Rakastanko mä mun miestä, jos mun pitää miettiä,että rakastanko?

Mutta vakiintuneessa parisuhteessa monetkin asiat muuttuu itsestäänselviksi. Ehkä sitä pitää miettiä välillä, että ymmärtää. Miten on? Rakastatko?

Onks tää ihan normaalia, että tunteet menee ylös ja alas?

Jos kuitenkin voi ajatella, että haluan rakastaa, kyllä ne tunteet sieltä taas pulpahtaa pintaan. Rakastumisen tunne ja rakkaus on kuitenkin kaksi ihan eri asiaa, se kannattaa muistaa.



t. 12 v suhteessa ylä- ja alamäkiä kokenut

suurimman osan ajasta inhoon mun miestä. Huoh... ihmis suhteet on tosi vaikeita.

sillä jatkuva mahtava rakkauden tunne ei säily pitkässä suhteessa ylä- ja alamäkineen. tärkeintä tosiaan on kiintymys ja HALU olla yhdessä/ rakastaa. sitten alkaa olla ongelmia, jos miettii jatkuvasti eroa tms.

Jos joudut miettimään, olisiko susta kiva mennä elokuviin, se ei tarkoita ettet oikeasti halua mennä.



Mitä tähän rakastamisasiaan tulee, niin mä en jotenkin edes laske miehen rakastamista enää varsinaiseksi tunteeksi... Olen siis sitä mieltä että periaatteessa rakastan sitä, millä tarkoitan oikeastaan vain sitä että olen sen kanssa naimisissa vapaaehtoisesti. Jos en rakastaisi niin sitten varmaan olisin ottamassa eroa - tässä tapauksessa rakkaus on siis aika neutraali tila. En ole enää vuosiin tuntenut mitään rakkauden kuohuja miestä katsellessani enkä ole aina edes kovin vakuuttunut että pitäisin koko ihmisestä erityisemmin. Kai mä rakastan sitä samalla tavalla kuin sukulaisia, eli tottumuksesta ja velvollisuudesta.

seksuaalista hullantumista yms rakkaudeksi. Ei todellinen rakkaus katoa ihmisten väliltä.

Äsken ärsyynnyin kun mies oli taas niin lapsellinen ja oksettava, huusin etten rakasta häntä enää. Mies totesi "sitten et" ja lähti ulos lapsen kanssa. Sisälläni on outo, uusi tunne. Olen hermostunut mutta samalla tuntuu kuin olisin oivaltanut jotain.

ja kuvittelee, että kaikilla muilla on sellaista onnen auvoa tyyliin "olen löytänyt sielunkumppanini, toisen puoliskoni, emme riitele koskaan, olemme luodut toisillemme ja rakastamme toisiamme intohimoisesti". Kyllähän näitäkin tapauksia on, mutta minä en ainakaan tunne yhtään pariskuntaa, joka toistakymmentä vuotta yhdessä oltuaan voisi todeta noin. Tähänkin ketjuun varmasti kohta ilmaantuu joku kertomaan omasta sielunkumppanistaan, jonka kanssa on koko 25 vuoden suhteen ajan ollut päivittäin intohimoista seksiä ja muutenkin kaikin puolin ihkua ja sitten kaikki jäävät miettimään vain tätä yhtä tapausta, unohtaen, että ne 99 % muista pariskunnista on hyvin samanlaisia kuin omakin suhde: välillä tykätään vähän vähemmän, välillä enemmän, joskus ei ollenkaan, joskus paiskotaan tavaroita ja mies ällöttää ja suututtaa ja tekisi mieli suksia mäkeen. ;)

tunteet vaihtuvat tämän tästä-normaalia se on

ympäristötekijät vaikuttaa siihen että en haluaisi enää rakastaa. ois helpompaa vaan ottaa ja lähteä. ap

niin ajattelen tilannetta, jossa mieheni ei olisi enää elämässäni. Se ajatus tuntuu pahalta, ahdistavalta jopa. Siitä tiedän, että rakastan häntä, että hän on minulle tärkeä. Mitään tulista välillämme ei enää ole, lämpimiä tunteita ja kunnioitusta kylläkin paljon.