Lue keskustelun säännöt.
Järkyttävää tajuta kasvaneensa lapsuudenystävän kanssa erilleen :(
31.08.2019 |
Jos nyt tutustuisimme, tuskin ystävystyisimme koska olemme niin erilaisia. Olen nyt keväästä saakka ottanut etäisyyttä kun en vaan enää jaksa sitä että kaikki tapaamiset menevät hänen asioidensa vatvomiseen. Ei mua kiinnosta ne mitenkään ja vain kohteliaisuuttaan tulee vastailtua jotain "ahaa, vai niin" ja niin edelleen. Tuntuvat suuressa elämän kokoisessa mittakaavassa niin mitättömiltä ongelmilta tai ihan vaan muiden panettelulta.
Miten hänestä kasvoi tuollainen? Tuollainen valittajaeukko jonka suu käy koko ajan?
Miten minusta kasvoi tällainen itseeni päin käpertyjä jota ei tuon taivaallista kiinnosta muut ihmiset vaan suuremman rauhan saan itsekseni?
Onko tässä mitään enää tehtävissä?
Avioliitotkin katkeavat mielipide-eroista monen kymmenen vuoden jälkeenkin, saako ystävyys?
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan tavallista, että lapsuudenystävän kanssa kasvaa erilleen. Jostain syystä lapsuudesta saakka kestäneitä ystävyyssuhteita romantisoidaan aika paljon ja siksi moni ajattelee, että ei sellaista kuulu pistää poikki. Mutta jos ystävyys ottaa enemmän kuin antaa, niin on aika harkita, kannattaako sellaisen ylläpito enää - riippumatta siitä, kuinka pitkäaikainen ystävä on kyseessä. Lapsena ja nuorena usein ensisijainen ystävystymisperuste on sama ikäluokka ja elinpiiri mutta iän myötä ne eivät yksistään enää riitä. Oman identiteetin muotoutumisen myötä voi huomata, että se toinen on pohjimmiltaan aivan erilainen ihminen kuin mitä itse on. Jopa sellaista ihmistyyppiä, josta ei itse edes hirveästi pidä.