Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuudentraumat jotka tajusin vasta vastikään aikuisena
09.08.2019 |
Nyt vasta lähemmäs nelikymppisenä olen alkanut tajuamaan, miten lapsuuteni ja nuoruuteni ei todellakaan ole ollut "normaali" tai terve. Toki olen tämän jollain tasolla aina tiennyt, mutta vasta käytyäni terapiassa (jossa asiat tulleet kuin vahingossa esiin) olen miettinyt mitä jälkiä se on jättänyt :'(
Vanhempani kuuluvat suuriin ikäluokkiin. Taloudellisesti elämä oli aina turvattua, vaikkemme olleet rikkaita, ehkä korkeaa keskiluokkaa. Isäni oli/on alkoholisti.. koskaan ei käynyt baareissa ja tällä usein perustelikin juomistaan (pienellä kylällä sehän olisi ollut kauheaa) joten kotijuopoksi voinee kutsua. Parhaimmat hetket olivat kun isä sammui illalla; ei tarvinnut pelätä hänen outoa käytöstään tai riitelyä juomisesta äidin kanssa. Odotin myös kauhulla kotiviinien valmistumista (pulppusi saunatilassa), koska silloin homma lähti aina pahemmaksi. Luulisin, että läpi elämän jatkuneet krooniset unihäiriöt johtuvat siitä, kun lapsesta asti olen jokaikinen ilta joutunut hiiviskelemään ja pelkämään, ja voinut aidosti hengähtää vasta kun isä sammui. Äitini ei juonut kun olin pieni mikä onneksi pelasti paljon. Itsellä alkoholiin viha-rakkaussuhde, nyt olen ollut absolutistina yli vuoden.
Tunteista kotona ei puhuttu eikä koskaan halattu tms. ja nämä on pitänyt opetella vasta aikuisiällä. Ikäluokkansa mukaisesti ovat siis molemmat käyttäytyneet (heidänkään lapsuudenkodeissaan ei näitä malleja annettu).
Myös karmivana muistona on jäänyt mieleen muutamat kerrat, kun olen löytänyt vanhempani ovi kiinni, äidillä yläosa täysin paljaana ja äiti itkee... Nämä aikoina, kun r a i*s_k us:ta Suomessa avioliitossa ei ollut kielletty vielä laissa.
Tässä siis vain esimerkkejä. Nyt kun olen käynyt terapiassa ja ensimmäistä kertaa teinimyrskyvuosien jälkeen olen uudestaan nostanut asioita esille (esim.alkon käyttö ja riitely) aikuisiällä, olen riitaantunut äitini kanssa. Hän ei_halua tai suostu puhumaan ko.asioista edes pintapuolisesti, ja viimeisimmän vierailuni jälkeen en ole saanut kutsua lapsuudenkotiin. Ennen kyseli useinkin koska pääsisin käymään. Välimme muuttuivat kuin veitsellä leikaten yhtäkkiä kylmiksi viime käynnin jälkeen. Kai tätä on vain pakko purkaa jonnekin, tai kysyä onko kohtalotovereita ja/tai vinkkejä mitä tekisitte?
Olen aivan neuvoton koko tilanteen kanssa ja julkisen puolen resurssit eivät riitä (eikä välttämättä omakaan jaksaminen) :(
Kommentit (43)
No noin se menee. Mulla samankaltaista taustaa mutta isä ei ollut juoppo vaan psyko jokan naurti väkivallasta ja hakkasi koko perhettä jatlivasti. Sekä lapsia että äitiä (vaimoaan).
Mulla ohan sama kuvio kuin sulla eli terapiassa solmit aukesivat, tritin pari KOHTELIASTA keskustelunavausta vanhempiin päin. He kiistivät ja kielsivät kaiken, syyttivät mua hulluksi ja vanhempien kiusaajaksi ja välithön siinä meni. Nyt ollut jo 12 v välit poikki. Edelleen selän takana haukkuvat ja suvulle kertovat miten julma ja sydämetön olen.
No, hullu en ole koska mulla on veli joka muistaa kaiken. Meillä oli pieni ikäero ja veli muistaa hyvin kailen tapahtuneen. Veli muutti kauas (uökomaille) vanhempia pakoon.
Olen sinällään jo sinut paskan lapsuuden kanssa mutta vanhempien surkea raukkmaisuus kyllä suututtaa. Äitikin joka sai turpaan niin että luita murtui väittää kovana että isä ei ole koskaan kättään nostanut häntä vastaan ja aina ollut lempeä isä. Siis V.M.P. Isä hakkasi meitä VIIKOTTAIN vauvasta täysi-ikään eöi olen saanut esim vielä 17v iässä nyrlkiä ja remmiä. Kellekään ei uskaltanut kertoa kun isä silmät raivosta kiiluen sähisi että jos kerrot niin ta-pan. Isän tuntien tiedän että olisi voinut tehdäkin niin.
Apn kannattaa luovuttaa. Siis luovu toivosta että vanhemmat kantaisi vastuuta tai muöntäisi tekojaan. Se ei tule tapahtunaan koskaan. Sot vaan moetot jaksatko olla väleissä niihon. Minä em jaksa sillä sieltä tulee vaan syyttelyä ja asioiden kieltämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut terapiassa käyvät unohtavat sen tosiasian, että kyse on henkilökohtaisesta, omasta terapiasuhteesta - ja alkavat terapoimaan ja kaivelemaan muita läheisiään tai henkilöitä jotka ovat liittyneet omiin mieltä painaviin asioihin.
He unohtavatsiis, että vaikka itse on valmis prosessoimaan asioita ja sitä kautta toipumisen tiellä, muut ovat tästä prosessista ulkopuolisia eikä heitä voi velvoittaa yhtäkkiä olemaan valmiita paljastamaa ja tuomaan sisimpiä haavojaan julki. Kokemus voi olla pahimmillaan henkistä ki-dutusta toiselle, joka haluaa unohtaa pahat ajat ja vain olla onnellinen nykyhetkestä.
Ei kannata pilata ihmissuhteitaan kiusaamalla läheisiään terapian aikana mikäli toiset eivät ole mitenkään sellaiseen valmiita tai valmistautuneita ja kokevat sellaisen ahdistavaksi tai ahdisteluksi.
On muitakin terapeuttisia keinoja käytettävissä kuin suora konfrontaatio pahasti vuorostaan ahdistuvien asianosaisten kanssa.
Aivan ja tässä jää ulkopuoliset kokonaan vaille apua ja tukea jos haavat revitään auki. Heillä ei ole hoitokontaktia jossa turvallisesti käydä asioita läpi tai välttämättä edes henkistä kapasiteettia kohdata asioita.
Olen TÄYSIN ERI MIELTÄ. Teoistaan on kannettava vastuu ja mikään korkea eikä ei riitä tekosyyksi olla kantamatta. Se on toki selvää että nää vanhat lapsenhakkaaja käppänät ei tule koskaan pyytämään anteeksi eikä varmaan myöntämäänkään mitään, mitta on ihan oikeutettua että aikuinen lapsi kertoo olevansa onneton ja käyvänsä terapiassa huonon lapsuuden takia.
Ihme päänsilittely meininki hakkaajia ja kaltoinkohtelijoita kohtaan.
Ap googleta "70-luvulla syntyneiden äidit" niin löydät sen pitkän ketjun. En saa sitä näin puhelimella linkitettyä.
T. Se joka mainitsi ketjun aiemmin
mielestäni otat nyt pikkusen liikaa vapauksia tulkita tuota yhtä kohtausta josa äitisi itkee raikaukseksi :) Syitähän on satoja, miksi hän itki alastomana. Vaikka he olisivat olleet intiimisti, mutta isäsi sammui, ei kyennyt, tai ei koskaan kyennyt(kärsi impotentista), äitisi ei tullut tyydytetyksi...tai isäsi sanoi jotain pahasti seksin jälkeen ym ym ym,....mielikuvitus vain on rajana. Raiskauksessa voisi myös kuvitella edes jonkunlaista huutoa, riitelyä, tai fyysistäkin taistelua, joita et mainitse kuulleesi.
Tuosta nyt jos alat avautumaan äidilllesi en ihmettele ettei halua puhua, nämä asiat ei sinulle kuulu .
Vierailija kirjoitti:
mielestäni otat nyt pikkusen liikaa vapauksia tulkita tuota yhtä kohtausta josa äitisi itkee raikaukseksi :) Syitähän on satoja, miksi hän itki alastomana. Vaikka he olisivat olleet intiimisti, mutta isäsi sammui, ei kyennyt, tai ei koskaan kyennyt(kärsi impotentista), äitisi ei tullut tyydytetyksi...tai isäsi sanoi jotain pahasti seksin jälkeen ym ym ym,....mielikuvitus vain on rajana. Raiskauksessa voisi myös kuvitella edes jonkunlaista huutoa, riitelyä, tai fyysistäkin taistelua, joita et mainitse kuulleesi.
Tuosta nyt jos alat avautumaan äidilllesi en ihmettele ettei halua puhua, nämä asiat ei sinulle kuulu .
Kyllähän ennen raiskausta tai sen aikana voi ihminen myös lamaantua, eikä näin ollen rationaalisesti kykene puolustautumaan, vaikka haluaisikin, tai sitten toinen uhkailee niin pahasti, ettei uskalla mitenkään puolustautua. Totta kyllä tuokin, mitä kerroit, mutta ei sitä voi sanoa suuntaan tai toiseen, mikä tilanne todellisuudessa on ollut. Asianosaiset itse vain sen voivat tietää, enkä lähtisi ap:n tulkintaakaan suoralta kädeltä kyseenalaistamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut terapiassa käyvät unohtavat sen tosiasian, että kyse on henkilökohtaisesta, omasta terapiasuhteesta - ja alkavat terapoimaan ja kaivelemaan muita läheisiään tai henkilöitä jotka ovat liittyneet omiin mieltä painaviin asioihin.
He unohtavatsiis, että vaikka itse on valmis prosessoimaan asioita ja sitä kautta toipumisen tiellä, muut ovat tästä prosessista ulkopuolisia eikä heitä voi velvoittaa yhtäkkiä olemaan valmiita paljastamaa ja tuomaan sisimpiä haavojaan julki. Kokemus voi olla pahimmillaan henkistä ki-dutusta toiselle, joka haluaa unohtaa pahat ajat ja vain olla onnellinen nykyhetkestä.
Ei kannata pilata ihmissuhteitaan kiusaamalla läheisiään terapian aikana mikäli toiset eivät ole mitenkään sellaiseen valmiita tai valmistautuneita ja kokevat sellaisen ahdistavaksi tai ahdisteluksi.
On muitakin terapeuttisia keinoja käytettävissä kuin suora konfrontaatio pahasti vuorostaan ahdistuvien asianosaisten kanssa.
Aivan ja tässä jää ulkopuoliset kokonaan vaille apua ja tukea jos haavat revitään auki. Heillä ei ole hoitokontaktia jossa turvallisesti käydä asioita läpi tai välttämättä edes henkistä kapasiteettia kohdata asioita.
Jos kyse on ihmisen lapsuuden traumoista, niin ei sen ihmisen äiti nyt ihan ulkopuolinen asian suhteen ole!
Ja ihan oikeasti traumaattisen lapsuuden elänyt voi tarvita vastauksia. Ei kysymykseen miksi vaan mitä. Koska oma muisti ei välttämättä muista kaikkea, niin haluaa saman perheen toiselta jäseneltä kuulla mitä tapahtui. Se voi olla ihmisen toipumisen kannalta välttämättömän tuntuista, oli terapiassa tai ei.
Kyllä tämä äiti on ap:n terapiassa ihan ulkopuolinen. Se on ap:n oma henkilökohtainen henkinen työ mikä pitää tehdä ei kenenkään muun. On hyvä oppia muiden ihmisten ja itsensä ero.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut terapiassa käyvät unohtavat sen tosiasian, että kyse on henkilökohtaisesta, omasta terapiasuhteesta - ja alkavat terapoimaan ja kaivelemaan muita läheisiään tai henkilöitä jotka ovat liittyneet omiin mieltä painaviin asioihin.
He unohtavatsiis, että vaikka itse on valmis prosessoimaan asioita ja sitä kautta toipumisen tiellä, muut ovat tästä prosessista ulkopuolisia eikä heitä voi velvoittaa yhtäkkiä olemaan valmiita paljastamaa ja tuomaan sisimpiä haavojaan julki. Kokemus voi olla pahimmillaan henkistä ki-dutusta toiselle, joka haluaa unohtaa pahat ajat ja vain olla onnellinen nykyhetkestä.
Ei kannata pilata ihmissuhteitaan kiusaamalla läheisiään terapian aikana mikäli toiset eivät ole mitenkään sellaiseen valmiita tai valmistautuneita ja kokevat sellaisen ahdistavaksi tai ahdisteluksi.
On muitakin terapeuttisia keinoja käytettävissä kuin suora konfrontaatio pahasti vuorostaan ahdistuvien asianosaisten kanssa.
Aivan ja tässä jää ulkopuoliset kokonaan vaille apua ja tukea jos haavat revitään auki. Heillä ei ole hoitokontaktia jossa turvallisesti käydä asioita läpi tai välttämättä edes henkistä kapasiteettia kohdata asioita.
Jos kyse on ihmisen lapsuuden traumoista, niin ei sen ihmisen äiti nyt ihan ulkopuolinen asian suhteen ole!
Ja ihan oikeasti traumaattisen lapsuuden elänyt voi tarvita vastauksia. Ei kysymykseen miksi vaan mitä. Koska oma muisti ei välttämättä muista kaikkea, niin haluaa saman perheen toiselta jäseneltä kuulla mitä tapahtui. Se voi olla ihmisen toipumisen kannalta välttämättömän tuntuista, oli terapiassa tai ei.
Kyllä tämä äiti on ap:n terapiassa ihan ulkopuolinen. Se on ap:n oma henkilökohtainen henkinen työ mikä pitää tehdä ei kenenkään muun. On hyvä oppia muiden ihmisten ja itsensä ero.
Kommentoinkin sitä, että äiti ei ole lapsuuden tapahtumien suhteen ulkopuolinen. Toki hän terapian suhteen onkin ulkopuolinen.
Minusta on erittäin ymmärrettävää, että ap haluaa puhua äitinsä kanssa lapsuutensa tapahtumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, itsellä sama tilanne siinä mielessä, että paljon kaunaa ja katkeruutta lapsuudesta ja nuoruudesta.
Vinkkini sinulle on, että yritä löytää terapeutin kanssa jokin ihan muu tapa käsitellä ja sen myötä hyväksyä taustasi kuin anteeksipyyntö tai selitys vanhemmilta. Niitä et tule saamaan koskaan.
Omat vanhempani ovat niin vanhoja, etteivät he muista mitään, ja sen lisäksi niin hauraita, etten pysty vetämään heitä turpiin.
Itselläni samantapainen tausta.
En kaipaa selityksiä äidiltäni että miksi asiat tapahtui. Haluaisin vain, että hän jotenkin validoisi sen, että lapsuuteni oli sellainen kuin oli. Siis tunnustaisi että ne asiat tapahtui mitkä tapahtui. Mutta ei, hän esittää kulissia, että lapsuusaikani oli todella ihanaa ja vailla mitään ikävää. En kestä sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos kaikista kommenteista, yritän kirjoittaa mitä alkuperäisestä aamun viestistä muistan (en ehkä muista vastata kaikkeen, mutta yritetään). Ihan ensimmäisenä; en ole koskaan, siis ikinä, maininnut äidilleni epäilyni näkemistäni mahd. r a*i_ska u k sis:ta. Olin suht nuori lapsi, ja tosiaan edes "kaikki hyvin" -vastaus oven läpi olisi mielestäni ollut hyvä. Isäni kouri ronskisti äitiäni äidin itkiessä joten lapsen näkövinkkelistä (tai aikuisenkaan) tuo tilanne ei näyttänyt kaikki ok menolta. Mutta se tästä asiasta.
Viestejä lukiessanne olen alkanut kääntymään sille kannalle, että lähestyin vanhempiani viime käynnillä väärällä tavalla. Jos (/kun) asioiden läpikäynti, etenkin heidän ikänsä ja valmiutensa huomioonottaen, on järkevää miltään kannalta. Äitini on varmasti kärsinyt paljon; hänhän on koko ikänsä pitänyt "pakkaa kasassa" ja piilottanut kaikki tunteensa, pelkonsa, mahdollisen vihansa. ym. vain lapsen turvallisuudentunteen ja toimivan perheen takia. Siitä olen ikuisesti kiitollinen, vaikka toivonkin että äitini olisi saanut jo aiemmin apua tilanteeseen ja/tai lopettanut isäni puolestelun ja selittelyn (=valheita esim.juuri juomisesta, miksi isän on 'pakko' juoda). Tuona aikakautena terapiaan menivät vain "hullut". Joskus pienenä tosin taisin toivoa vanhempien avioeroa tai poismuuttoa paikkakunnalta joululahjaksi. Äitini ja isäni todellakin ansaitsevat onnellisen vanhuuden, enkä näe että minulla on oikeutta (tai halua!) pilata sitä. Sain terapeutilta neuvon juuri ennen viimeisintä tapahtumaa mennä vanhempieni luo kylään sovitusti ja nostaa ko.asiat esille. Tämän, ja jo aikasempien keskustelujen koskien avoimuuden tärkeyttä innoittamana (ehkä kyllä väärä sana tähän..) otin asiat esille kuten terapeutti neuvoi. En syytä tätä terapeuttia, hän on vastavalmistunut ja minun itseni pitäisi tuntea vanhempani ja heidän kykynsä, tai pikemminkin kyvyttömyyden, käsitellä asioita. Yksityiskohtaisesti tai pitkään en vanhemmilleni puhunut. He riitelivät TAAS juomisesta, ja mainitsin etten kestä enää heidän riitelyä tai sitä alkoholilla läträämistä selittelyjen kera jokaikinen ilta. Äiti suuttui ja vastasi ettei kuule hänkään jaksa. En tiedä viittasiko itse tilanteeseen vai tapaani ottaa asia esille. Lasisesta lapsuudesta olen lukenut paljon netissä ja jo siitä on ollut iso apu! Aion ehdottomasti lukea myös tuon 70-luvun lapset tms. viestiketjun, kiitos vinkeistä!
Jännä juttu miten tässä muuttuu neuvottomaksi ja taantuu melkein takaisin sen lapsen tasolle etenkin vanhempieni seurassa. Minulta kysytään usein neuvoja, koska osaan (kuulemma) ottaa huomioon kaikkien osapuolten kannat, enkä ajattele mustavalkoisesti sekä pyrin reiluuteen. Muutenkin elämä suht järjestyksessä ja koulut hoidettu sekä tunneälyäkin kuulemani mukaan löytyy. Ehkäpä saan tämänkin ratkaistuksi.
Isäni on nyt ihan viime aikoina myöntänyt olevansa riippuvainen alkoholista ja on oikeasti vähentänyt juomista. Tuntui kun olisin vapautunut hirveästä taakasta! (toki isälläkin on taakkansa :( ) Hänelle on myös vaikeistakin asioista puhuminen luonnollista, joten hänen kanssaan olemme suht sujut vanhojen kanssa. Hän myös ehdotti että pitäisi mennä äidin kanssa yhdessä psykologille (siis minä ja äiti), mutta tilanne oli silloin tulenarka ja äitini ei muisiin suostuisi, ja se ikä.. Tunteet ottavat valtaa; juuri se että mitä on tapahtunut ja miksi se on sallittu. JA NYT ymmärrys siitä, että joudun käsittelemään em.asiat pitkälti yksin ja läpikäymään surun siihen etten tule koskaan saamaan näihin vastauksia. Jätin ekassa viestissä pahimmat kertomatta koska tunnistettavuus..
-Ap
Lämpimät halaukset, ja paljon armollisuutta itseään kohtaan kaikille jotka ovat kokeneet samaa! Luin viestinne ajatuksella, jo eteenpäin päässeet: olette tehneet ison työn ja teillä on suuri sydän <3 Me, kenellä tämä on vielä vaiheessa, tsemppiä kaikille! Parantuminen alkaa siitä hetkestä kun havahtuu/tajuaa fraasin mukaan "pitäis vissiin tehdä jotain"..
- vielä ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli molemmat vanhemmat alkoholisteja ja hyvä ettei henki mennyt lapsena, ihmettelen vain miten silloin 70-80 luvulla lapsista ei kukaan välittänyt ja huostaan ottanut. Nyt minulla on tietysti aikuisiällä pahoja ongelmia tunnelämän kanssa. Olen myös tajunnut vasta myöhään että kaikki ongelmani johtuvat kamalasta lapsuudesta. T. 44-v valkoinen heteromies
Varsinkin sen jälkeen aloin tajuamaan näitä, kun tuli itse isäksi ja myös silloin lopetin kaiken päihteiden käytön itse, koska omalle lapselle en halua sellaista helvettiä. Se on paras lahja, jonka voin lapselleni antaa, että hänellä on turvallinen ja selvä isä aina.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli molemmat vanhemmat alkoholisteja ja hyvä ettei henki mennyt lapsena, ihmettelen vain miten silloin 70-80 luvulla lapsista ei kukaan välittänyt ja huostaan ottanut. Nyt minulla on tietysti aikuisiällä pahoja ongelmia tunnelämän kanssa. Olen myös tajunnut vasta myöhään että kaikki ongelmani johtuvat kamalasta lapsuudesta. T. 44-v valkoinen heteromies
Varsinkin sen jälkeen aloin tajuamaan näitä, kun tuli itse isäksi ja myös silloin lopetin kaiken päihteiden käytön itse, koska omalle lapselle en halua sellaista helvettiä. Se on paras lahja, jonka voin lapselleni antaa, että hänellä on turvallinen ja selvä isä aina.
Niin ja tietysti nykyään olen erittäin katkera vanhemmilleni, jotka ovat vielä elossa ja juovat vieläkin enemmän kuin silloin kun olin lapsi. Miten per-ke-lees-sä vielä ovat hengissä sillä juomisella, sitä en tiedä. Molemmat lähes 80-v ja juovat jokapäivä. Omaa lasta ei voi viedä edes mummoa ja pappaa katsomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli molemmat vanhemmat alkoholisteja ja hyvä ettei henki mennyt lapsena, ihmettelen vain miten silloin 70-80 luvulla lapsista ei kukaan välittänyt ja huostaan ottanut. Nyt minulla on tietysti aikuisiällä pahoja ongelmia tunnelämän kanssa. Olen myös tajunnut vasta myöhään että kaikki ongelmani johtuvat kamalasta lapsuudesta. T. 44-v valkoinen heteromies
Varsinkin sen jälkeen aloin tajuamaan näitä, kun tuli itse isäksi ja myös silloin lopetin kaiken päihteiden käytön itse, koska omalle lapselle en halua sellaista helvettiä. Se on paras lahja, jonka voin lapselleni antaa, että hänellä on turvallinen ja selvä isä aina.
Niin ja tietysti nykyään olen erittäin katkera vanhemmilleni, jotka ovat vielä elossa ja juovat vieläkin enemmän kuin silloin kun olin lapsi. Miten per-ke-lees-sä vielä ovat hengissä sillä juomisella, sitä en tiedä. Molemmat lähes 80-v ja juovat jokapäivä. Omaa lasta ei voi viedä edes mummoa ja pappaa katsomaan.
Olen pahoillani puolestasi :( Viestisi luettuna tuli todella paha olo ja mieli, millä oikeudella vanhemmat tekevät tuota lapsilleen?! ja vielä aikuisiälläkin.. mikä siinä on, kun on erittäin selväksi tullut että alkoholismi ja väkivalta satuttavat omaa lasta, niin silti oma "ilo" tai olkoot vaikka suruun juominen ja hakkaaminen ovat oikeitettuja.
Itselläni ei ole lapsia. Päätin tämän jo 15-vuotiaana eikä mieli ole muuttunut. En koe olevani kykenevä huolehtimaan toisesta, avuttomasta ihmisestä. Asiaa ei auta alkoholismi- ja mt-ongelma monen, monen sukupolven takaa. Periytyvyysprosentit eivät ole tuulesta temmattuja, tokikin olen sitä mieltä että HALUTESSAAN niitä vastaan voi kyllä taistella ja voittaa sen taistelun.
Olet oikeassa. Lapsillesi et olisi voinut parempaa lahjaa antaa
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut terapiassa käyvät unohtavat sen tosiasian, että kyse on henkilökohtaisesta, omasta terapiasuhteesta - ja alkavat terapoimaan ja kaivelemaan muita läheisiään tai henkilöitä jotka ovat liittyneet omiin mieltä painaviin asioihin.
He unohtavatsiis, että vaikka itse on valmis prosessoimaan asioita ja sitä kautta toipumisen tiellä, muut ovat tästä prosessista ulkopuolisia eikä heitä voi velvoittaa yhtäkkiä olemaan valmiita paljastamaa ja tuomaan sisimpiä haavojaan julki. Kokemus voi olla pahimmillaan henkistä ki-dutusta toiselle, joka haluaa unohtaa pahat ajat ja vain olla onnellinen nykyhetkestä.
Ei kannata pilata ihmissuhteitaan kiusaamalla läheisiään terapian aikana mikäli toiset eivät ole mitenkään sellaiseen valmiita tai valmistautuneita ja kokevat sellaisen ahdistavaksi tai ahdisteluksi.
On muitakin terapeuttisia keinoja käytettävissä kuin suora konfrontaatio pahasti vuorostaan ahdistuvien asianosaisten kanssa.
Aivan ja tässä jää ulkopuoliset kokonaan vaille apua ja tukea jos haavat revitään auki. Heillä ei ole hoitokontaktia jossa turvallisesti käydä asioita läpi tai välttämättä edes henkistä kapasiteettia kohdata asioita.
Olen TÄYSIN ERI MIELTÄ. Teoistaan on kannettava vastuu ja mikään korkea eikä ei riitä tekosyyksi olla kantamatta. Se on toki selvää että nää vanhat lapsenhakkaaja käppänät ei tule koskaan pyytämään anteeksi eikä varmaan myöntämäänkään mitään, mitta on ihan oikeutettua että aikuinen lapsi kertoo olevansa onneton ja käyvänsä terapiassa huonon lapsuuden takia.
Ihme päänsilittely meininki hakkaajia ja kaltoinkohtelijoita kohtaan.
Kyseessä ei ole mikään " ihme päänsilittelymieninki",
vaan yksinkertaisesti se fakta että kaltoinkohdeltu säästää itseään kun ei prosessoinnin lisäksi ala odottamaan jonkintasoista vastuunkantoa henkilöiltä,
joista siihen ei aiemminkaan (puhutaan nyt vaikka vuosikausien tyyliin koko lapsuuden kestävän kaltoinkohtelun kestosta ja sen kuluessa) ole ollut. Selkeissä kriminaaliasioissa, missä on faktoja ja ilmiselvät todisteet(kin) löyty pöytään taitaa aika harva pahantekijä tajua tekojensa seuraukset ja ---pyytää anteeksi ja katua?
Sillä jos he kykenisivät sellaisia asioita hahmottamaan, niin eivät olisi alunperin pahantekoa sallineetkaan?
Sama kun puhuisi puhelinpylväälle , on yleensä aikuistunut lapsi joka yrittää saada pahoinpitelevän vanhempansa myöntämään asian saati olemaan pahoillaan lapsen kärsimyksistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut terapiassa käyvät unohtavat sen tosiasian, että kyse on henkilökohtaisesta, omasta terapiasuhteesta - ja alkavat terapoimaan ja kaivelemaan muita läheisiään tai henkilöitä jotka ovat liittyneet omiin mieltä painaviin asioihin.
He unohtavatsiis, että vaikka itse on valmis prosessoimaan asioita ja sitä kautta toipumisen tiellä, muut ovat tästä prosessista ulkopuolisia eikä heitä voi velvoittaa yhtäkkiä olemaan valmiita paljastamaa ja tuomaan sisimpiä haavojaan julki. Kokemus voi olla pahimmillaan henkistä ki-dutusta toiselle, joka haluaa unohtaa pahat ajat ja vain olla onnellinen nykyhetkestä.
Ei kannata pilata ihmissuhteitaan kiusaamalla läheisiään terapian aikana mikäli toiset eivät ole mitenkään sellaiseen valmiita tai valmistautuneita ja kokevat sellaisen ahdistavaksi tai ahdisteluksi.
On muitakin terapeuttisia keinoja käytettävissä kuin suora konfrontaatio pahasti vuorostaan ahdistuvien asianosaisten kanssa.
Aivan ja tässä jää ulkopuoliset kokonaan vaille apua ja tukea jos haavat revitään auki. Heillä ei ole hoitokontaktia jossa turvallisesti käydä asioita läpi tai välttämättä edes henkistä kapasiteettia kohdata asioita.
Olen TÄYSIN ERI MIELTÄ. Teoistaan on kannettava vastuu ja mikään korkea eikä ei riitä tekosyyksi olla kantamatta. Se on toki selvää että nää vanhat lapsenhakkaaja käppänät ei tule koskaan pyytämään anteeksi eikä varmaan myöntämäänkään mitään, mitta on ihan oikeutettua että aikuinen lapsi kertoo olevansa onneton ja käyvänsä terapiassa huonon lapsuuden takia.
Ihme päänsilittely meininki hakkaajia ja kaltoinkohtelijoita kohtaan.Kyseessä ei ole mikään " ihme päänsilittelymieninki",
vaan yksinkertaisesti se fakta että kaltoinkohdeltu säästää itseään kun ei prosessoinnin lisäksi ala odottamaan jonkintasoista vastuunkantoa henkilöiltä,
joista siihen ei aiemminkaan (puhutaan nyt vaikka vuosikausien tyyliin koko lapsuuden kestävän kaltoinkohtelun kestosta ja sen kuluessa) ole ollut. Selkeissä kriminaaliasioissa, missä on faktoja ja ilmiselvät todisteet(kin) löyty pöytään taitaa aika harva pahantekijä tajua tekojensa seuraukset ja ---pyytää anteeksi ja katua?
Sillä jos he kykenisivät sellaisia asioita hahmottamaan, niin eivät olisi alunperin pahantekoa sallineetkaan?
Sama kun puhuisi puhelinpylväälle , on yleensä aikuistunut lapsi joka yrittää saada pahoinpitelevän vanhempansa myöntämään asian saati olemaan pahoillaan lapsen kärsimyksistä.
Kyllä, olet oikeassa, ne hakkaajat ei myönnä mitään, eikä sellaista kannata osottaa. Mutta SIINÄKIN kaltoinkohdeltu lapsi rikkoo itsensä kun teeskentelee että ”kaikki on kunnossa” ja kylläpä on ihanat vanhemmat.
Mun hakkaajavanhemmat kiistää kaiken eikä ota mitään vastuuta. Sen lisäksi JATKAVAT tuhoisaa käytöstä ja väkivaltaa eli mun päälle on käyty vielä ollessani 40v. Minä en siedä tätä. Enkä siedä vastuunpakoilija velliperse vanhempia. Siitä syystä välit on poikki ja pysyy. Jos muuttavat käytöstään ja ottavat vastuun voin muuttaa näkemystä mutta epäilen että niin ei käy. Viettäkööt loppuelämänsä toisiaan hakaten, ovat toisensa ”ansainneet”.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut terapiassa käyvät unohtavat sen tosiasian, että kyse on henkilökohtaisesta, omasta terapiasuhteesta - ja alkavat terapoimaan ja kaivelemaan muita läheisiään tai henkilöitä jotka ovat liittyneet omiin mieltä painaviin asioihin.
He unohtavatsiis, että vaikka itse on valmis prosessoimaan asioita ja sitä kautta toipumisen tiellä, muut ovat tästä prosessista ulkopuolisia eikä heitä voi velvoittaa yhtäkkiä olemaan valmiita paljastamaa ja tuomaan sisimpiä haavojaan julki. Kokemus voi olla pahimmillaan henkistä ki-dutusta toiselle, joka haluaa unohtaa pahat ajat ja vain olla onnellinen nykyhetkestä.
Ei kannata pilata ihmissuhteitaan kiusaamalla läheisiään terapian aikana mikäli toiset eivät ole mitenkään sellaiseen valmiita tai valmistautuneita ja kokevat sellaisen ahdistavaksi tai ahdisteluksi.
On muitakin terapeuttisia keinoja käytettävissä kuin suora konfrontaatio pahasti vuorostaan ahdistuvien asianosaisten kanssa.
Aivan ja tässä jää ulkopuoliset kokonaan vaille apua ja tukea jos haavat revitään auki. Heillä ei ole hoitokontaktia jossa turvallisesti käydä asioita läpi tai välttämättä edes henkistä kapasiteettia kohdata asioita.
Olen TÄYSIN ERI MIELTÄ. Teoistaan on kannettava vastuu ja mikään korkea eikä ei riitä tekosyyksi olla kantamatta. Se on toki selvää että nää vanhat lapsenhakkaaja käppänät ei tule koskaan pyytämään anteeksi eikä varmaan myöntämäänkään mitään, mitta on ihan oikeutettua että aikuinen lapsi kertoo olevansa onneton ja käyvänsä terapiassa huonon lapsuuden takia.
Ihme päänsilittely meininki hakkaajia ja kaltoinkohtelijoita kohtaan.Kyseessä ei ole mikään " ihme päänsilittelymieninki",
vaan yksinkertaisesti se fakta että kaltoinkohdeltu säästää itseään kun ei prosessoinnin lisäksi ala odottamaan jonkintasoista vastuunkantoa henkilöiltä,
joista siihen ei aiemminkaan (puhutaan nyt vaikka vuosikausien tyyliin koko lapsuuden kestävän kaltoinkohtelun kestosta ja sen kuluessa) ole ollut. Selkeissä kriminaaliasioissa, missä on faktoja ja ilmiselvät todisteet(kin) löyty pöytään taitaa aika harva pahantekijä tajua tekojensa seuraukset ja ---pyytää anteeksi ja katua?
Sillä jos he kykenisivät sellaisia asioita hahmottamaan, niin eivät olisi alunperin pahantekoa sallineetkaan?
Sama kun puhuisi puhelinpylväälle , on yleensä aikuistunut lapsi joka yrittää saada pahoinpitelevän vanhempansa myöntämään asian saati olemaan pahoillaan lapsen kärsimyksistä.
No nyt en voi olla samaa mieltä. Silläkö kaltoinkohdeltu ns. säästää itseään, että lakaisee tapahtumat maton alle ja on mielin kielin vanhemmilleen niinkuin mitään kaltoinkohtelua ei koskaan ollutkaan?
Ei nyt riidellä tarvi mutta tuollainen mielistely on kaltoinkohtelun sallimista ja lupa jatkaa edelleen.
Vuosia olet täällä asiasta kirjoitellut, nyt kannattaa jo lopettaa. Mitään positiivista ei ole näköpiirissä ollut, voisitko jo kertoa miksi??
Vierailija kirjoitti:
Vuosia olet täällä asiasta kirjoitellut, nyt kannattaa jo lopettaa. Mitään positiivista ei ole näköpiirissä ollut, voisitko jo kertoa miksi??
Täällä on kyllä monta alkkisperheen lasta joten et voi olettaa että kaikki on yhden kirjoituksia.
Alue: Aihe vapaa
Täällä oli pari vuotta sitten todella hyvä ja pitkä ketju "70-luvulla syntyneiden vanhemmista", nimi jotain tuon suuntaista, tarkasti en muista. Siinä käytiin läpi todella rankkojakin lapsuusmuistoja ja -traumoja ja ilmeni että saman ikäpolven kirjoittajilla oli hyvin samankaltaisia kokemuksia. Tunnekylmyys, puhumattomuus, alkoholismi, nämä olivat ainakin hyvin vahvasti esillä. Itse koin tuon ketjun todella terapeuttisena ja oli hyvä, joskin ikävä tajuta kuinka yleinen ilmiö tämä oli. Löytäisikö joku tuon ketjun ja linkittäisi tähän ketjuun ap: lle luettavaksi.