Epäv

Minulla diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö ollessani 21. Olen nyt 31, ja elämäni on muuttunut paljon kymmenenvuoden takaiseen. Ollessani 21, opiskelin ja vietin viinanhuuruista opiskelijaelämää. Akateeminen vapaus ei sopinut minulle lainkaan, koska itseohjautuvuuteni on heikkoa ja keskittymiskykyni onneton. Jätin yliopiston kesken ja siirryin työelämään, jonka jälkeen myös alkoholinkäyttö väheni huomattavasti. Viina pahentaa oireiluani selkeästi.

Minulla menee nyt ihan kivasti uran suhteen, mutta rakkauselämäni on holtitonta. Ystävyyssuhteissa ja perheeni kanssa siedän vaikka minkälaista käytöstä, huorittelusta hakkaamiseen. Yritän olla ymmärtäväinen ja kärsivällinen, koska koen osaavani asettua niiden ihmisten asemaan, jotka kohtelevat minua välillä kaltoin. Joskus syystä ja joskus syyttä.

Parisuhteissa näin ei ole. Tulkitsen ilmeitä ja eleitä neuroottisesti (teen tätä toki myös muissa ihmissuhteissa) ja yritän ennakoida seuraavat liikkeet. Olen elämäni aikana ollut viidessä "vakavassa" suhteessa, joista pisin oli neljä vuotta. Joka ainoasta olen lähtenyt ovet paukkuen ja polttanut kaikki sillat takanani. Nyt olen/olin hyvässä suhteessa miehen kanssa, joka on turvallisin, vakain ja luotettavin mies, jonka kanssa olen koskaan ollut. En tästäkään huolimatta, että järjellä tiedän, ettei tämä mies ikinä satuttaisi minua tahallaan, pysty hillitsemään niitä vainoharhaisia ja pelonsekaisia ajatuksia pettämisestä tai kyllästymisestä. En lietso draamaa, koska vakaan tunnetilan romahtaminen johtaa melko pian myös elämäni täydelliseen kriisiytymiseen muilta osin. Nyt hädin tuskin saan pidettyä itseni kasassa, korkin pullossa. Kun petyn itseeni/muihin, selkäydinreaktioni ei ole vetää syvään henkeä, vaan suunnitella täydellistä katoamista ahdistavasta ympäristöstä. Olen 31-vuotias, enkä pysty tämän parempaan.

Tunteeni, tai niiden ajoittainen puute, huolestuttaa minua. Epävakaisuuteen kuuluu mielialojen vaihtelu ja mustavalkoisuus, mutta minulla häviää välillä myös empatia tyystin. Olen välittävä ja empaattinen muita läheisiäni kohtaan, mutta parisuhteissa/miehiä kohtaan olen välillä täysi sosiopaatti. Tunteet vain sammuvat, empatia niiden mukaan.

Rutiineista on apua. Kun elämä on tylsää ja tasaista, olen parhaimmillani. En käy terapiassa tai syö lääkkeitä, koska niistä ei ole ollut minulle apua. En hyödy keskusteluista hoitajien kanssa kerran kuussa tai kahdessa, koska kaipaan tiiviimpää tukea. Psykoterapiaa olen harkinnut, mutta en koe olevani vielä sellaisessa balanssissa, että kykenisin siihen. Lääkityksenä minulla oli viimeksi Brintellix, joka toimi sen pari viikkoa loistavasti. Sen jälkeen oli sama, kun olisin syönyt perunajauhoa ja syytänyt 40 euroa kuussa viemäriin.

Miten muilla? Onko elämä lähtenyt tasaantumaan?