Pystyykö kukaan myöntämään, että lapset olivat virhe?

Kyllä. Kun miettiikin sitä kuinka vapaa olisi ajallisesti ja taloudellisesti näin keski-ikäisenä, ei voi kuin ihmetellä mikä typerys on ollutkaan.

Ja kun vielä duunissa tapaa kollegoita jotka elävät sitä elämää minkä itse typeryyttäni hukkasin....ei stana!

Pakkohan se on myöntää, kun oma lapsikin niin sanoo ja haukkuu huonoksi äidiksi.

Lapset eivät ole virhe, aikuiset on.

Tyhmästä päästä kärsii ja harva tunnustaa olevansa tyhmä. Tyhmän on helpompi syyttää kaikkia muita ihmisiä omasta tyhmyydestään. Eikä hän edes tajua omaa tyhmyyttään. On vaan tehty ja eletty impulsiivisesti ajattelematta yhtään mitään mitä on tehty. 

Läheiseni syyttää kaikkia muita ihmisiä omista virheistään ja on hyväksikäyttäjä. Naureskelee muille kun eivät ole yhtä röyhkeitä olleet. Katkaisin välit sillä en jaksa olla halveksunnan kohde ja kilpailla koko ajan pitäisi sen kanssa kilpailla siis sisaruksen. 

Kyllä mä olen muutaman kerran kyseenalaistanut päätöstäni haluta toinenkin lapsi. Miksi ihmeessä??? Mulla eikä lasten isällä ole sisaruksia, joten ns normiajattelulla päädyttiin sitten toiseen lapseen, kun kaikki aina sanoo, että sisarussuhde, leikkikaveri jne jne. Itsekin aina olin kaivannut sisaruksia. Mutta joo, väitän kyllä, ettei olisi kannattanut. Esikoisen olisi pitänyt riittää.

Mutta, tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta kallis hinta mun halusta tuli meille maksuun.

Ei kukaan pysty ja ihan turha kysyäkkään kun paska on jo housuissa niin ei sitä voi katua enään. 

Katumisen jälkeen alkaa selviytymiskamppailu tai voihan siitä luovuttaa ja antaa yhteiskunnan hoitaa. 

Tavallaan kyllä. Pakkohan sitä on aivopestä itsensä ajattelemaan toisin - ihan lasten itsensä takia - mutta jos voisin elää elämäni uudelleen, niin en tekisi lapsia. Kannatan aina helppoa elämää. Omissa murheissa on tarpeeksi. Ja mitä enemmän lapsia, sitä enemmän murhetta. Et pysty etukäteen ennakoimaan, millaista ongelmaa tulee matkan varrella eteen.

Kyllä moni katuu, mutta siitä ei juuri puhuta koska se on tabu. Keskustelupalstoilla joskus näkee keskustelua aiheesta. Ja sitten kun on tajuttu oma elämänpituinen virhe, ollaan katkeria ja kateellisia veloille joilla on kaikki vapaus ja huolettomuus (ja todennäköisesti omaisuutta) mistä he ovat itse tyhmyyksissään luopuneet. Sääliksi käy.

Pystyn myöntämään, että välillä kaduttaa. En osannut odottaa, että oma psyyke pettää tai että mies sairastuu parantumattomasti. Ainahan kaikki toki on mahdollista, mutta ei sitä usko omalle kohdalle sattuvan. Välillä kaduttaa vähemmän, välillä enemmän, enkä toki tiedä millaiseksi elämäni olisi muodostunut ilman lapsia. Ehkä se olisi yhtä kurjaa tai kurjempaakin. No, kaatuneen maidon perään on turha itkeä.

Omasta puolestani en kadu, mutta lapsen puolesta kyllä.

Nykyään pitää kokeilla kaikkea, huumeita, lapsia, parisuhdetta ja koko elämä huumaa ja mikään ei ole tylsempää kuin perhe-elämä jotain paska vaippaa vaihdellessa ja minua yökötti se lapsen syöttäminen ja kun se pulautteli sen oksennuksen näköisen mössön takaisin suustaan ja sitten se kamalan hajuinen ruikku paska joka piti koko ajan siivota ja pestä perse. Olin lapsen hoitajana ja näin etten halua tuota hommaa tehdä. Ylistys niille jotka iloisena tekevät tuota hommaa ja ihan työkseenkin niin täytyy ihmetellä. Minua yökötti synnyttäminenkin niin etten halunnut ikinä alapäästä työntää jotain noin isoa paskaa ulos. Miehen ei tarvitse tuollaista kärsiä ja sitten en luottanut kenenkään mieheen ja minua ei jätetty sen takia etten tehnyt perillistä ja onhan meillä perillisiä sukulaiset ja valtio. 

Oma isäni katuu. On kertonut sen suoraan ihan hyvähenkisessä keskustelussa. Minulla oli hyvä lapsuus ja hän oli hyvä isä, ja edelleen meillä on ihan ok välit. Mutta hän on sanonut, että jos tiennyt tai ajatellut tarkemmin, niin ei olisi halunnut lapsia. Lasten takia niin monen asian tekeminen hankaloitui, ja unelmia jäi niin paljon toteuttamatta ja hyvin introverttinä isä kärsi kovasti siitä lapsuusaikaamme hälinästä. Isä on kertonut minulle näistä asioista kun olen pohtinut omaa tilannettani - en ole ikinä lapsia halunnut, ajatuskin tuntuu raskaalta ja väsyttävältä, en kaipaa mitään lapsielämän elementtejä, koen että lapset estäisivät minua tekemästä itselleni tärkeitä asioita. Silti niin moni toitottaa että "kyllä vanhana sitten kaduttaa", että kysyin mm omilta vanhemmiltani miten itse ovat vanhemmuuden kokeneet pohtiessani, kaduttaako todella.

Siskollani on monta lasta, ja hän valittaa aivan jatkuvasti aivan kaikesta, mitä lapsiin ja perhe-elämään liittyy. Siis ihan koko ajan ja ihan kaikesta. Mutta ei silti toki kadu lapsiaan, ehei. Jos joku valittaisi samaan malliin työstään niin hänelle sanottaisiin, että vaihda työpaikkaa. Tai omakotitalon huoltohommista - muuta kerrostaloon. Mutta koska lapsia ei oikein poiskaan noin vain anneta, niin sitä katumusta ei ihan helposti tunnusteta itselle tai muille. Etenkään, kun ilmapiiri rehellisesti tästä kertovaa kohtaa on (täysin syyttä) yleensä aika hyinen.

Minusta avoimuus on parasta tässäkin. vanhemmuuden iloista ja hyvistä puolista saa ja pitää puhua, mutta myös, pettymys ja katumus ovat asioita, joita ei pitäisi joutua piilottelemaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä moni katuu, mutta siitä ei juuri puhuta koska se on tabu. Keskustelupalstoilla joskus näkee keskustelua aiheesta. Ja sitten kun on tajuttu oma elämänpituinen virhe, ollaan katkeria ja kateellisia veloille joilla on kaikki vapaus ja huolettomuus (ja todennäköisesti omaisuutta) mistä he ovat itse tyhmyyksissään luopuneet. Sääliksi käy.

Kuten ylempänä kirjoitin, kadun (ajoittain, en aina), että tein toisen lapsen. Siksi en ole katkera tai kateellinen yhdellekään velalle. Mutta kateellinen olen joskus terveistä lapsista ns tavallisille perheille, joissa terveitä lapsia ja vieläpä terveitä vanhempia.

Ainakin ap:n äiti myöntää sen auliisti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä moni katuu, mutta siitä ei juuri puhuta koska se on tabu. Keskustelupalstoilla joskus näkee keskustelua aiheesta. Ja sitten kun on tajuttu oma elämänpituinen virhe, ollaan katkeria ja kateellisia veloille joilla on kaikki vapaus ja huolettomuus (ja todennäköisesti omaisuutta) mistä he ovat itse tyhmyyksissään luopuneet. Sääliksi käy.

Kuten ylempänä kirjoitin, kadun (ajoittain, en aina), että tein toisen lapsen. Siksi en ole katkera tai kateellinen yhdellekään velalle. Mutta kateellinen olen joskus terveistä lapsista ns tavallisille perheille, joissa terveitä lapsia ja vieläpä terveitä vanhempia.

En minäkään kadehdi veloja tai ole mitenkään katkera heille, jokainen tekee omat ratkaisunsa. Enhän voi tietää, mitä elämäni olisi ilman lapsia. Huolettomampaa varmasti, mutta olisiko mulla elämässä yhtä paljon sisältöä? Olisinko alkoholisoitunut ilman lapsia? Niinpä, kysymyksiä ilman vastauksia. Samaa mietin kyllä joskus, että vastoinkäymisiä olisi saanut olla vähemmän.

Kyllä kaduttaa. Meillä 3 lasta joista vanhin täyttää kohta 7. Dokaamaan en ole enää päässyt kunnolla moniin vuosiin, en edes muista että koska olisi filmi kokonaan alkoholin käytön takia katkennut.

Hieman kateeksi käy kun kaverit elävät elämäänsä ja itsellä aika menee perhepartiossa ja lapsia balettitunnille kuskatessa.

Kyllä! Mulla on sairaus, jolla on perinnöllinen taipumus ja muutenkin mun sairauden vuoksi lasten elämä ei ollut vuosikausiin niin tasapainoinen kuin sen elämän olisi pitänyt olla

Jos olisin saanut diagnoosin jo ennen lapsia, olisin valinnut vapaaehtoisen lapsettomuuden

Saanko kysyä miksi tai mitä kadutte?

Tottakai voin ja ihan helposti myös lasten kuultenkin.