Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsuudentraumat jotka tajusin vasta vastikään aikuisena
09.08.2019 |
Nyt vasta lähemmäs nelikymppisenä olen alkanut tajuamaan, miten lapsuuteni ja nuoruuteni ei todellakaan ole ollut "normaali" tai terve. Toki olen tämän jollain tasolla aina tiennyt, mutta vasta käytyäni terapiassa (jossa asiat tulleet kuin vahingossa esiin) olen miettinyt mitä jälkiä se on jättänyt :'(
Vanhempani kuuluvat suuriin ikäluokkiin. Taloudellisesti elämä oli aina turvattua, vaikkemme olleet rikkaita, ehkä korkeaa keskiluokkaa. Isäni oli/on alkoholisti.. koskaan ei käynyt baareissa ja tällä usein perustelikin juomistaan (pienellä kylällä sehän olisi ollut kauheaa) joten kotijuopoksi voinee kutsua. Parhaimmat hetket olivat kun isä sammui illalla; ei tarvinnut pelätä hänen outoa käytöstään tai riitelyä juomisesta äidin kanssa. Odotin myös kauhulla kotiviinien valmistumista (pulppusi saunatilassa), koska silloin homma lähti aina pahemmaksi. Luulisin, että läpi elämän jatkuneet krooniset unihäiriöt johtuvat siitä, kun lapsesta asti olen jokaikinen ilta joutunut hiiviskelemään ja pelkämään, ja voinut aidosti hengähtää vasta kun isä sammui. Äitini ei juonut kun olin pieni mikä onneksi pelasti paljon. Itsellä alkoholiin viha-rakkaussuhde, nyt olen ollut absolutistina yli vuoden.
Tunteista kotona ei puhuttu eikä koskaan halattu tms. ja nämä on pitänyt opetella vasta aikuisiällä. Ikäluokkansa mukaisesti ovat siis molemmat käyttäytyneet (heidänkään lapsuudenkodeissaan ei näitä malleja annettu).
Myös karmivana muistona on jäänyt mieleen muutamat kerrat, kun olen löytänyt vanhempani ovi kiinni, äidillä yläosa täysin paljaana ja äiti itkee... Nämä aikoina, kun r a i*s_k us:ta Suomessa avioliitossa ei ollut kielletty vielä laissa.
Tässä siis vain esimerkkejä. Nyt kun olen käynyt terapiassa ja ensimmäistä kertaa teinimyrskyvuosien jälkeen olen uudestaan nostanut asioita esille (esim.alkon käyttö ja riitely) aikuisiällä, olen riitaantunut äitini kanssa. Hän ei_halua tai suostu puhumaan ko.asioista edes pintapuolisesti, ja viimeisimmän vierailuni jälkeen en ole saanut kutsua lapsuudenkotiin. Ennen kyseli useinkin koska pääsisin käymään. Välimme muuttuivat kuin veitsellä leikaten yhtäkkiä kylmiksi viime käynnin jälkeen. Kai tätä on vain pakko purkaa jonnekin, tai kysyä onko kohtalotovereita ja/tai vinkkejä mitä tekisitte?
Olen aivan neuvoton koko tilanteen kanssa ja julkisen puolen resurssit eivät riitä (eikä välttämättä omakaan jaksaminen) :(
Kommentit (43)
Niin, kovasti olet harhapolulla aiheessa kuin aiheessa. Surullista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu, että vastauksissa mielipiteet ovat fifty-sixty sen suhteen, mitä asialle pitäisi tehdä, tai pitöisikö tehdä ylipäätään mitään keskustelua vanhempien kanssa.
Nuorempana olin ehdottoman jyrkkä ja sitä mieltä että tilille ja vastuuseen pitää saada; seuraavat n.15 vuotta olivat asian suhteen "haudattuna" eikä kohtaaminen vanhempien kanssa vanhoista jutuista tullut mieleenkään. No nyt.. mielipiteet sahaavat edestakaisin. Väkisin ei pidä pakottaa puhumaan, tai olla ilkeä (2 vääryyttä ei tee yhtä oikeaa!) tai muutenkaan harrastaa henkistä kidutusta. Olen mieltänyt nyt aikuisena että jos niin teen, olen samalla viivalla väkivallan suhteen kuin vanhempani aikoinaan. Kukaan ei taida sellaista haluta? En nyt tarkoita että pitäisi toinenkin poski kääntää jne., mutta mutta.. vaikeita juttuja.
Ilmeisesti terapeutti on tähän paras ratkaisu. Viime riidan jälkeen psyykkeeni järkkyi n.viikon ajan niin pahasti (vanha äitini syytti minua siitä että toivoisin heidän kuolemaa! en ole koskaan toivonut!! Eikä ole dementia kyseessä), että se huomattiin töissäkin ja keskiviikkona pitikin hakea jo sairauslomaa. En nukkunut juuri ollenkaan ko.viikon aikana.. mietin tuolloin itsekin että minäkö olen nyt tullut hulluksi..
Itsekin hukassa voin toivottaa vain Kaikkea hyvää kohtalotovereille, ja kannattaa lukea ketjun kommentit rauhallisena hetkenä ajatuksella. Ainakin minua auttoi hurjasti 💛
-Ap
Alue: Aihe vapaa
Minunkin vanhempieni mielestä he on olleet hyviä ja normaaleja vanhempia ja minun pitäisi olla vain iloinen heidän seurassaan (muita tunteita ei sanattomasti hyväksytä. Isä sanoo usein että kerro joku vitsi, mitään minun tunteitani ja ajatuksiani ei mistään asiasta koskaan kysytä). Mietin usein että olenko itse vain hullu (diagnoosien mukaan olen). Lapsuudessa seks hyväksikäyttöä naapurin taholta, tappouhkauksia vanhempien taholta, isä oli joka vkloppu kännissä ja laittoi paikat pskaksi muttei ollut fyysisesti väkivaltainen jne. Ehkä nämä on sitten normaalia elämää ja minä olen se hullu, en enää tiedä.