Onko iso osa porukasta ihmisten kanssa kenestä eivät oikeasti pidä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On varmaan aika itsestäänselvää, että ihmisellä jolla ei ole hirveästi vaatimuksia toisille, on yleensä laajempi ystäväpiiri kuin sellaisella, jolla on tarkat kriteerit millaisten ihmisten kanssa haluaa olla kaveri. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen ryhmään. Minulla on kavereita, joiden kanssa en ole juuri mistään samaa mieltä. On myös kavereita joilla on mielestäni todella ärsyttäviä piirteitä. Oikeastaan tunnen vain muutaman ihmisen joiden jokaisesta puolesta pidän täydellisesti. 

Yksi ystäväni puhuu jatkuvasti yksinäisyydestään. Minun mielestäni hänen ongelmansa on siinä, että hän etsii toisista täydellisyyttä. Jos jollakulla on hänen mielestään huono mielipide, hän lopettaa kaveruuden siihen paikkaan. Jos jollakulla on ärsyttävä maneeri, hän ei halua tutustua enempää. Hän ei ymmärrä, että vaatisi melkoista sattumaa, että toisen kaikki puolet olisivat valmiiksi hioutuneet juuri sellaisiksi mitä juuri hän sattuu juuri sinä ajankohtana arvostamaan.

Me olemme yksilöitä. Syitä on monia.

Itselläni oli aikoinaan hyvinkin laaja kaveripiiri. Niin ettei oikein ehtinyt kaikkien kanssa olla. Siitä tuli jonkinlainen ahdistus, koska en halunnut olla huono kaveri.

Joskus kävi niin, että huomasin kaverilla olevan kiirettä ja paljon muitakin kavereita, joten en halunnut tuppautua. Jotkut näistä kavereista ikään kuin omivat noita kavereita ja seurassa oleminen oli siksikin raskasta, koska porukka ei ollut yhtenäinen omijoiden takia. Annoin näille sitten tilaan.

Nyt olen antanut perheellisille kavereille tilaa.

Olen kuitenkin puhelinsoiton päässä aina.

Ongelmana on nyt, että vaikka pidän monenlaisista ihmisistä, en kehtaa häiritä heitä pitkän tauon jälkeen. Olin tuossa jokin aika sitten vakavasti masentunut ja moni kaveruus hiipui. Moni ei tiedä mitä minulle kävi, kun vaan hävisin. En haluaisi puhua siitä, joten kynnys yhteydenottoihin on korkea. Kaikki eivät selittelemättä niele poissaoloa. Ovat sen osoittaneet.

Ainoa mistä en ihmisissä pidä on ilkeys ilman hyvää syytä.

Ajatuksesi kuulostavat tutuilta. Olen kuitenkin iän myötä alkanut muuttaa itseäni toiseen suuntaan ihmissuhteissa. Ennen ajattelin myös noin, että annan toisille tilaa enkä halunnut tuppautua. Pidin itsestäänselvänä että he ovat mieluummin muiden kanssa kuin minun, joten vetäytyin syrjään. En pitänyt itseäni tärkeänä, joten muutkaan eivät pitäneet minua tärkeänä.

Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin, että ihmiset eivät erityisesti arvosta sitä, etten tuppaudu. He eivät ajattele, että siinäpä vasta hieno ihminen joka ei koskaan tuppaudu seuraan, soitanpa hänelle! Ei, ihmiset pitävät ihmisistä jotka osoittavat olevansa kiinnostuneita heistä. (Tietenkin liika on liikaa, ja vaatii silmää huomata mikä on kenenkin raja siinä paljonko on sopiva määrä yhteydenpitoa. Toki tämä on myös asia, josta voi puhua avoimesti.) 

Se on myös hyvin ymmärrettävää että ihmiset haluavat selityksen miksi toinen on ollut poissa. Voi vaikka sanoa, että on ollut hieman huono elämänvaihe, nyt menee jo vähän paremmin ja olisi mukava nähdä. Miettisin kuitenkin, miksi et halua puhua masennuksesta. Siinä ei ole mitään hävettävää. Ja ystävyyssuhteissa rehellisyys ja avoimuus ovat sitä liimaa, mikä pitää ystäviä yhdessä. Itse kuulin myöhemmin ystäväni olleen masentunut. Hän ei ollut kertonut sitä minulle, ja suoraan sanottuna tunsin itseni noloksi. Olin itse pitänyt häntä hyvänä ystävänä, ja tuntui että olin käsittänyt ystävyytemme väärin. Että minä en ollutkaan hänelle niin hyvä ja tärkeä ystävä kuin hän minulle, koska hän ei edes noin tärkeää asiaa ollut minulle kertonut. Edelleen tunnen jonkun etäisyyden välillämme. Jos keskustelemme ja hän kertoo, että kuuluu hyvää, niin eipä se ole minulle kovin merkittävää koska tiedän että hän saattaa esimerkiksi olla vakavasti sairastunut mutta ei katso minua sen arvoiseksi että kertoisi siitä minulle. Keskusteluun on tullut siis sellainen vähän tyhjänpäiväinen fiilis.