Lue keskustelun säännöt.
Puuttuuko Suomesta kokonaan toisten tukemisen kulttuuri? "Hädässä ystävä tunnetaan" on täyttää fuulaa.
08.08.2019 |
Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut oikeita ystäviä, ja perheeni lähinnä pilkkaa, jos minulla on vaikeuksia. Mutta olettaisi, että kun tulee perheeseen surua, niin ne vähän kaukaisemmatkin tuttavat tarjoaisi apuaan, pyrkisi olemaan läsnä ja lohduttaisi. Ottaisi edes jotain kontaktia. Perheeltä tämän pitäisi olla itsestäänselvyys.
Silti en ole koskaan kokenut tällaista. En isoissa enkä pienissä vastoinkäymisissä. En edes, kun perheenjäsen kuolee. Aina kun näistä asioista tulee puhetta, tuntuu että kaikilla on ihan samanlainen kokemus. Vastoinkäymisten aikana ihmiset ei tule lähemmäs vaan päin vastoin loittonee ja katoaa kokonaan. Vaikeuksien edessä jätetään täysin yksin!
Sitten kun taas puhuu ulkomaalaisten tai ulkomailla asuvien suomalaisten kanssa, niin he kertovat aivan päinvastaista. Ystävät tulevat lähes asumaan kotiisi, jos joku kuolee ja perheessä tarvitaan tukea ja apua. Täällä kukaan ei uhraisi omasta arjestaan päivääkään kenenkään toisen takia.
Vai olenko ihan väärässä?
Minulle on elämäni aikana syntynyt kuva, että suomalaiset on todella itsekeskeisiä. Toisten tukeminen on tässä maassa täysin vieras konsepti.
Kommentit (31)
Jopa yle kolumnisteineen syyllistää uupuneita ja mt-ongelmista kärsiviä nuoria, ja täällä näitä ”suoria totuudenpuhujia” ylistetään. Samalla yhdessä toisessa ketjussa, jossa käsiteltiin 87 syntyneiden tilannetta, eräs kirjoittaja oli huolissaan että mielen ongelmista puhutaan yhteiskunnassa. ”Herkkähipiäisyydestä” oli tullut muka trendikästä ja kaikki mt-ongelmaiset pitäisi piilottaa pehmustettuihin huoneisiin.
Kyllä Suomi on inhottava paikka elää. Sodan traumoista ei olla vieläkään päästy yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on täysin aloittajan mielipiteestä poikkeava käsitys. Me suomalaiset olemme kyllä hiljaisia, olen itse kokenut, että osanotto on vilpitöntä mutta melko vähäeleistä.
Joissakin kulttuureissa on tapana esim. hautajaisissa kirkua kovaäänisesti. En usko, että sellainen tapa surra tai tukea toisia on yhtään sen aidompaa. No, ääriesimerkki, tietenkin tämä, mutta ei se runsas puhetulva tarkoita mitään sen enempää kaikissa tapauksissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se kulttuuri IHAN erilainen esim jenkeissä. Naapurit tuovat surutaloon ruokaa ja sukulaiset hoivaavat. Kun podin ihan normiflunssaa, minulle tuotiin kuumaa kanakeittoa ovelle harrastuskaverin taholta Usassa asuessani. Suomessa olen saanut ihan rauhassa sairastaa keuhkokuumeet ja toipua läheisteni menetyksistä. Joku saattaa lähettää tekstarin että otan osaa. On ihan turha lässyttää, että ei ole kulttuurieroavaisuuksia tässä suhteessa, sillä ne ovat oikeasti valtavat.
Kun mulla murtui jalka ja jalka oli 6 viikkoa kipsissä, naapuri teki myös mun pihastani lumityöt, käytti koirani ulkona ja kävi mulle vielä kaupassakin. Ihan täällä pääkaupunkiseudulla. Samoin, kun läheiseni menetti puolisonsa, mä lohdutin, vein ruokaa, autoin hautajaisjärjestelyissä, hoidin hänen lapsiaan jne. Ja tämäkin pääkaupunkiseudulla.
No mut sehän on ihanaa, että sulle on käynyt noin. Jenkkilän kulttuuri on sellainen, että toi on siellä normi, eikä harvinaisuus niinkuin Suomessa.
Olen asunut eri maissa Euroopassa ja sen ulkopuolella. Auttamiskulttuuri on aivan erilainen kuin Suomessa. Muualla todellakin pidetään itsestään selvyytenä, että vaikeuksia kohdannutta henkilöä tai perhettä autetaan. Suomessa pitää selviytyä omillaan. Täällä Suomessa asuessani olen auttanut sekä läheisiäni että naapureita ja toiminut vapaaehtoistyössä, palauttanut löytämiäni arvoesineitä, kissoja ja koiria omistajilleen. En nyt vielä ainakaan ole päässyt nauttimaan vastavuoroisuudesta, mutta toivotaan että kerran elämässä niin kävisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se kulttuuri IHAN erilainen esim jenkeissä. Naapurit tuovat surutaloon ruokaa ja sukulaiset hoivaavat. Kun podin ihan normiflunssaa, minulle tuotiin kuumaa kanakeittoa ovelle harrastuskaverin taholta Usassa asuessani. Suomessa olen saanut ihan rauhassa sairastaa keuhkokuumeet ja toipua läheisteni menetyksistä. Joku saattaa lähettää tekstarin että otan osaa. On ihan turha lässyttää, että ei ole kulttuurieroavaisuuksia tässä suhteessa, sillä ne ovat oikeasti valtavat.
Kun mulla murtui jalka ja jalka oli 6 viikkoa kipsissä, naapuri teki myös mun pihastani lumityöt, käytti koirani ulkona ja kävi mulle vielä kaupassakin. Ihan täällä pääkaupunkiseudulla. Samoin, kun läheiseni menetti puolisonsa, mä lohdutin, vein ruokaa, autoin hautajaisjärjestelyissä, hoidin hänen lapsiaan jne. Ja tämäkin pääkaupunkiseudulla.
No mut sehän on ihanaa, että sulle on käynyt noin. Jenkkilän kulttuuri on sellainen, että toi on siellä normi, eikä harvinaisuus niinkuin Suomessa.
Mutta ei poista sitä tosiasiaa, että myös Suomesta löytyy auttavaisia ihmisiä. Ei siis voi väittää, että Suomessa kukaan ei auttaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole omakohtaisia kokemuksia Jenkkilästä, mutta sikäläisissä filmeissä on aika tavallinen repliikki suuren surun kohdatessa, että "haluaisin nyt olla yksin" Kai ne filmit ainakin jossain määrin kuvaavat vallitsevia olosuhteita ja tapoja. Uskon, että aika monet kaipaavat surussaan yksin oloa eikä suinkaan sitä, että kotiin tungeksii väkeä, kun itse ei jaksaisi seurustella.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän, että on sukuja, joissa on tuollainen kuvailemasi latistava ja pilkkaava käytöskulttuuri. Tunnenkin sellaisia ihmisiä. Mutta minun kokemusmaailmassani tuollainen on poikkeuksellista. Valtaosa tuntemistani ihmisitä kuuluvat siihen kastiin, missä kannustetaan, tuetaan ja vaikeuksien ja surun aikana lähennytään.
Se että sinä tunnet enemmän noita latistavia ihmisiä kertoo lähinnä siitä, että olet itse kasvanut sellaisessa vaikutuspiirissä. Ja nyt vanhempana hakeudut automaattisesti kaltaiseesi seuraan, missä muillakin on samanlaisia kokemuksia.
Minun kokemukseni ovat taas täysin päinvastaisia. Siksi kumpikaan meistä ei voi yleistää omaa kokemustaan koskemaan koko kansakuntaa.
Ihan samasta perheestä voi tulla tukijoita ja tukemattomia. Meillä minä olen kannustaja ja sisko latistaja. Olen nykyään erossa siskostani ja hakeutunut kannustavampien ihmisten seuraan. Niitä on kyllä todella haastavaa löytää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se kulttuuri IHAN erilainen esim jenkeissä. Naapurit tuovat surutaloon ruokaa ja sukulaiset hoivaavat. Kun podin ihan normiflunssaa, minulle tuotiin kuumaa kanakeittoa ovelle harrastuskaverin taholta Usassa asuessani. Suomessa olen saanut ihan rauhassa sairastaa keuhkokuumeet ja toipua läheisteni menetyksistä. Joku saattaa lähettää tekstarin että otan osaa. On ihan turha lässyttää, että ei ole kulttuurieroavaisuuksia tässä suhteessa, sillä ne ovat oikeasti valtavat.
Kiitos!! Ja tämä asia ei korjaannu sillä, että loukkaannutaan sydänjuuria myöten jo asian esille ottamisesta. Kulttuureissa on eroja ja meidän kulttuurissa tämä asia on todella huonosti. Minusta tämä asia täytyy korjata. Meidän jokaisen pitää petrata tässä suhteessa ja aivan saatanasti!
Kulttuurin muutos alkaa lasten kasvatuksesta. Kun lapsi oppii näkemään, miten hänen vanhempansa auttavat muita (ihan riippumatta siitä, saavatko vanhemmat vastavuoroisesti apua vai eivät), lapsi myös oppii auttamaan. Jos taas vanhemmat lakkaavat auttamasta sen vuoksi, että eivät saakaan muilta apua, lapsi oppii, ettei kannata auttaa, jos ei ole varma, että saa vastavuoroisesti itsekin apua. Ja mitään varmuutta ei voi olla, koska siinä vaiheessa, kun itse tarvitsisikin apua, auttamasi henkilö ei välttämättä ole sellaisessa elämäntilanteessa, että voisi sinua auttaa. Ei ole ehkä enää elossakaan.
Mun mielestä suomalaisten auttamishaluttomuus johtuu suurimmaksi osaksi juuri tästä vastavuoroisuuden odotuksesta ja kiitollisuudenvelkaan jäämisestä. On parempi selvitä itse tai palkata apua kuin jäädä vuosikausiksi tai vuosikymmeniksi jollekin velkaa. Jos oppisimme suhtautumaan auttamiseen siten, ettei sen tarvitse olla juuri kahden henkilön välinen vastavuoroisuus, tilanne voisi muutamassa sukupolvessa muuttuakin.
Olen auttanut paljon mulle ihan tuntemattomiakin ihmisiä. Ostanut vaikeassa taloudellisessa tilanteessa eläville perheille ruokaa, maksanut joskus tuntemattoman opiskelijan kissan eläinlääkärilaskun, pari kertaa jonkun sähkölaskun jne. Nämä ihmiset ovat aina kysyneet, mitä he voisivat tehdä vastapalveluksena mun hyväkseni. Olen aina sanonut, että avustani huolimatta he eivät ole mulle mitään velkaa, mutta jos heillä joskus on tilaisuus auttaa jotain toista - vaikka vain taluttaa joku huonosti liikkuva vanhus tien yli tai auttaa vaunujen kanssa liikkuvaa äitiä nostamaan vaunut bussiin - toivoisin heidän tekevän niin. Toivoisin heidän laittavan hyvän kiertämään. On ollut ilo vuosien päästä nähdä avustusryhmissä, miten aikoinaan apuani saaneet ihmiset ovat päässeet jaloilleen ja ovat auttamassa muita ihmisiä. Ostamassa ruokaa, lahjoittamassa lapsille leluja ja vaatteita, hankkimassa jonkun vähävaraisen perheen teinille joululahjaksi muutaman leffalipun jne.
Jos ei miellytä niin muuta neukkulaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap meillä suku on selvästi kahtia jakautunut. Osa sukulaisista auttaa ja kuuntelee ja osa ei. Sama juttu muissa ihmisissä. Ei se ole suomalaisuutta, ettei auteta vaan ihan yksilökohtaista. Itse kuulun niihin jotka auttavat.
Kun mulla murtui jalka ja jalka oli 6 viikkoa kipsissä, naapuri teki myös mun pihastani lumityöt, käytti koirani ulkona ja kävi mulle vielä kaupassakin. Ihan täällä pääkaupunkiseudulla. Samoin, kun läheiseni menetti puolisonsa, mä lohdutin, vein ruokaa, autoin hautajaisjärjestelyissä, hoidin hänen lapsiaan jne. Ja tämäkin pääkaupunkiseudulla.