Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Taas yksi 30v pariskunta osti talon
22.08.2019 |
Ja itse en omista 46v muuta kuin vaatteet.
Kommentit (34)
26-vuotiaana ostettiin ensimmäinen oma kolmio, pari vuotta myöhemmin paritalon puolikas ja viisikymppisinä omistimme jo 2 isoa omakotitaloa ja kolme huoneistoa.
Kannattaa miettiä, mihin rahansa sijoittaa. Lapsillemme opetimme myös rahankäyttöä ja jokaisella oli alle kolmikymppisenä oma kerrostaloasunto, nyt yksi on ostamassa omakotitaloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 32v kun ostin uuden omakotitalon. 5v sitä ennen ostettu uusi paritalo oli juuri maksettu.
Se on niitä valintoja, voi sitä laittaa kaikki menemään tai sitten elää fiksummin.
Ei kaikilla ole mahdollisuuksia tuollaisiin valintoihin.
Suomessa kyllä on.
Vierailija kirjoitti:
26-vuotiaana ostettiin ensimmäinen oma kolmio, pari vuotta myöhemmin paritalon puolikas ja viisikymppisinä omistimme jo 2 isoa omakotitaloa ja kolme huoneistoa.
Kannattaa miettiä, mihin rahansa sijoittaa. Lapsillemme opetimme myös rahankäyttöä ja jokaisella oli alle kolmikymppisenä oma kerrostaloasunto, nyt yksi on ostamassa omakotitaloa.
Näin se pitääkin tehdä. Jokainen voi näin tehdä enkä tiedä miksi eivät tee. Miksi joku, vaikka 40-vuotias asuisi vuokralla jossain kaksiossa tai vastaavassa? Omakotitalo tai omistusasunto kolmikymppisenä on täysin realistinen, jos vain tekee sen eteen töitä.
Tuttuni, pian 47v, osti juuri yksinään talon. Pienen kaupungin keskustan tuntumasta. Maksoi jotain 60 tuhatta.
Vierailija kirjoitti:
Tuttuni, pian 47v, osti juuri yksinään talon. Pienen kaupungin keskustan tuntumasta. Maksoi jotain 60 tuhatta.
Saa olla kyllä todella pieni kaupunki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on lapsella vakuutus, että saa täysi-ikäisenä 100000 jos sairaus tai tapaturma vie työkyvyn. Sillä saa sen kt-asunnon, jotta elämä pienillä tuilla on turvatumpaa ja halvempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin, kyllähän sitä helposti on kateellinen muille, kun on itse oman elämänsä pilannut ja huomaakin, että ikää on ja enää on myöhäistä muuttaa mitään tai saavuttaa mitään. En minä tuntenut kateutta tai pakkoa saavuttaa silloin, kun olin 25-vuotias. Silloin olimme kaikki suunnilleen samalla viivalla, eikä meitä luusereita katsottu pahalla, sillä tuossa iässä on vielä normaalia etsiä itseän ja olla vähän hakoteillä. Nyt melkein 20 vuotta myöhemmin tilanne ja katsantokanta onkin hieman erilainen. Minä jämähdin omaan surkeuteeni ja muut kulkivat normaalia ihmisen kehityspolkua pitkin nykyisiin asemiinsa. Minä istun yksiössäni ja pohdin miten saan rahat riittämään ruokaan, jos pesukone sattuu hajoamaan ja muut laittavat omakotitalossaan takan tulille selaillen netistä seuraavan lomamatkansa kohdetta.
Oma vikahan tämä toki on, mutta ei se oloa paranna - oikeastaan tekee sen huonommaksi, koska ei ole ketään ulkopuolista, jota syyttää.
Voi että sinua! <3
Mulla meni kans elämä hieman erikoisesti, vaikka nyt 38veenä olenkin asunut ok-talossa mieheni kanssa jo pari vuotta. Jossain vaiheessa vaan aloin huomaamaan että minä taidan olla se joka jää itsekseen kolmekymppisten jälkeen pikku kaksioon asumaan kissojen kanssa. Sain lapseni nuorena, suunnittelematta raskaaksitullen, vaikka mielelläni lapsen pitäen. Tein töitä, tapasin miehiä montakin, mutta kaikki olivat vailla selaista mitä minulla ei ollut, kuten esim. malttia katsoa alkoholismin kehittymistä, rahaa maksaa miehen pelivelkoja, sydäntä ottaa takaisin kun mies huitelee missä sattuu ilmoittelematta jne. Muut löysivät kumppanin, ostivat talon, tekivät lapsia. Jonkun ihmeen kaupalla nykyinen mieheni rakastui minuun aivan korviaan myöten. Kun kaksio, jossa olin siis vuokralla, myytiin, ja minulle sitä myöten tuli lähtöpassit, ehdotti mies että ostaisimme yhdessä talon. Meni 2kk ja oltiin kannettu tavarat tähän sisään. Siinä tohinassa tosi moni ympärillä erosi rankkaan pikkuapsiaikaan, ja yhtäkkiä minun hummailuseurani olisikin taas kelvannut, mutta olinkin sattumalta itse nyt sellaisessa elämäntilanteessa jossa tehdään jo ihan muita juttuja kuin etsitään viikonloppuisin baarista seurustelukumppania. Tsemiä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, kyllähän sitä helposti on kateellinen muille, kun on itse oman elämänsä pilannut ja huomaakin, että ikää on ja enää on myöhäistä muuttaa mitään tai saavuttaa mitään. En minä tuntenut kateutta tai pakkoa saavuttaa silloin, kun olin 25-vuotias. Silloin olimme kaikki suunnilleen samalla viivalla, eikä meitä luusereita katsottu pahalla, sillä tuossa iässä on vielä normaalia etsiä itseän ja olla vähän hakoteillä. Nyt melkein 20 vuotta myöhemmin tilanne ja katsantokanta onkin hieman erilainen. Minä jämähdin omaan surkeuteeni ja muut kulkivat normaalia ihmisen kehityspolkua pitkin nykyisiin asemiinsa. Minä istun yksiössäni ja pohdin miten saan rahat riittämään ruokaan, jos pesukone sattuu hajoamaan ja muut laittavat omakotitalossaan takan tulille selaillen netistä seuraavan lomamatkansa kohdetta.
Oma vikahan tämä toki on, mutta ei se oloa paranna - oikeastaan tekee sen huonommaksi, koska ei ole ketään ulkopuolista, jota syyttää.
Voi että sinua! <3
Mulla meni kans elämä hieman erikoisesti, vaikka nyt 38veenä olenkin asunut ok-talossa mieheni kanssa jo pari vuotta. Jossain vaiheessa vaan aloin huomaamaan että minä taidan olla se joka jää itsekseen kolmekymppisten jälkeen pikku kaksioon asumaan kissojen kanssa. Sain lapseni nuorena, suunnittelematta raskaaksitullen, vaikka mielelläni lapsen pitäen. Tein töitä, tapasin miehiä montakin, mutta kaikki olivat vailla selaista mitä minulla ei ollut, kuten esim. malttia katsoa alkoholismin kehittymistä, rahaa maksaa miehen pelivelkoja, sydäntä ottaa takaisin kun mies huitelee missä sattuu ilmoittelematta jne. Muut löysivät kumppanin, ostivat talon, tekivät lapsia. Jonkun ihmeen kaupalla nykyinen mieheni rakastui minuun aivan korviaan myöten. Kun kaksio, jossa olin siis vuokralla, myytiin, ja minulle sitä myöten tuli lähtöpassit, ehdotti mies että ostaisimme yhdessä talon. Meni 2kk ja oltiin kannettu tavarat tähän sisään. Siinä tohinassa tosi moni ympärillä erosi rankkaan pikkuapsiaikaan, ja yhtäkkiä minun hummailuseurani olisikin taas kelvannut, mutta olinkin sattumalta itse nyt sellaisessa elämäntilanteessa jossa tehdään jo ihan muita juttuja kuin etsitään viikonloppuisin baarista seurustelukumppania. Tsemiä!
Ei mua tarvi voivotella. Olen melko sinut kohtaloni kanssa. Pakkohan se on olla, ei tätä muuten kestäisi.
Mä en odota, että mitään koskaan tapahtuu. En odota, koska on parempi tunnustaa tosiasiat kuin pitää yllä toivoa mahdottomasta. En odota, koska en viitsi tehdä asialle taustani takia mitään. Etenen vain nykyiselle linjalla, otan vastaan positiiviset sattumat hymyillen, mutta olen varautunut siihen, että tilanne ei tästä mihinkään muutu. Antaa muiden mennä ja elää kunnon elämää. Minä saan sen minkä ansaitsen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ite olen noin 40 vuotias ja sen jälkeen kun muuin pois lapsuuden kodistani, noin 20 vuotta sitten olen aina asunut vuokralla. - En ymmärrä miksi vuokralla asumista jotkut ylenkatsova ja pitävät yksisilmäisesti aina huonompana vaihoehtona kuin omaa asuntoa. oki jos on hyvin varoja niin saahan siä ostaa ja hankkia asunnon, msiä ikinä ykkää ja haluaa. Mutta kyllä vuokrallakin asumisessa on ja on ollu puolensa. Jos olisin opinojeni jälkeen asettunut johonkin selkeäsi muutto voioiselle paikkakunnalle, niin ehkä minäkin olisin hankkinu sen oman pitkäaikaisen asuntolainan ja asunnon. Muta ulin valinneeksi toisin. Ensin toki muuovoittoisemmalla alueella sitten päkiä muualla maaailmalla ja nyt taas Suomessa. Pieni suomalainen kaupunki tuntuu juuri nyt mukavan leppoisalta. En usko, etä änne loppuiäkseni jään mua ei - ei ainakaan ole näillä näkymin täällä taakkana asuntoa, jonka myyminen olisi enemmän ja vähemmän haastavaa. - puhumaakaan, että saattaisin eläellä oiveia, että saisin omani akaisi myydessä täältä asunnon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin 32v kun ostin uuden omakotitalon. 5v sitä ennen ostettu uusi paritalo oli juuri maksettu.
Se on niitä valintoja, voi sitä laittaa kaikki menemään tai sitten elää fiksummin.
Ei kaikilla ole mahdollisuuksia tuollaisiin valintoihin.
No suomessa on ilmainen koulutus, jokainen voi opiskella, ellei nyt aivokirurgiksi, niin ainakin alemman korkeakoulututkinnon, jos vain haluaa.
Minä opiskelin DI-tutkinnon. Sain käteen vain tutkintotodistuksen enkä omakotitalon omistuskirjaa
ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin 32v kun ostin uuden omakotitalon. 5v sitä ennen ostettu uusi paritalo oli juuri maksettu.
Se on niitä valintoja, voi sitä laittaa kaikki menemään tai sitten elää fiksummin.
Niin miten sen nyt ottaa. Kaikki nämä omakotitaloasujat tuntuu olevan persaukisia, kun pistävät tilinsä menemään saman tien mutta itse asun vuokralla ja laitan paljon säästöön ja sijoituksiin. Suo siellä vetelä täällä?
Vierailija kirjoitti:
Niin, kyllähän sitä helposti on kateellinen muille, kun on itse oman elämänsä pilannut ja huomaakin, että ikää on ja enää on myöhäistä muuttaa mitään tai saavuttaa mitään. En minä tuntenut kateutta tai pakkoa saavuttaa silloin, kun olin 25-vuotias. Silloin olimme kaikki suunnilleen samalla viivalla, eikä meitä luusereita katsottu pahalla, sillä tuossa iässä on vielä normaalia etsiä itseän ja olla vähän hakoteillä. Nyt melkein 20 vuotta myöhemmin tilanne ja katsantokanta onkin hieman erilainen. Minä jämähdin omaan surkeuteeni ja muut kulkivat normaalia ihmisen kehityspolkua pitkin nykyisiin asemiinsa. Minä istun yksiössäni ja pohdin miten saan rahat riittämään ruokaan, jos pesukone sattuu hajoamaan ja muut laittavat omakotitalossaan takan tulille selaillen netistä seuraavan lomamatkansa kohdetta.
Oma vikahan tämä toki on, mutta ei se oloa paranna - oikeastaan tekee sen huonommaksi, koska ei ole ketään ulkopuolista, jota syyttää.
Ei vielä ole myöhäistä. Viisikymppisellä on vielä montakymmentä vuotta aikaa elää :) et sinä mitään ole pilannut, olet elossa vielä!
Alue: Aihe vapaa
No suomessa on ilmainen koulutus, jokainen voi opiskella, ellei nyt aivokirurgiksi, niin ainakin alemman korkeakoulututkinnon, jos vain haluaa.