Lue keskustelun säännöt.
Kauhea olo kun ei jaksaisi enää jatkaa avioliittoa
04.09.2019 |
Kaksi lasta on ja yhdessä miehen kanssa oltu jo vuosia. Parit viime vuodet ovat olleet yhteiselämämme rankimmat, lähdimme yhdessä tavoittelemaan unelmiamme elämää toisella paikkakunnalla eikä se todellakaan ollut sitä mitä piti. Se muutti niin paljon asioita joista emme ole päässeet yli laisinkaan.
Mieheni muuttui kärttyiseksi, huutavaksi ja aggressiiviseksi, jonka takia olen ollut kaksi kertaa vuoden sisällä käsivarsista mustelmilla hänen riuhdottuaan minua suutuspäissään.
Tammikuussa meinasin lähteä kokonaan. Palasin yhteiseen kotiimme vain siksi että rahatilanne oli huono, enkä olisi pärjännyt lasten kanssa yksin missään. Tuolloin myös mieheni rahatilanne oli huono, joten yhdessä saimme kannateltua epätoivoisesti uppoavaa laivaamme eteenpäin.
Nyt tilanteet ovat hiukan helpottaneet alkuvuodesta, mutta minä olen aivan rikki ja tunnoton. Mies ihmettelee, miksi en halaile ja pussaile tai nauti läheisyydestä, mitä oikein voin siihen sanoa. Haluaisin vain olla yksin, tehdä omia asioitani, toipua. Elää aikuisen naisen ihanaa elämää, pitää huolta lapsista. En vain tiedä mitä tapahtuisi jos haluaisin erota. Miehen arvaamattomuus voi johtaa mihin vain.
Todella hirveä tilanne. Olen välillä toivonut jopa mieheni menehtymistä, mutta ei tietenkään kenenkään tarvitse kuolla vaan se ajatus jo itsessään kertoo miten kipeästi etsin pakotietä tästä suhteesta. En kestäisi häneltä enää yhtään huonoa päivää tai riidan alku, olen vain niin kyllästynyt ja tyhjä tähän elämään perheenä hänen kanssaan, jossa kaikki on perustunut vain siihen miten pitkään pystyn tätä sietämään. Kuulemma rakastaa minua yli kaiken, niinpä niin.
Jos olisin osannut lähteä silloin tammikuussa pois, en olisi vielä tähän mennessä katunut pätkääkään. Todella pelottavaa miten sieltä alttarilta onkin päädytty tähän pisteeseen, missä mikään ei ole enää kaunista.
Kommentit (31)
Jotenkin tuo terapiakin tuntuu ahdistavalta, koska en kertakaikkiaan kestä edes puhua lässynläätä jota pelkään tulevan.
Ajatus jostakin terapeutista tuijottamassa minua silmiin ja kertomassa miten ”läheisyys parisuhteessa on tärkeää” saa jo ajatuksena oksentamaan.
Tuntuu että tarvitsisin happea, tilaa ja yksinäisyyttä, en miehen vaatimuksia ja mitään läheisyyttä. Ajatus että mies pettäisi tai lähtisi jonkun muun matkaan tuntuu lähinnä ”problem
Solved” tyyppisellä ajatukselta vaikka toki tiedostan että todellisuus ei olisi sellainen kuin kuvittelen eikä varsinkaan arki haasteineen lasten kanssa ihan yksin.
En vaan enää jaksaisi, mutta en halua että joudun vaaraan tai asetan lapseni sellaiseen eroamalla, jos mieheni taas kimpaantuu ja menee ihan sfääreihin. Nyt ei ole ollut merkkejä sellaisesta mutta se mahdollisuus on olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tsempeistä! Jos olisin tiennyt miten elämä vie olisin varmaan valinnut toisin. Edellinen numero 2 siis aloittaja myös.
Ap
Jos mies käyttäytyy arvaamattomasti ja aggressiivisesti, niin ei sitä syytä noihin tuntemuksiin tarvitse kaukaa etsiä. Kuvitteleeko hän itse, että tuollaiset kohtaukset katoavat mielestä, kun vielä ihmettelee mikset halua läheisyyttä?
Vai että mitä voisit sanoa? Sano vaikka, että halut hävisivät viimeistään silloin kun hän pahoinpiteli sinut.
Minä erosin tuossa tilanteessa vuosi sitten. Oli pakko kun en enää jaksanut päivääkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi on selkeästi syypää tilanteeseesi. Hän on siis ratkaisu. Hänen on muututtava tai sinun on lähdettävä. Miten ylipäätään valitsit kaikista juuri hänet?
Mikä oli se unelmaelämä, mitä lähditte tavoittelemaan? Kun noin huonosti asiat menivätkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvittelimme että asiat muuton myötä muuttuu parempaan. Mies sai hyvän työn ”seuraava askel uralla”, saimme ensimmäisen oman kodin, lapsille järjestyi huippuhoitopaikat, miehen vanhemmat asuivat tuossa kaupungissa ja kuvittelimme että saamme turvaverkon pikkulapsiarkeen.
Mitenkäs kävikään, kaikki noista asioista kaatuivat. Rakentaja veti talon jonka olimme jo suullisesti ilmoittaneet ostavamme pois myynnistä (entinen koti jo myyty tässä vaiheessa, joo tiedän että olisi pitänyt tehdä kirjallisena ostositoumus uudesta mutta ei käynyt mielessäkään että uudiskohdetta ei haluta myydä), sitä myötä lasten lähellä oleva hoitopaikka muuttuu mahdottomaksi kun jouduimme muuttamaan vuokralle kauemmas tästä alueesta uudessa kaupungissa. Isovanhemmat tekivät täydelliset oharit, eivätkä olleetkaan pätkääkään kiinnostuneita meidän elämästämme. Katsoivat vierestä kun taistelimme omien ongelmiemme kanssa sairastellen ja muuttoa kipuillen. Pettymys oli itselläni ainakin aivan valtava.
Kaiken huipuksi mieheni sai potkut uudesta työpaikasta ja joutui työttömäksi. Sen jälkeen kaikki oli yhtä syöksykierrettä. Ensimmäinen mustelmiin johtanut riitamme alkoi sähkölaskusta. Olimme molemmat aivan katkeamispisteessä. En tiedä miten tästä selviää eteenpäin. Itse ainakin haluaisin olla nyt vain yksin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tuo terapiakin tuntuu ahdistavalta, koska en kertakaikkiaan kestä edes puhua lässynläätä jota pelkään tulevan.
Ajatus jostakin terapeutista tuijottamassa minua silmiin ja kertomassa miten ”läheisyys parisuhteessa on tärkeää” saa jo ajatuksena oksentamaan.
Tuntuu että tarvitsisin happea, tilaa ja yksinäisyyttä, en miehen vaatimuksia ja mitään läheisyyttä. Ajatus että mies pettäisi tai lähtisi jonkun muun matkaan tuntuu lähinnä ”problem
Solved” tyyppisellä ajatukselta vaikka toki tiedostan että todellisuus ei olisi sellainen kuin kuvittelen eikä varsinkaan arki haasteineen lasten kanssa ihan yksin.En vaan enää jaksaisi, mutta en halua että joudun vaaraan tai asetan lapseni sellaiseen eroamalla, jos mieheni taas kimpaantuu ja menee ihan sfääreihin. Nyt ei ole ollut merkkejä sellaisesta mutta se mahdollisuus on olemassa.
Onko tosiaan niin, että vain mies muuttui ja vieläpä tuosta noin vaan, vain miehessä on vikaa ja vain sinä joudut kaikkea sietämään? Näitäkin tietysti on, mutta aivan äärimmäisen harvoin.... Jotenkin tuo sun suhtautuminen asiantuntijan apuun epäilyttää. Mikä sua pelottaa siinä noin kovasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuvittelimme että asiat muuton myötä muuttuu parempaan. Mies sai hyvän työn ”seuraava askel uralla”, saimme ensimmäisen oman kodin, lapsille järjestyi huippuhoitopaikat, miehen vanhemmat asuivat tuossa kaupungissa ja kuvittelimme että saamme turvaverkon pikkulapsiarkeen.
Mitenkäs kävikään, kaikki noista asioista kaatuivat. Rakentaja veti talon jonka olimme jo suullisesti ilmoittaneet ostavamme pois myynnistä (entinen koti jo myyty tässä vaiheessa, joo tiedän että olisi pitänyt tehdä kirjallisena ostositoumus uudesta mutta ei käynyt mielessäkään että uudiskohdetta ei haluta myydä), sitä myötä lasten lähellä oleva hoitopaikka muuttuu mahdottomaksi kun jouduimme muuttamaan vuokralle kauemmas tästä alueesta uudessa kaupungissa. Isovanhemmat tekivät täydelliset oharit, eivätkä olleetkaan pätkääkään kiinnostuneita meidän elämästämme. Katsoivat vierestä kun taistelimme omien ongelmiemme kanssa sairastellen ja muuttoa kipuillen. Pettymys oli itselläni ainakin aivan valtava.
Kaiken huipuksi mieheni sai potkut uudesta työpaikasta ja joutui työttömäksi. Sen jälkeen kaikki oli yhtä syöksykierrettä. Ensimmäinen mustelmiin johtanut riitamme alkoi sähkölaskusta. Olimme molemmat aivan katkeamispisteessä. En tiedä miten tästä selviää eteenpäin. Itse ainakin haluaisin olla nyt vain yksin.
Ap
Haukutko miehelle tämän vanhempia? Tai ahdistatko työttömyydestä? Mitäs sinä.teet väärin?
Mikä estää sinua lähtemästä? Ehdota miehellesi asumuseroa jos et halua kokonaan erota vielä. Näin saat omaa aikaa miettiä mitä oikeasti haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhteinen asuntolaina ja sitoumukset arjessa estää lähtemästä. Meillä on kaksi lasta joista pienin on vielä parivuotias. Nyt olemme saaneet tavallisen arjen jotakuinkin raiteilleen, joten tämän oman pahan olon kanssa eläminenkin on ihan vaihtoehto koska tuntuu että muutokset voisivat taas johtaa entistä pahempaan lopputulokseen enkä ole valmis siihen.
Joo kyllä, yritin tukea miestäni alkuun parhaani mukaan kun hän joutui työttömäksi. Tällä hetkellä hän siis on oman alansa varsin hyvin palkatuissa töissä taas, eli tilanne on ratkennut. Itse tienaan saman verran mieheni kanssa tällä hetkellä kotoa käsin, eli emme ole sikäli enää taloudellisesti riippuvaisia toisistamme, vaan enemmänkin taloudelliset sitoumukset ovat yhteisiä. Hän muuttui työttömyysaikana aivan kamalaksi. Ei ottanut vastaan mitään hyvää, tukea tai kannustusta. Kävi puhumassa työpsykologillekin, josta ei ollut mitään hyötyä. Heräsi aamuisin vihan ja raivon vallassa, on ihmistyyppinä sellainen asioihin takertuva ja kaikkea manaava, pahoja asioita märehtivä, helposti suuttuva.
Kun nyt mietin en tajua miksi tosiaan alunperin olen tällaiseen suhteeseen lähtenyt. Miten se 26.v tyttö, jonka itsetunto oli vielä keskeneräinen olisi voinut nähdä tämän tulevan 13.v päästä? Miten olisin voinut tietää, että se kiltin ja rauhallisen oloinen hymyilevä poikaystävä on joskus raivoava ja mustelmille käsivarret puristava negatiivisuudessa pyörivä aikuinen mies, jonka mieltä en pysty enää tyynnyttämään omalla olemuksellani?
Kun oikein miettii, niin merkkejä on ollut jo tuolloin. Silloin vain oli helpompi lähteä tilanteesta pois, kun ei ollut lapsia. Nyt on niin erilaista kun myrskypilvien noustessa täytyy aina miettiä asia myös lasten kannalta, ei voi niin vaan sinkoilla pitkin kaupunkia kun on arkipäivä haasteineen edessä jos vaikka illalla puhkeaa jokin riitatilanne, on helpompi laittaa lapset nukkumaan, katsoa seuraavan päivän rutiinit valmiiksi ja sietää miehen kiukku ja raivoaminen. Eihän se nyt yhtään kivalta kuulosta.
Olen aivan sekaisin omissa ajatuksissani, olisin niin kovasti toivonut elämää tasavertaisen aikuisen miehen kanssa, joka toisi minulle turvaa pelon sijaan.
Ap
Ja tuohon kysymykseen olenko haukkunut appivanhempiani. Mies itse on ilmoittanut minulle olevansa äärimmäisen pettynyt omien vanhempiensa käytökseen ja olen sanonut että sama täällä, olen ihmeissäni. Tämä oli meille iso asia, sillä yksi suuri syy muuttoon oli se että isovanhemmat näkisivät enemmän lapsia, mutta emme koskaan osanneet kuvitella että heitä ei kiinnostaisikaan. En tiennyt ennen kuin tulimme lähelle, että heillä on aivan oma minuutintarkka elämänkuvio jumppineen ja lenkkeilyineen, joita ei voi siirtää.
Lenkille mennään lauantaina klo 15.00 vaikka oma poika lapsineen olisi 39 asteen kuumeessa, jääkaappi tyhjä ja auto rikki, pihalla tammikuun paukkupakkaset ettei kävely kipeiden lasten kanssa onnistu. Ja lääkäriin olisi päästävä. Tämäkin tilanne on nähty. Anoppi kylmän viileästi ilmoitti ettei pääse auttamaan sillä on lähdössä juuri lenkille. Menimme lääkäriin taksilla ja sillä aikaa kun mies ja lapset kävivät lääkärissä juoksin ruokakaupassa ja ajoimme taksilla takaisin kotiin.
Ei tämän jälkeen tuntunut muuta kuin kylmää sydämen kohdalla kun ajattelinkin appivanhempien ajatusmaailmaa ja oikeasti kipeänä olevia pieniä lapsiamme.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olette molemmat väsyneitä, pettyneitä ja näännyksissä. Ja yksin.
Vierailija kirjoitti:
Ja tuohon kysymykseen olenko haukkunut appivanhempiani. Mies itse on ilmoittanut minulle olevansa äärimmäisen pettynyt omien vanhempiensa käytökseen ja olen sanonut että sama täällä, olen ihmeissäni. Tämä oli meille iso asia, sillä yksi suuri syy muuttoon oli se että isovanhemmat näkisivät enemmän lapsia, mutta emme koskaan osanneet kuvitella että heitä ei kiinnostaisikaan. En tiennyt ennen kuin tulimme lähelle, että heillä on aivan oma minuutintarkka elämänkuvio jumppineen ja lenkkeilyineen, joita ei voi siirtää.
Lenkille mennään lauantaina klo 15.00 vaikka oma poika lapsineen olisi 39 asteen kuumeessa, jääkaappi tyhjä ja auto rikki, pihalla tammikuun paukkupakkaset ettei kävely kipeiden lasten kanssa onnistu. Ja lääkäriin olisi päästävä. Tämäkin tilanne on nähty. Anoppi kylmän viileästi ilmoitti ettei pääse auttamaan sillä on lähdössä juuri lenkille. Menimme lääkäriin taksilla ja sillä aikaa kun mies ja lapset kävivät lääkärissä juoksin ruokakaupassa ja ajoimme taksilla takaisin kotiin.
Ei tämän jälkeen tuntunut muuta kuin kylmää sydämen kohdalla kun ajattelinkin appivanhempien ajatusmaailmaa ja oikeasti kipeänä olevia pieniä lapsiamme.
Ap
Ette siis halunneet mitään tiiviimpää suhdetta, vaan ilmaisen palvelusväen? Jos tuokin tuli teille yllätyksenä, niin vähän ihmetyttää... herättää monia kysymyksiä..
Parisuhteessa pitää olla hyvä olla.Järjetöntä tuhlata ainut elämä kärsimisessä huonossa liitossa.
Väkivaltaa ei tarvitse sietää koskaan.. mut et säkään mikään unelmatapaus ole. Tulet varmuudella eroamaan tuonkin jälkeen
Tuossa edellinen kommentoi että halusimmeko ilmaisen palvelusväen? Sitäkö se oikeasti nykyisin isovanhempien kanssa on, perheen sisälläkin lasketaan minuutteja kuka ketäkin auttaa?
Lähinnä toivoimme lastemme lähelle hyviä tyyppejä, välittämistä ja tunnetta siitä että isovanhemmat on lähellä. Kyllä te tiedätte, omasta lapsuudesta tai omasta tilanteesta käsin, sitähän kaikki toivoo. Että saisi valittua elämälle sellaiset olosuhteet, jossa on lämpöä ja sisältöä.
Monesi olen miettinyt sitä, mitä ihmettä oikein tapahtui kun teimme muuttoa. Tuntui kuin jokin olisi suistanut koko universumin aivan toiselle tasolle, sillä se maailma josta lähdimme ja se maailma johon saavuimme, niissä ei ollut enää mitään samaa. Eikä se maailma johon kuvittelimme muuttaessa pääsevämme ollut yhtään odotetun kaltainen. Aivan kuin jokin iso pyörä olis mennyt eri asentoon meidän ajaessa muuttoautoa kohti uutta asuinpaikkaa, aivan kaikki oli toisin kuin kuvittelimme ja kyllä se vaan jaksaa vieläkin järkyttää.
Ap
Aika huonosti tunsitte sitten appivanhemmat. Oliko heillä edes tietoa ja halua ryhtyä turvaverkoksi teille?
Mutta parempi erota sanoisin tämän pohjalta.
Pitkä parisuhde on välillä julma kestävyyslaji. Tsemppiä hirveästi! Hakeudu yksin tai miehen kanssa juttelemaan pariterapeutille jos ette ole sitä jo tehneet.