötyy ammattiavusta, jos kommunikaatio ei onnistu. 

Minusta ehjä perhe ja pitkä elämänkumppanuus ovat asioita, joiden puolesta kannattaa taistella Ei toki loputtomiin, mutta mielestäni erota ei pitäisi ulkoapäin tulleen kriisin ja sen jälkipuinnin tiimellyksessä ennen kuin on edes annettu toipumiselle mahdollisuus.

Uusi kumppani on ihana aina siihen asti, kun uuteen suhteeseen tulee kriisejä. Yksin oleminen on kivaa ja helppoa johonkin pisteeseen saakka, mutta tuskin loputtomiin. Mutta oikea elämänkumppani, jonka kanssa on saanut kasvaa ja oppia, on jotain sellaista, mitä ei mikään korvaa.