Lue keskustelun säännöt.
Minulla on pakkomielle vanhojen koulukavereideni menestyksestä
14.08.2019 |
Olen kolmekymppinen, mielenterveysongelmainen ”yhteiskunnan loinen”. En ole lukion jälkeen saanut mitään aikaiseksi, mutta stalkkaamiseen minulla on ollut resursseja liikaakin.
Vanhoista koulukavereista kolme on lääkäreitä, kaksi psykologeja, pari tiedemiehiä-/naisia jne. Olen stalkannut heidät kaikki, ja kun sen tein, en ole sen koommin päässyt eroon tästä vertailusta ja kateudesta.
Tiedän, mitä pakkoajatukset ovat, eivätkä nämä välttämättä ole varsinaisesti pakkoajatuksia, mutta siltä ne tuntuvat. Ajattelen muiden onnistumisia ja uraputkia aamusta iltaan - siis viimeisenä illalla ja aivan ensimmäisenä aamulla, enkä saa rauhaa.
Olin ennen sairastumistani kunnianhimoinen ja minulla oli paljon suunnitelmia, jotka sitten sairauden myötä kariutuivat. Tuo lapsuuden ja nuoruuden kunnianhimo on se, mikä aiheuttaa tuskan. En saavuttanutkaan, muut saavuttivat.
Ammattiauttajat sanovat, että tällaiset (pakko)ajatukset ovat ihan normaaleja, mutta eivät minusta. Kateus aiheuttaa jopa enemmän kärsimystä kuin sairauteni, niin väkivahvaa se on.
Mitä voin tehdä? Miten pääsen koskaan eroon näistä ajatuksista, jotka syövät minut elävältä?
Kommentit (4)
Sun pitää tavalla tai toisella hyväksyä, että nuoruuden unelmasi eivät toteutuneet, ja keksiä uusia nykyisistä lähtökohdista käsin. Elämän onni ei sinällään ole kiinni saavutetusta asemasta, vaikka tietysti esim. vakaat tulot helpottavat elämää. Kannattaa kuitenkin muistaa, että stalkkaamalla saat tietoosi vain puolituttujen tähtihetket ja hienot saavutukset. Omanlaisensa arki ja murheet ne on jokaisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttua. Yksi minua huonosti koulussa kohdellut on nykyään urallaan pärjäävä tutkija. Omasta ikäluokasta on varmaan neljä lääkäriä, lisäksi on kauppatieteilijöitä, insinöörejä, jne. Miksi kaikki ne muut, mutta en minä.
Kateus on syövyttävä tunne, siitä kannattaa pyrkiä eroon ihan tietoisesti. Keskity miettimään, mistä asioista todella pidät, ja hanki niitä enemmän elämääsi. Onko sairaus voinut antaa jotain, mikä on vain sinulle erityistä? Voisitko sen kautta auttaa jotakuta? Auttaessaan auttaa myös itseään.
Käy terapiassa. Voi olla että myös jotkut self help-kirjat auttaisivat sinua. Itselle parhaiten on toiminut semmoinen suhtautuminen että en kilpaile kenenkään toisen ihmisen kanssa. Painin omassa sarjassani, niin sanotusti :)
Pahinta on jos lähtee vertaamaan, sillä aina löytyy joku jolla menee paremmin. Vanhoista koulukavereista jollain on jo perhe; toisella on jo itserakennettu omakotitalo; kolmas loistaa urallaan. Kukaan ei tule missään elämänvaiheessa keräämään teitä eteensä haastatteluun vertaamaan mitä kaikki ovat saavuttaneet, ketään ei kiinnosta. Satunnaiselle ohikulkijalle voit olla kuka tahansa: menestynyt nelikymppinen; kakskymppinen taiteilija; jne. Kukaan muu kuin sinä ei ole kiinnostunut elämäntilanteestasi ja mahdollisesta menestyksestäsi, joten yritä sisäistää se, että kilpailet vain itsesi kanssa.
Esimerkkinä voit ajatella että ikävimmässä mahdollisessa tulevaisuudessa olisit vielä 20v jälkeenkin mielenterveysongelmainen ja työtön. Kilpaile sitä ihmistä vastaan, ja koe iloa jokaisesta onnistumisesta.