Lue keskustelun säännöt.
Täytyy oppia hyväksymään asiat joita ei voi muuttaa
10.08.2019 |
Minulla ei ole koskaan ollut syytä elää. Yli 30 vuotta olen etsinyt syytä elää, monet niistä vuosista vietin mielenterveyshoidoissa. Kaikki etsiminen ja kaikki hoidot olivat aivan turhia. Mitään syytä elää ei löytynyt. Joten minun täytyy vain hyväksyä se etten koskaan tule löytämään syytä elää. Voin lopettaa etsimisen. Voin lopettaa elämisen. Paitsi että en pysty lopettamaan elämääni, joten olen nyt vielä jumissa elämässä, vielä useita vuosia, vuosikymmeniä. Mutta siis turha etsiä mitään enää. Turha tehdä mitään enää. Voin istua paikallani ja vaikkapa alkoholisoitua, mikäs siinä. En minä kyllä alkoholista pidä, mutta mitäpä tässä muutakaan tekisi. Tosiasioiden hyväksymistä on että lopettaa turhan etsimisen, turhan väkisin vastaan kamppailemisen. Kun ongelmia ei voi ratkaista niin niiden täytyy vain antaa olla.
Antaa olla. Antaa koko elämän olla. Se oli siinä. Pitääkin lähteä viinakauppaan.
Kommentit (23)
Se vi*un terapia ei sua auta, jos uskot ettei se auta ja et tee asialle mitään. Muuta kuin valitat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja täytyy saada rohkeutta muuttaa ne, mitkä voi. Ja erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.
Mikä sinun unelmasi oli, mikä ei toteutunut? Mikä traumatisoi sinut niin, ettet yritä enää?
Niin no, tottahan se on, että täällä sitä ollaan eikä muuta voida. = D Täytyy yrittää ottaa tästä ajasta vähän iloa irti kun kerran täällä ollaan. Tehdä vähän hyvää tosille ja itselle ja olla kaikessa rauhassa. Ei elämän tarvitse olla niin ihmeellistä, vähempikin häslääminen riittää. Pienet asiat on lopultakin ne kaikkein tärkeimmät. Hyvän makuinen kahvi aamulla, lämpimät sukat jalassa, linnun laulu, perhosen lepattava lento nurmikolla.
Vaikutat todella itsekeskeiseltä. (en toki tiedä, mikä sinun oikea ongelmasi on)
Mikä tekee sinusta niin erityisen, ettei juuri sinun elämässäsi voi tapahtua minkäänlaista muutosta (positiivisempaan suuntaan)? Ja miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se vi*un terapia ei sua auta, jos uskot ettei se auta ja et tee asialle mitään. Muuta kuin valitat.
Niin, monet antavat tuon saman neuvon kuin sinä.
Monet sanovat että "omia ajattelumallejaan voi muuttaa niin paljon että muuttuu hyvinvoivaksi". Mutta kun terapeutti on jankannut tuolla lailla potilaan kanssa jo älyttömän pitkään ja huomannut ettei se etene mihinkään niin lopulta terapeutti toteaa potilaalle: "sinulla on persoonallisuushäiriö, ajattelumallisi eivät voi ikinä muuttua, olet toivoton tapaus, hyvästi".
Eli sitten yllättäen onkin niin että joidenkin ihmisten ajattelumalleja voidaan muuttaa ja joidenkin ihmisten ei voi. Kymmenellä prosentilla ihmisistä on persoonallisuushäiriö, joten kymmenen prosenttia ihmisistä on sellaisia että heidän ajattelumallejaan ei voida muuttaa.
Eli kymmenelle prosentille ihmisistä on aivan turha antaa tuo sun neuvo. Kenties sun ja monen muunkin täytyisi oppia hyväksymään se että tuo neuvo on usein aivan turha. Kun se neuvo ei mihinkään johda eikä mitään auta niin ehkä vain täytyy lakata hokemasta tuota samaa vanhaa maailman turhinta neuvoa.
Terapeutit ovat persoonallisuushäiriöisiö kun eivät opi hyväksymään sitä tosiasiaa että tuo heidän neuvonsa ei toimi ja silti jatkavat saman neuvon hokemista. Potilas kyllä ennemmin tai myöhemmin oppii että terapia on turhaa ja potilas häipyy. Mutta milloin terapeutti oppisi että terapia on turhaa?
Kun niinkin monta kuin 10% kaikista potilaista on toivottomia tapauksia niin ehkä vika on terapiassa eikä potilaissa.
Ootko lukenut Mark Mansonin Kuinka olla piittaamatta pskaakaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jeesusta voit lähteä seuraamaan ja etsimään Jumalan valtakuntaa. Sinulle se on vieläpä helppoa kuin nyt hyvinvoivalle joka kokee että hänellä on liikaa menetettävää siinä.
Vierailija kirjoitti:
Jeesusta voit lähteä seuraamaan ja etsimään Jumalan valtakuntaa. Sinulle se on vieläpä helppoa kuin nyt hyvinvoivalle joka kokee että hänellä on liikaa menetettävää siinä.
* helpompaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis, vaikutat ihmiseltä, joka suuntaa huomion sisään päin itseensä ja myös omaan kokemusmaailmaansa, märehtii itsesäälissä yms...
Elämästä saa paljon enemmän irti, kun tämän huomion suuntaa ulkopuolelle...
Ja sinulla on asenneongelma.
Vierailija kirjoitti:
Ja täytyy saada rohkeutta muuttaa ne, mitkä voi. Ja erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.
Joo, noinhan se menee, ja noinhan raamatussa sanotaan. Siellä sanotaan muistaakseni että pitää olla viisautta erottaa toisistaa asiat jotka voi muuttaa ja joita ei voi muuttaa.
On kyllä aikamoista viisauden puutetta jos 30 vuotta hakkaa päätään kivimuuriin eikä vielä sittenkään tajua antaa periksi, ei vielä sittenkään tajua että ei se muuri siitä hajalle mene. Parempi lakata hakkaamasta päätä muuriin ettei päähän enää satu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis, vaikutat ihmiseltä, joka suuntaa huomion sisään päin itseensä ja myös omaan kokemusmaailmaansa, märehtii itsesäälissä yms...
Elämästä saa paljon enemmän irti, kun tämän huomion suuntaa ulkopuolelle...
Ja sinulla on asenneongelma.
Suurimmalla osalla ihmisistä ajatukset aika paljon pyörii sen oman navan ympärillä. Se on osa tätä meidän selviytymisviettiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se vi*un terapia ei sua auta, jos uskot ettei se auta ja et tee asialle mitään. Muuta kuin valitat.
Niin, monet antavat tuon saman neuvon kuin sinä.
Monet sanovat että "omia ajattelumallejaan voi muuttaa niin paljon että muuttuu hyvinvoivaksi". Mutta kun terapeutti on jankannut tuolla lailla potilaan kanssa jo älyttömän pitkään ja huomannut ettei se etene mihinkään niin lopulta terapeutti toteaa potilaalle: "sinulla on persoonallisuushäiriö, ajattelumallisi eivät voi ikinä muuttua, olet toivoton tapaus, hyvästi".
Eli sitten yllättäen onkin niin että joidenkin ihmisten ajattelumalleja voidaan muuttaa ja joidenkin ihmisten ei voi. Kymmenellä prosentilla ihmisistä on persoonallisuushäiriö, joten kymmenen prosenttia ihmisistä on sellaisia että heidän ajattelumallejaan ei voida muuttaa.
Eli kymmenelle prosentille ihmisistä on aivan turha antaa tuo sun neuvo. Kenties sun ja monen muunkin täytyisi oppia hyväksymään se että tuo neuvo on usein aivan turha. Kun se neuvo ei mihinkään johda eikä mitään auta niin ehkä vain täytyy lakata hokemasta tuota samaa vanhaa maailman turhinta neuvoa.
Terapeutit ovat persoonallisuushäiriöisiö kun eivät opi hyväksymään sitä tosiasiaa että tuo heidän neuvonsa ei toimi ja silti jatkavat saman neuvon hokemista. Potilas kyllä ennemmin tai myöhemmin oppii että terapia on turhaa ja potilas häipyy. Mutta milloin terapeutti oppisi että terapia on turhaa?
Kun niinkin monta kuin 10% kaikista potilaista on toivottomia tapauksia niin ehkä vika on terapiassa eikä potilaissa.
Älytöntä että 10 prosenttia potilaista on toivottomia. Se on liikaa. Oikeastaan voisi arvella että sen pitäisi olla mahdotonta. Mutta terapeutteja on paljon vähemmän kuin 10 prosenttia. Terapeutteja on ehkä 0,1 prosenttia suomalaisista. Joten oikeastaan tilastollisesti on paljon todennäköisempää että ne terapeutit on toivottomia tapauksia eikä ne potilaat, tosiasiassa niillä terapeuteilla on persoonallisuushäiriö eikä niillä potilailla. Mitä sairaampi ihminen yrittää hoitaa muita sitä useamman potilaan kohdalla hoito ei toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä ongelma on se, että joskus ihminen "hyväksyessään" todellisuuden hyväksyy sen, että siitä elämästä ei hyvää enää saa sillä mitä on jäljellä, jolloin muuttuu itsetuhoiseksi tai apaattiseksi. Joskus jonkun asian hyväksymättömyys on ihan terve defenssi, joka estää romahtamisen, ja on aika turhaa jankuttaa toiselle että pitää hyväksyä, pitää hyväksyä.
Menepä johonkin ulos, puistoon, rannalle, pururadalle ja totea että tänään on aika hieno syyskesän päivä.
Sitten huomenna keksi jokin hieno juttu huomisesta päivästä. Jne.
Ensiviikolla voi yrittää miettiä jonkin pienen jutun omasta itsestäsi, josta pidät.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä ongelma on se, että joskus ihminen "hyväksyessään" todellisuuden hyväksyy sen, että siitä elämästä ei hyvää enää saa sillä mitä on jäljellä, jolloin muuttuu itsetuhoiseksi tai apaattiseksi. Joskus jonkun asian hyväksymättömyys on ihan terve defenssi, joka estää romahtamisen, ja on aika turhaa jankuttaa toiselle että pitää hyväksyä, pitää hyväksyä.
Pitää hyväksyä että asia on näin ja elää eteenpän märehtimättä sitä asiaa jatkuvasti. Itse asiaa ei tarvitse hyväksyä, toteaa vain että onpa aika paska juttu jota en pysty korjaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä ongelma on se, että joskus ihminen "hyväksyessään" todellisuuden hyväksyy sen, että siitä elämästä ei hyvää enää saa sillä mitä on jäljellä, jolloin muuttuu itsetuhoiseksi tai apaattiseksi. Joskus jonkun asian hyväksymättömyys on ihan terve defenssi, joka estää romahtamisen, ja on aika turhaa jankuttaa toiselle että pitää hyväksyä, pitää hyväksyä.
Pitää hyväksyä että asia on näin ja elää eteenpän märehtimättä sitä asiaa jatkuvasti. Itse asiaa ei tarvitse hyväksyä, toteaa vain että onpa aika paska juttu jota en pysty korjaamaan.
Joskus epärealistinen toivo ainoa, mikä auttaa
elämään eteenpäin. Ehkä sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi, siitä toivosta voi luopua ja hyväksyminen tulee itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä ongelma on se, että joskus ihminen "hyväksyessään" todellisuuden hyväksyy sen, että siitä elämästä ei hyvää enää saa sillä mitä on jäljellä, jolloin muuttuu itsetuhoiseksi tai apaattiseksi. Joskus jonkun asian hyväksymättömyys on ihan terve defenssi, joka estää romahtamisen, ja on aika turhaa jankuttaa toiselle että pitää hyväksyä, pitää hyväksyä.
Pitää hyväksyä että asia on näin ja elää eteenpän märehtimättä sitä asiaa jatkuvasti. Itse asiaa ei tarvitse hyväksyä, toteaa vain että onpa aika paska juttu jota en pysty korjaamaan.
Mä oon kyllä samaa mieltä tuon lainaamasi kirjoittajan kanssa. Mielenkiintoista lukea että hyväksymättömyys on defenssi.
Siis, kun sinä, normaali ihminen, lopetat märehtimisen niin sinä jatkat elämääsi eteenpäin.
Mutta kuin toivoton tapaus lopettaa märehtimisen niin hän vain jää apatiaan. Ei apatia ole itsesääliä, ei itsekeskeisyyttä, ei murehtimista, ei liiallista itsetutkiskelua, ei kapinointia,... apatia ei ole mitään. Henkilö vain pysähtyy, vain jää, elämää ei vain enää ole.
Äärimmäisin muoto apatiasta taitaa olla katatonia, siis henkilö joka jumiutuu paikalleen kuin koomapotilas, makaa paikallaan kunnes kuolee nälkään. Kukaan ei sellaisella katatoniselle sanoisi "jatka elämääsi", eihän se sanominen mitään hyödytä. Ei se myöskään hyödytä jos on lievempi katatoninen tapaus eli ihan vain apaattinen. Kyllä siinä pitäisi jotain paljon hyödyllisempää hoitoa keksiä kuin vain "jatka elämääsi".
Maailmalla on tälläkin hetkellä satoja tai jopa tuhansia katatonisia potilaita mielisairaaloissa, makaavat vuosikausia, ne pidetään hengissä letkuilla. Niin kauan kuin heille ei keksitä toimivaa hoitoa niin ehkä ei myöskään onnistuta hoitamaan suomalaisia apaattisia jotka ovat elämänhalunsa menettäneet. Heitä on Suomessa paljon enemmän kuin vain tuhansia, ja maailmalla heitä on lukemattomia miljoonia.
Vierailija kirjoitti:
Jeesusta voit lähteä seuraamaan ja etsimään Jumalan valtakuntaa. Sinulle se on vieläpä helppoa kuin nyt hyvinvoivalle joka kokee että hänellä on liikaa menetettävää siinä.
No mä tein tämän, ja nyt parinkymmenen vuoden jälkeenkään mulla ei ole elämän tarkoitusta. Siis en tiedä, mitä täällä maailmassa teen ja mihin minua tarvitaan. Olen työkyvyttömyyseläkkeellä ollut nuoresta asti. Ystäviä ei ole eikä mitään. Yksin olen lähes aina. Kukaan ei ole kiinnostunut minusta ja elämästäni niin, että olisin päässyt mukaan johonkin ihmisten juttuihin. Yksin en osaa enkä jaksa.
Tunnen, miten ns. elämäni menee hukkaan, mutta mitään mielekästä sisältöä en ole saanut Jumalaltakaan.
Joo, "opi hyväksymään", noin moni terapeuttikin sanoo, jopa silkoista traumoista jos hoidot ei toimi.
...
TERAPEUTTI: Traumasi eivät tule ikinä paranemaan. Sinun täytyy vain oppia elämään niiden kanssa.
POTILAS: Mutta mun traumat vie multa kaiken elämänilon. Ei ole mitään mieltä elää jos ei saa iloa mistään.
TERAPEUTTI: Niin mutta et voi muuta kuin jatkaa elämääsi. Sinun täytyy vain oppia.
POTILAS: Mutta mitä mä sitten teen elämälläni?
TERAPEUTTI: Tee jotain mikä sinusta on hyvää.
POTILAS: Mutta ei mikään ole hyvää.
TERAPEUTTI: Jatka elämääsi silti. Sinun täytyy vain oppia.
POTILAS: Ei mulla ole mitään syytä elää ilman mitään iloa.
TERAPEUTTI: Tämän enempää en voi sinua auttaa.
POTILAS: Eli turha jatkaa terapiaa tämän enempää?
TERAPEUTTI: Niin, mielestäni terapia on syytä lopettaa kun se ei enää enempää voi tarjota. Kaikki riippuu nyt sinusta.
POTILAS: Jaa. No, minä menen nyt sitten.
TERAPEUTTI: Mitä aiot tehdä elämälläsi?
POTILAS: En mitään.
TERAPEUTTI: Miksi et?
POTILAS: Ei mulla ole mitään syytä tehdä mitään.
TERAPEUTTI: Aiotko tehdä töitä?
POTILAS: En.
TERAPEUTTI: Miksi et?
POTILAS: Ei mulla ole mitään syytä tehdä töitä.
TERAPEUTTI: Kyllä sinun jotain täytyy tehdä!
POTILAS: Kyllä mä jotain tekisinkin eli tapp*aisin itseni, mutta en pysty siihen, jokin sisäinen juttu mua estää sitä tekemästä.
TERAPEUTTI: Älä edes ajattele itsesi tapp*amista, unohda sellaiset ajatukset. Kyllä sinun täytyy elää ja tehdä elämälläsi jotain.
POTILAS: Miksi? Mitä pointtia on tehdä yhtään mitään jos ei saa iloa mistään?
TERAPEUTTI: Siinä minä en voi sinua auttaa. Sinun täytyy itse jatkaa elämääsi miten itse parhaaksi näet.
POTILAS: No minä tästä lähden.
TERAPEUTTI: Mihin aiot ryhtyä elämässäsi?
POTILAS: En mihinkään.
TERAPEUTTI: Kyllä sinun johonkin täytyy ryhtyä!
POTILAS: Miksi?
...
Ja sama maailman turhin jankkaaminen jatkuu maailman loppuun asti =D
Vi*ttu terapia on turhaa!