Mistä johtuu että ennen ei tunnekasvatettu? Siis esim. 5 vuotta sitten vielä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis millä perusteella ei tunnekasvatettu? Minun esikoiseni syntyi 19 vuotta sitten, ja tunnekasvatus oli pääohjenuorani alusta alkaen.

Enkä minä sitä keksinyt, vaan aiheesta oli kirjoitettu paljonkin.

Ei sanoitettu tunteita ja ei opetettu rakentavia tapoja reagoida tunteisiin. Sen sijaan kyllä käytettiin monia tunnekasvatuksen kannalta kielteisiä menetelmiä kuten jäähyä ja muuta kuritusta.

Kysyn uudestaan: miten väität, että viisi vuotta sitten toimittiin noin, jos minä en 19 vuotta sitten toiminut noin?

Jäähyä kyseenalaistettiin jos silloin.

Ps. Olen kasvatustieteilijä - enkä suinkaan ollut uranuurtaja tässä.

Olit harvinainen poikkeus.

Ei, en ole. Kaikki ystäväni ovat kasvattaneet lapsensa samoin. Tai ainakin aika samalla tavalla.

Minun tätini on poikkeus. Hän kasvatti lapsensa noin jo 80-luvulla.

Mun esikoinen on syntynyt 90-luvulla, kuopus 2000 luvuna alussa, molempien aikana muista kyllä jäähypenkkien olleen suosittua ihan yleisesti. Tunnekasvatus ei tosiaan ollut mikään yleinen juttu.

Nykyään tunteita sanoitetaan jopa liikaa, enkä usko, että tämäkään tie luo tasapainoisia ihmisiä, se jokin kultainen keskitie, edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei sitä tietoa ollut niin paljoa saatavilla toisinkuin nyt. Aina on koitettu tehdä sen parhaimman ja uusimman tiedon mukaan kuitenkin. 

Jep, eikä tässäkään lopullinen totuus ole. 30 vuoden päästä nykymetodeja pidetään naurettavina, kun on taas keksitty jotain uutta, parempaa.

Tämäpä se, odotan innolla miten tulevat vuosikymmenet osoittavat kaikki kauniit yritykseni hirvittäviksi virheiksi.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista on, miten tämä tulee tulevaisuudessa vaikuttamaan turvallisuuteen kouluissa ja yhteiskunnassa muutenkin. Tällä hetkellä useimmat tunnekasvatetut ovat vasta päiväkoti-iässä tai korkeintaan alaluokilla koulussa.

En osaa sanoa, paljonko tämä tunnekasvatus on vaikuttanut lapsiini ja paljonko kyse on lasteni luonteesta, mutta molemmat lapseni ovat vahvasti oman tien kulkijoita. Eivät mene massan mukana edes teineinä. Ja kyseenalaistavat auktoriteetit, mutta kukapa teini ei sitä tekisi.

En tosin ollut tuollainen lässyttäjä, mitää yllä kuvataan.

Ylläoleva km

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis millä perusteella ei tunnekasvatettu? Minun esikoiseni syntyi 19 vuotta sitten, ja tunnekasvatus oli pääohjenuorani alusta alkaen.

Enkä minä sitä keksinyt, vaan aiheesta oli kirjoitettu paljonkin.

Ei sanoitettu tunteita ja ei opetettu rakentavia tapoja reagoida tunteisiin. Sen sijaan kyllä käytettiin monia tunnekasvatuksen kannalta kielteisiä menetelmiä kuten jäähyä ja muuta kuritusta.

Sitten taas tämä helevetin "tunteiden sanoittaminen" on mennyt osalla aivan överiksi. 

Kun se lapsi kirkuu ja raivoaa siinä Prisman lattialla, niin sen sijaan, että kun asiaa on siinä hetki sanallisesti setvitty, napataan se lapsi kainaloon ja viedään pois sieltä kaupasta ilman sitä Legoa/karkkipussia, jäädään siihen vartiksi hölötämään että "kuule Mikko minä tiedän että sinua harmittaa kun et nyt saa sitä Legoa ja se on ihan ok että sinua kovasti se harmittaa. Mutta sinun pitää nyt vaan sietää se harmittaminen ja äiti ymmärtää että harmittaa ja kiukuttaa. Katsos kun sitten synttärinä voidaan ostaa se Lego ja sitten sinun harmitus ja kiukku loppuu kun saat sen Legon. Katsos kun kiukku ja harmitus on ihan tavallisia tunteita ja nyt sinua harmittaa siksi että et tällä kertaa saa sitä Legoa. Sitten kun saat sen Legon niin sinua ei enää harmita. Sinulla on nyt tunne että sinua harmittaa."

Niin monta tämän tyyppistä keskustelua todistaneena tekisi välillä mieli mennä sanomaan että annatko sen lapsen koskaan puhua mitään itse?

Ja kyllä todellakin on ihan "tunnekasvatettu" ainakin omia lapsiani ja itseänikin, olen syntynyt vuonna 1971 eikä remmiä kasvatusmetodina tunnettu. Mutta nyt on menty jotenkin taas aivan ääripäähän tässä "sanoittamisessa", jossa lapsi ei saa suunvuoroa kun aikuinen hölöttää ihan suuna päänä jatkuvasti siitä mitä ajattelee sen lapsen ajattelevan ja tuntevan.

Niin siis ennen vanhaan kyllä saatettiin sanoa vaikka että "kulta pieni ei voi saada kaikkea mitä haluaa" tai "raivoamalla ei saa mitään". Mutta ei nimetty tunteita eikä käsitelty asioita konkreettisesti tunteiden tasolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis millä perusteella ei tunnekasvatettu? Minun esikoiseni syntyi 19 vuotta sitten, ja tunnekasvatus oli pääohjenuorani alusta alkaen.

Enkä minä sitä keksinyt, vaan aiheesta oli kirjoitettu paljonkin.

Ei sanoitettu tunteita ja ei opetettu rakentavia tapoja reagoida tunteisiin. Sen sijaan kyllä käytettiin monia tunnekasvatuksen kannalta kielteisiä menetelmiä kuten jäähyä ja muuta kuritusta.

Sitten taas tämä helevetin "tunteiden sanoittaminen" on mennyt osalla aivan överiksi. 

Kun se lapsi kirkuu ja raivoaa siinä Prisman lattialla, niin sen sijaan, että kun asiaa on siinä hetki sanallisesti setvitty, napataan se lapsi kainaloon ja viedään pois sieltä kaupasta ilman sitä Legoa/karkkipussia, jäädään siihen vartiksi hölötämään että "kuule Mikko minä tiedän että sinua harmittaa kun et nyt saa sitä Legoa ja se on ihan ok että sinua kovasti se harmittaa. Mutta sinun pitää nyt vaan sietää se harmittaminen ja äiti ymmärtää että harmittaa ja kiukuttaa. Katsos kun sitten synttärinä voidaan ostaa se Lego ja sitten sinun harmitus ja kiukku loppuu kun saat sen Legon. Katsos kun kiukku ja harmitus on ihan tavallisia tunteita ja nyt sinua harmittaa siksi että et tällä kertaa saa sitä Legoa. Sitten kun saat sen Legon niin sinua ei enää harmita. Sinulla on nyt tunne että sinua harmittaa."

Niin monta tämän tyyppistä keskustelua todistaneena tekisi välillä mieli mennä sanomaan että annatko sen lapsen koskaan puhua mitään itse?

Ja kyllä todellakin on ihan "tunnekasvatettu" ainakin omia lapsiani ja itseänikin, olen syntynyt vuonna 1971 eikä remmiä kasvatusmetodina tunnettu. Mutta nyt on menty jotenkin taas aivan ääripäähän tässä "sanoittamisessa", jossa lapsi ei saa suunvuoroa kun aikuinen hölöttää ihan suuna päänä jatkuvasti siitä mitä ajattelee sen lapsen ajattelevan ja tuntevan.

Just! Numero 20 lisää tähän oman kokemuksensa. Olin nuorena tyttönä lastentarhassa harjoittelijana ja eräs vanhempi tuli hakemaan alle 2-vuotiasta lastaan pois hoidosta. Lapsi ei halunnut lähteä joten siinä sitten selitettiin ja lässytettiin. Äiti kertoi että eilen heidän piti laskea mäkeä 1,5 h koska lapsi halusi. Ei se nyt halua lähteä. Voi voi. ( Vid du vie se lapsi siitä ny pois tekemättä asiasta sen kummempaa numeroa, huutamatta tai lässyttämättä"). Järkevän ikäiselle voi tietenkin sanoa lauseella-kahdella miksi nyt lähdetään ja sitten lähdetään eikä neuvotella.

Sanoitusta on osattu pitkään. Jo viime vuosituhannen puolella Cittarin kassalla kansallispukuisen äidin isompi noin 4-v. poika osasi kysyä vaunuissa karjuvalta pikkuveikaltaan: "Valto, mikä sua v-uttaa?" Mutta kyllä jäähylläkin on paikkansa. Lasten pitää oppia syyn ja seurauksen merkitys ja käytöstavat eri paikoissa ja eri tilaisuuksissa. Jos lapsi aiheuttaa kamalan häiriön on ihan ok kiikuttaa hänet ensin pikapalautteen jälkeen pois tilanteessa ja ruveta vatvomaan  ja sanoittamaan niitä tunteita sitten siellä kirkon, ravintolan tmv. ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis millä perusteella ei tunnekasvatettu? Minun esikoiseni syntyi 19 vuotta sitten, ja tunnekasvatus oli pääohjenuorani alusta alkaen.

Enkä minä sitä keksinyt, vaan aiheesta oli kirjoitettu paljonkin.

Ei sanoitettu tunteita ja ei opetettu rakentavia tapoja reagoida tunteisiin. Sen sijaan kyllä käytettiin monia tunnekasvatuksen kannalta kielteisiä menetelmiä kuten jäähyä ja muuta kuritusta.

Sitten taas tämä helevetin "tunteiden sanoittaminen" on mennyt osalla aivan överiksi. 

Kun se lapsi kirkuu ja raivoaa siinä Prisman lattialla, niin sen sijaan, että kun asiaa on siinä hetki sanallisesti setvitty, napataan se lapsi kainaloon ja viedään pois sieltä kaupasta ilman sitä Legoa/karkkipussia, jäädään siihen vartiksi hölötämään että "kuule Mikko minä tiedän että sinua harmittaa kun et nyt saa sitä Legoa ja se on ihan ok että sinua kovasti se harmittaa. Mutta sinun pitää nyt vaan sietää se harmittaminen ja äiti ymmärtää että harmittaa ja kiukuttaa. Katsos kun sitten synttärinä voidaan ostaa se Lego ja sitten sinun harmitus ja kiukku loppuu kun saat sen Legon. Katsos kun kiukku ja harmitus on ihan tavallisia tunteita ja nyt sinua harmittaa siksi että et tällä kertaa saa sitä Legoa. Sitten kun saat sen Legon niin sinua ei enää harmita. Sinulla on nyt tunne että sinua harmittaa."

Niin monta tämän tyyppistä keskustelua todistaneena tekisi välillä mieli mennä sanomaan että annatko sen lapsen koskaan puhua mitään itse?

Ja kyllä todellakin on ihan "tunnekasvatettu" ainakin omia lapsiani ja itseänikin, olen syntynyt vuonna 1971 eikä remmiä kasvatusmetodina tunnettu. Mutta nyt on menty jotenkin taas aivan ääripäähän tässä "sanoittamisessa", jossa lapsi ei saa suunvuoroa kun aikuinen hölöttää ihan suuna päänä jatkuvasti siitä mitä ajattelee sen lapsen ajattelevan ja tuntevan.

Just! Numero 20 lisää tähän oman kokemuksensa. Olin nuorena tyttönä lastentarhassa harjoittelijana ja eräs vanhempi tuli hakemaan alle 2-vuotiasta lastaan pois hoidosta. Lapsi ei halunnut lähteä joten siinä sitten selitettiin ja lässytettiin. Äiti kertoi että eilen heidän piti laskea mäkeä 1,5 h koska lapsi halusi. Ei se nyt halua lähteä. Voi voi. ( Vid du vie se lapsi siitä ny pois tekemättä asiasta sen kummempaa numeroa, huutamatta tai lässyttämättä"). Järkevän ikäiselle voi tietenkin sanoa lauseella-kahdella miksi nyt lähdetään ja sitten lähdetään eikä neuvotella.

Miten nykyään? Saako tarhan hoitajatkaan pakottaa lasta pois liukumäestä? Vai pitääkö vaan sanoittaa?

Mä en ymmärrä miksi ihmisille täytyy väkisin luoda keinotekoisia typeriä ja kauheita ongelmia niinkuin uhmaikää ja pahaa oloa ja itsehillintävaikeuksia, ihan vain jotta niitä ongelmia voidaan sitten alkaa korjata kaikenmaailman tekniikoilla niinkuin esim tunteiden sanoittamisella. Olisi paljon yksinkertaisempaa vain olla luomatta noita ongelmia - silloin niitä korjaustekniikoitakaan ei tarvittaisi.

Uhmaikää esiintyy ainoastaan heitteille jätetyillä lapsilla, eli lapsilla joiden vanhemmat eivät välitä heistä tarpeeksi viettääkseen heidän kanssaan tarpeeksi aikaa, eli sosiopaattivanhempien lapsilla, eli useimmilla suomalaisilla lapsilla.

On kulttuureita joissa äidit pitävät vauvaa niin paljon sylissä että vauva ei koskaan opi ryömimään, vauva hyppää ryömimisvaiheen yli. Niissä kulttuureissa uhmaikää ei ole olemassa. Uhmaikä on sosiopaattisten kulttuurien luomus - uhmaikä ei ole luonnollinen vaihe ihmisen kasvussa ja kehityksessä.

Jos et tykkää typeristä ongelmista niin älä luo niitä - älä jätä lapsiasi heitteille, älä ole sosiopaatti. Välitä lapsestasi, vietä hänen kanssaan aikaa, pidä häntä sylissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis millä perusteella ei tunnekasvatettu? Minun esikoiseni syntyi 19 vuotta sitten, ja tunnekasvatus oli pääohjenuorani alusta alkaen.

Enkä minä sitä keksinyt, vaan aiheesta oli kirjoitettu paljonkin.

Ei sanoitettu tunteita ja ei opetettu rakentavia tapoja reagoida tunteisiin. Sen sijaan kyllä käytettiin monia tunnekasvatuksen kannalta kielteisiä menetelmiä kuten jäähyä ja muuta kuritusta.

Sitten taas tämä helevetin "tunteiden sanoittaminen" on mennyt osalla aivan överiksi. 

Kun se lapsi kirkuu ja raivoaa siinä Prisman lattialla, niin sen sijaan, että kun asiaa on siinä hetki sanallisesti setvitty, napataan se lapsi kainaloon ja viedään pois sieltä kaupasta ilman sitä Legoa/karkkipussia, jäädään siihen vartiksi hölötämään että "kuule Mikko minä tiedän että sinua harmittaa kun et nyt saa sitä Legoa ja se on ihan ok että sinua kovasti se harmittaa. Mutta sinun pitää nyt vaan sietää se harmittaminen ja äiti ymmärtää että harmittaa ja kiukuttaa. Katsos kun sitten synttärinä voidaan ostaa se Lego ja sitten sinun harmitus ja kiukku loppuu kun saat sen Legon. Katsos kun kiukku ja harmitus on ihan tavallisia tunteita ja nyt sinua harmittaa siksi että et tällä kertaa saa sitä Legoa. Sitten kun saat sen Legon niin sinua ei enää harmita. Sinulla on nyt tunne että sinua harmittaa."

Niin monta tämän tyyppistä keskustelua todistaneena tekisi välillä mieli mennä sanomaan että annatko sen lapsen koskaan puhua mitään itse?

Ja kyllä todellakin on ihan "tunnekasvatettu" ainakin omia lapsiani ja itseänikin, olen syntynyt vuonna 1971 eikä remmiä kasvatusmetodina tunnettu. Mutta nyt on menty jotenkin taas aivan ääripäähän tässä "sanoittamisessa", jossa lapsi ei saa suunvuoroa kun aikuinen hölöttää ihan suuna päänä jatkuvasti siitä mitä ajattelee sen lapsen ajattelevan ja tuntevan.

Tuollainen Prisman sanoittajaäiti kuulostaa ihan mun terapeutilta. Mulla oli traumoja, oli todella paha olo, pahat muistot oikein ahdistivat ja veivät yöunet ja olin jatkuvasti stressaantunut ja itkun partaalla. Terapeutti vaan selitti ja selitti kaiken maailman teorioita siitä miten traumat syntyvät ja kehittyvät ja muuttuvat ja pysyvät ja kasvavat ja blaa blaa blaa! Mitä mä siitä kaikesta tuntikausien höpinästä hyödyn? Prkl! En mä kaivannut mitään selityksiä, mä vain halusin että joku jotenkin vähentäisi mun pahaa oloa. Tuon kerroin terapeutille, joten terapeutti selitti lisää: "niin, tuo on luonnollista sun tilanteessa, kun on paha olo niin kyllä sitä pahaa oloa tahtoo vähentää, sehän on selvä, mutta ymmärräthän sä että kun on tapahtunut pahoja asioita niin kyllä sen jälkeen on ihan normaalia että on paha olo, kyllä sun täytyy ymmärtää tämä, et sä voi muuttaa tosiasioita, tosiasiat täytyy vain hyväksyä,...".

Hermot meni. Kävin tapaamassa useita terapeutteja, melkein kaikki oli pelkkiä selittelijöitä eli täysin turhia. Lopulta löysin YHDEN joka osasi antaa edes hieman varsinaista traumaterapiaa eli paha oloni vihdoin viimein väheni hieman. Ohoo! Traumojen hoitaminen auttaa enemmän kuin traumojen selittäminen - aikamoista!

Ei vanhemmuuskaan ole sitä että vain selität ja selität ja selität!

Ai niin, mäkin olen nähnyt parit tuollaiset selittäjä-äidit, siis että lapsi istuu lattialla itku kurkussa ja kyyneleet silmissä ja äiti vain seisoo vieressä selittämässä. Mä en ole tiennyt että se on jokin uusi lastenhoitotekniikka josta on mukamas tarkoitus olla jotain hyötyäkin. Mä olen luullut että ne äidit vain v*ttuilee lapsilleen. Olen luullut että ne äidit on niin narsistisia että kun niiden lapset itkee niin äitien mielestä siinä tilanteessa on hurjan hauskaa v*ttuilla lapsilleen.

Ihmiset elää menneisyydessä. Asiantuntijat totes jo ajat sitten että koiratkin voi kasvattaa ilman kovaa kuria, mutta silti ihmiset yhä käyttävät kuria koiriinsa ja myös lapsiinsa. Miksi turhaan oppia mitään uutta kun on niin paljon helpompi käyttää samoja vanhoja tapoja?

Minut on tunnekasvatettu, ainakin suurin piirtein, sille ei vaan ollut nimeä. Ei ainakaan rangaistu ja jäähdytetty.

Olen yli 40-vuotias ja eniten tuon tyyppistä kasvatusta minulle teki 30-luvulla syntynyt perhepäivähoitajani. Hän ei uskonut sen aikaisiin kasvatusoppeihin vaan teki niin kuin itsestä oikealta tuntui. Oletan, että samoin kuin millaisessa ympäristössä oli itse kasvanut, niin luonnostaan tuo tuli eikä hän ollut mitään kasvatusoppeja lukenut. Eiköhän tunnekasvatus ole paljon meidän sukupolveamme vanhempi asia, jotain ihmisyyden juurissa olevaa sitä vaan ei ole nimetty.

Kumpi on vaikeampaa, lapsen kasvattaminen vai autolla ajaminen?

Ja kuitenkin vain toiseen noista vaaditaan pakollinen kallis koulutus.

Vierailija kirjoitti:

Vuosituhannet olemme pimeydessä vaeltaneet, mutta nyt viimein löytäneet valon! Hallelujaa!

Eläköön tunnekasvatus! Eläköön integraatio! Eläköön itseohjautuva ilmiöoppiminen!

Miten nuo liittyy yhteen? Pilkkaat kaikkia niitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis millä perusteella ei tunnekasvatettu? Minun esikoiseni syntyi 19 vuotta sitten, ja tunnekasvatus oli pääohjenuorani alusta alkaen.

Enkä minä sitä keksinyt, vaan aiheesta oli kirjoitettu paljonkin.

Ei sanoitettu tunteita ja ei opetettu rakentavia tapoja reagoida tunteisiin. Sen sijaan kyllä käytettiin monia tunnekasvatuksen kannalta kielteisiä menetelmiä kuten jäähyä ja muuta kuritusta.

Kysyn uudestaan: miten väität, että viisi vuotta sitten toimittiin noin, jos minä en 19 vuotta sitten toiminut noin?

Jäähyä kyseenalaistettiin jos silloin.

Ps. Olen kasvatustieteilijä - enkä suinkaan ollut uranuurtaja tässä.

Olit harvinainen poikkeus.

Minun vanhempani olivat sitten vielä enemmän poikkeuksia, kun kasvattivat noin jo 70-80-luvuilla. En tiennytkään, minusta se oli ihan normaalia jo silloin.

Olen syntynyt -69, vanhempani 30-luvun lopussa. Minua ei ole koskaan rankaistu fyysisesti (no kerran sain pienen luunapin), minua ei myöskään ole lukittu itsekseni mihinkään tai istutettu jäähyllä. Olen ollut monessa hoitopaikassa ja päiväkodissakin. Ja olen ollut erittäin villi tyttö, keksinyt jos mitä ja satuttanut (vahingossa, mutta häröillessä) muita. Muistan kuinka makoilin nälissäni ja väsyneenä keittiön lattialla ja ulvoin, äiti vain laittoi ruokaa eikä hermostunut. Tunteet ja persoona otettiin niinkuin ne oli. Tämä Helsingissä, en tiedä onko esim maalla ollut eri meininki?

Itsellä neljä hyvin erilaisen persoonan omaavaa lasta ja kyllä on joutunut käyttämään eri menetelmiä kunkin kanssa. Jokainen on kuitenkin oppinut nimeämään eri tunteet.