Olen kateellinen uskovaisille.

Näin on. Täytettyäni 35 kohtasin valtavan ikäkriisin, jonka aikana kävin läpi kaikki mahdolliset epävarmuuden tunteet alkaen lisääntymisestä ja maailman näkemisestä, päättyen ulkonäkökriisiin. Sitten iski seuraava kysymys: onko tämä kaikki todella tässä? Että tämän elämän jälkeen ei ole mitään, vain ikuinen olemattomuus? Tähänhän ei kukaan tiedä vastausta, mutta vuorollamme me kaikki tulemme sen kokemaan.

Lähipiiriini kuuluu useita erittäin vakaasti uskonnollisia ihmisiä, ja kaiken kriiseilyni lopputulos on suunnaton kateus heitä kohtaan. En itse kykene uskomaan mihinkään, joten minun on vain kohdattava se ajatus että elämä on tässä, ja sen jälkeen ei ole mitään. Mutta uskovaisilla on niin paljon helpompaa ja jotenkin lempeämpää: elämä saattaakin sisältää tuskaa ja kärsimystä, mutta sen jäätyä taakse on edessä ikuisuuden verran onnea. Kaikki rakkaat kohtaavat toisensa taas, eikä eroon enää joudu. Voi kun voisi sisimmässään todella uskoa jotain tällaista!

Uskotko sinä johonkin? Jumalaan, taivaaseen, tai kenties johonkin muuhun? Vai oletko hyväksynyt sen että tämä kaikki tulee loppumaan? Ja sitä ennenkin kohdalle voi tulla jopa kohtuuttomia kärsimyksiä, sairautta yms.

Itse jatkan vielä sellaisiin tutkimuksiin perehtymistä, joissa selvitetään onko tietoisuudella mahdollisuutta selvitä ilman kehoa, sellaisia näkemyksiä että yhdistymme lopulta johonkin suurempaan kosmiseen tietoisuuteen. Huom. en tähän siis missään nimessä usko, mutta jos pitäisi veikata jotain, niin pitäisin tätä sentään todennäköisemmin mahdollisena kuin kristinuskon jumalaa ja taivasta.