Tuntuu kuin ihan äskettäin olisin saattanut ujon pikkukoululaisen vilkkulenkkareissaan koulun pihaan, en ymmärrä mistä ilmestyi tuo vessassa naamaansa paklaava kaunis mutta ylimielinen teini !

Yhtenä aamuna mieheni joka on kalju herätteli tytärtämme ja tyttö ojensi isälleen harjan "iskä hei, harjaa hiukses"  :D Kuka opetti tuon tytön kuttuilemaan?

Mun vauva väittelee tohtoriksi tulevana keväänä.

Tämä sanonta "lapset ovat pieniä vain hetken, nauti" on kyllä niin totta ja se pitäisi jokaisen vanhemman muistaa ja ymmärtää ajoissa.  

Oma esikoisvauvani käy taidelukiota ja laittaa instaan upeita taidekuvia sekä, näin äidin  mielestä vähemmän upeita selfeitä. Onhan tyttö kaunis mutta tuollaiset poseeraukset ovat vähän kiusaannuttavia, en myöskään ymmärrä miksi pitää olla metallia naama täynnä!

Nuorempi vauva taas käy viimeistä vuotta yläastetta , on mopoja rassaava poikatyttö joka pelastelee maahan tippuneita linnunpoikasia.

Jamal rakastaa teidän pikkuisia myös <3594

Sitä hiekkalaatikon reunalla kykkimistä ja jatkuvaa  "äiti kato, äiti, äiti, kato, tuu, äiti"-jankkausta tulee nopeasti ikävä, kun kinastelet itseäsi päätä pidemmän 14-vuotiaan kanssa kielilävistyksen ottamisesta.

Vierailija kirjoitti:

Itsestä tuntuu, että olisin tullut aikakoneella synnäriltä tähän hetkeen.

Tämä! En voi uskoa että 15 vuotta meni näin nopeasti.

Mitkään silloin aikanaan loputtomalta tuntuneet vaiheet ei tunnu enää edes todellisilta, ne meni niin käsittämättömän nopeasti ohi.

Voi mulle tulee kyyneleet silmiin!

t. vauvan äiti

Mihin häipyi se viisivuotias, joka otti kädestä kiinni ja sanoi: äiti, mä en koskaan jätä sua? Tilalle tuli teini, joka huutaa: mä vihaan sua ja muutan pois heti kun pääsen.

Pääseekö ajassa taaksepäin?

Vierailija kirjoitti:

Mun pojat 4 ja 6, ja alkoi itkettää tämä ketju. Nyt on hyvä, voisiko ajan seisauttaa nyt?

Sama. Meillä lapset 7 ja 2, ja nyt on juuri hyvä. En halua että kasvavat, vaan olisivat aina niinkuin nyt ovat.

Vierailija kirjoitti:

Voi mulle tulee kyyneleet silmiin!

t. vauvan äiti

Itse asiassa itkin lopulta vuolaasti kun luin vielä enemmän ajatuksella nämä viestit.

-sama

Mun vauva lähtee syksyksi vaihtoon Islantiin ja tulee sen jälkeen takaisin viimeistelemään gradunsa. Äskenhän se oli vasta menossa ekalle.

Kaikista rankinta mutta samalla myös helpottavinta on ollut huomata, että teini ei tarvitse äitiä enää samalla tavalla kuin silloin vauvana ja taaperona.

Nyt äidin tehtävänä on vain siirtyä sivuun ja olla sitten valmiina olemaan käytettävissä kun sellainen hetki tulee. :D

Olen monesti miettinyt sellaista perustuen omakohtaiseen kokemukseen, että se pikkulapsiaika on ns. äidin aikaa ja mies ehkä vähän enemmän sivussa. Kun lapsuus alkaa olla takanapäin, mies jotenkin ottaa isompaa roolia ja äiti on silloin vähän enemmän sivussa. En nyt tarkoita väheksyä tms., mutta tältä vain tuntuu. Olen huomannut monilla perheillä, että äiti luonnollisesti kaipaa sitä lasta, kun isä taas enemmän tukee itseänäistymistä. Usein äitiä kohtaan "onnistutaan" kapinoimaan paremmin, mutta isää ehkä totellaan vielä. Tämä siis ihan vain mutuna perheistä, missä on isä ja äiti. Kunhan nyt vain pohdin ja voin toki olla ihan väärässä. Mitä mieltä olette?

Vierailija kirjoitti:

Onpa jotenkin ihana aloitus. Olen varmaan herkällä tuulella, alkoi itkettää etenkin tuo haamukäsi. Laittoi ajattelemaan, kun on itsellä 5-vuotias lapsi ja välillä toivon että olisi jo iso. Pitäisi osata enemmän arvostaa tätä lapsuusaikaa ❤️

Pitääkin lähteä rutistamaan tuota omaa vauvaa 11 v ennenkun karkaa kouluun

Omakin pieni poikani vie nyt omaa poikaansa eskariin. Ihanaa tosin miten pojanpoikani näyttää aivan pojaltani samanikäisenä. Ja 20.v kuopus tytär asuu miehensä kanssa ja rakentaa omaa elämäänsä. Toisaalta tässä vaiheessa kaipaa sitä 15.v teiniäkin joka meikkasi silmät mustiksi ja makasi omassa huoneessa koneella.

Tämä on niin totta. Vuodet menee niin nopeasti! Mun mielestä jokainen ikä ja vaihe lasten elämässä on ollut ihan parasta, vaikka muutaman unettoman yön vauva-ajalta voisin vaihtaa pois. Ollaan miehen kanssa nautittu kyllä jokaisesta ikävaiheesta ymmärtäen, että lapset on tosiaan pieniä vain hetken ja lopulta vanhemmilla vain lainassa. 

Nyt kun eletään lukiolaisen ja yläkoululaisen teiniarkea, tämäkin on ihan mahtavaa, vaikka välillä vastassa onkin se murahteleva evk-teini :D Teinien kanssa voi käydä kuitenkin ihan mahtavia keskusteluja.

Kohta nuo jo muuttaa pois kotoa, ja sitten ollaan miehen kanssa kahdestaan. Alkaa uusi elämävaihe. Ollaan puhuttu, että se on niin totta, että pikkulapsiaikana ei pitäisi erota, ellei ihan pakko ole (väkivaltaa, alkoholismia tms.) sillä se aika on raskasta, ja siinä tulee tehtyä hätiköityjä päätöksiä kun ei tajua, että sekin kestää vain hetken. Samoin tuntuu hullulta kun jotkut pienten lasten vanhemmat haluavat ja viettävät jatkuvasti omaa aikaa, parisuhdeaikaa jne. Toki se on tärkeää jaksamiselle, saada tehdä välillä jotain muuta. Mutta kyllä se on yksi hujaus, kun lapset on jo teinejä eivätkä tod viihdy kotona vanhempien kanssa - nyt ehtii liikkua yhdessä ja erikseen, käydä leffassa  yhdessä ym. Tärkeää on toki olla läsnä ja kuunnella, kun teinit tarvitsevat vanhempiaan, mutta ei ne enää lahkeessa roiku jankkaamassa sitä "äiti, kato äiti!"

Meillä on taulu jossa pojat on mun sylissä ja mä seison. Nyt kun toisella on pituutta 196 ja toisella 188 niin teettivät mulle synttärilahjaksi taulun niin päin, että kannattelevat minua ilmassa 😂❤️

Vierailija kirjoitti:

Mihin häipyi se viisivuotias, joka otti kädestä kiinni ja sanoi: äiti, mä en koskaan jätä sua? Tilalle tuli teini, joka huutaa: mä vihaan sua ja muutan pois heti kun pääsen.

Pääseekö ajassa taaksepäin?

Sitä minäkin vielä viime vuonna toivoin, harva se päivä, ajassa taaksepäin pääsemistä. Mitä tein väärin, kun teinillä oli niin paha olo?

Jotenkin tuo viime vuosi kahlattiin läpi ja nyt päättäväinen nuori asuu omillaan, opiskelee, tekee töitä ja välillä tulee vanhaan kotiin syömään ja jopa kyselee (ja myöskin kuuntele!) neuvoja.

Joidenkin teinien on vaan hakattava päätä seinään ja itse kokeiltava ja testattava moni asia, ennenkuin uskoo ja tajuaa, että oikeassahan ne vanhemmat lopulta olivatkin.

Vierailija kirjoitti:

Niinpä. Sanon aina kaikille vauvan saaneille, että nauttikaa joka ikinen päivä, vaikka on koliikki-itkua, känkkäränkkää, itkua jne. Yhtäkään päivää ei saa takaisin, siinä hyvä neuvo. Ja kohta muuttavat pois kotoa..

Tämä on tosi tavallinen ja tosi kurja kommentti jonka pienten lasten lopenuupunut äiti saa kuulla tai lukea jos erehtyy huokaamaan että vessassa olisi kiva käydä yksin. Edellinen kokonainen yö on nukuttu kuusi vuotta sitten, jatkuvat keskeytykset aiheuttavat kroonista levottomuutta ja kireyttä, mielessä kalvaa kaikki en riittämättömyyden tunteet kun haluaisi olla loputtoman kärsivällinen ja aina läsnäoleva vanhempi, mutta päätyykin sanomaan 6-vuotiaalle vähän turhan napakasti että minä juon nyt tämän kahvin ja ne hamahelmet voi silittää sitten sen jälkeen. Ja sitten joku tulee ja kaataa saavillisen lisäsyyllisyyttä niskaan, että nauti nauti nyt, ime itseesi joka hetki koska kaikki tämä katoaa kohta ja sitten sinä kadut. Se ei anna perspektiiviä tai auta suhteuttamaan harmeja, vaan se korostaa sitä ristiriitaa että haluaisi antaa kaikkensa ja ilolla, mutta ei voi voida hyvin jos jalkoihin jää kaikki omat tarpeet. Hyvät Äidit Nauttii Joka Hetkestä [tähtipölyä], muut mokaa ja katuu myöhemmin. Ja sitähän äidit tarvitsevat, lisäsyyllisyyttä siitä että ne rankat jutut vanhemmuudessa tuntuvat rankoilta eikä nautittavilta.