Kanssakäyminen kumppanin lasten kanssa.

Kuinka suhde toimisi jos ei halua osallistua mihinkään mitä kumppani tekee lasten kanssa ja ärsyyntyy lasten läsnäolosta ja yrityksistä ottaa kontaktia?

Lapset ovat jo teinejä ja en ole lähellä, mutta en kaukanakaan, vaan olen läsnä. Juttelen ja autankin, jos on tarvista, mutta en sotkeudu mihinkään syvemmin. Meillä on ihan asialliset ja mukavat välit, vähän sellaiset kuin olisin vaikka jonkun heidän ystävän äiti.

Muu vaihtoehto - vastaajat, mikä on sinun tapasi toimia ja ajatuksesi asiasta?

Olen todella läheisissä väleissä miehen lasten kanssa ja vietämme paljon aikaa yhdessä.

Kivempi näin päin kun kaikki voivat luontevasti viettää aikaa keskenään ja kotona on rento ilmapiiri.

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat jo teinejä ja en ole lähellä, mutta en kaukanakaan, vaan olen läsnä. Juttelen ja autankin, jos on tarvista, mutta en sotkeudu mihinkään syvemmin. Meillä on ihan asialliset ja mukavat välit, vähän sellaiset kuin olisin vaikka jonkun heidän ystävän äiti.

Kuulostaa hyvältä tavalta teinien kanssa. Olet ilmeisesti valmis kuuntelemaankin jos joku haluaa sinulle puhua.

Vierailija kirjoitti:

Olen todella läheisissä väleissä miehen lasten kanssa ja vietämme paljon aikaa yhdessä.

Kivempi näin päin kun kaikki voivat luontevasti viettää aikaa keskenään ja kotona on rento ilmapiiri.

Tuo on hieno juttu. Mukava ilmapiiri kotona on erittäin tärkeä. Mitenhän siitä selviäisi jos kokoajan saisi olla varpaillaan ja tietää kumppanin ärsyyntyvän joka kerta, kun lapsi puhuu hänelle tai kuinka näkee inhon hänen olemuksessaan jos lapsi istuu viereen tai koskee. Tämä tietysti toinen ääripää.

Vastaan lyhyesti jos lapset puhuu minulle. Muutoin vältän katsekontaktia niin saan olla aika paljon rauhassa. Jos lapsi punkeaa syliin keksin äkkiä tekemistä itselleni ja jos tulee viereen sohvalle siirryn toiseen huoneeseen. Näin saan huomaamatta pidettyä lapset etäällä.

Miehelläni on jo aikuiset lapset, joten mitenkään "tukena" ei tarvitse olla, ja heillä on ihan loistava äitikin. En silti erityisemmin kaipaa viettää aikaa heidän kanssaan tai tutustua sen syvällisemmin, juhlissa nähdään ja joskus ohimennen kahvitellaan yhdessä, se riittää mainiosti kaikille osapuolille, tällainen hyvin pinnallinen tuttavuus. Emme siis asu miehen kanssa yhdessä ja mies toki saa hengailla lastensa kanssa juuri niin paljon kuin haluaa.

Hyvä kysymys olisi myös miten olisi mahdollista, että kumppani on nuiva lapsia kohtaan koska kuka sellaisen kumppanin huolisi elämäänsä ja osaksi lasten elämää? Onpa hienoa lapsille jos esimerkiksi puolet lapsuudesta saavat katsella kärttyistä vanhemman kumppania ja aina paikalla ollessaan kokea olevansa epätoivottuja.

Länsimetron varrelle rakennetaan nyt vimmatusti sosiaalista asuntotuotantoa. Ennen oli ennen, nyt on nyt...

Vierailija kirjoitti:

Kuinka suhde toimisi jos ei halua osallistua mihinkään mitä kumppani tekee lasten kanssa ja ärsyyntyy lasten läsnäolosta ja yrityksistä ottaa kontaktia?

Juuri tämä ja vielä ennenkaikkea se, että lapsi on syytön tilanteeseen, miksi kukaan aikuinen haluaisi tehdä lapsen olon sietämättömäksi ja näkymättömäksi.

Mun mielestä jos ei jaksa kumppaniensa lapsia, kannattaa etsiä se vapaa lapseton mies.

Olen pahoillani kaikkien lasten puolesta, jotka unohdetaan, kun aikuiset ajattelevat vain itseään.

Ei ole miestä jolla lapsia, mutta kyllä haluaisin tutustua hänen lapsiin jos olisi lapsellinen miesystävä. Mielestäni se kertoo välittämisestä ja kunnioituksesta kumppania kohtaan miten kohtelee hänen lapsiaan.

Näissä on kyllä eroja. Tiedän parikin tapausta jotka kavereilleen oikein haukkuvat rumiksi ym kumppanin lapsia. Ovat tekemisissä lasten kanssa vain jos tarvitsee komentaa jostain itseään häiritsevästä.

Pysyn niin etäällä kuin pystyn, inhoan miehen lapsia ja koen heidät tungettelijoiksi kodissani.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole miestä jolla lapsia, mutta kyllä haluaisin tutustua hänen lapsiin jos olisi lapsellinen miesystävä. Mielestäni se kertoo välittämisestä ja kunnioituksesta kumppania kohtaan miten kohtelee hänen lapsiaan.

Juuri näin minäkin ajattelin ENNEN kuin tapasin miehen, jolla on lapsia ja ne alkoivat oikeasti asua meillä. Todellisuus on usein erilainen kuin kuvitelmat.

Miehen lapsi edellisestä elämästä on jo 22-vuotias, oikein fiksu ja mukava ihminen ja loistava isoveli meidän pikkuisille :)

Tämän aiheen takia minun on pakko ottaa suhteessa takapakkia, katsoa miten aika kehittää tilanteita ja tehdä päätöksiä sen mukaan. Juuri tajusin asian jota en ole halunnut nähdä. Lapseni ovat vastenmielisiä miesystäväni mielestä. Kireys ja inho loistaa hänestä sen kovemmin mitä lähempänä joku lapsistani on ja mieluiten hän pyrkii olemaan eri huoneessa.

Tämä mies on monelta osin ihana ja rakastan häntä. Viihdyn hänen seurassaan mielelläni, mutta en voi altistaa lapsia tuollaiselle käytökselle. Ainoa vaihtoehto on deittailusuhde niin kauan kunnes lapset ovat muuttaneet pois ellei mies pysty käsitellä tunteitaan, mistä kumpuaa inho lapsiini ja pääseekö siitä yli.

Vierailija kirjoitti:

Lapset ovat jo teinejä ja en ole lähellä, mutta en kaukanakaan, vaan olen läsnä. Juttelen ja autankin, jos on tarvista, mutta en sotkeudu mihinkään syvemmin. Meillä on ihan asialliset ja mukavat välit, vähän sellaiset kuin olisin vaikka jonkun heidän ystävän äiti.

Jatkan vielä, eli emme asu miehen kanssa yhdessä ja lapsilla on hyvä äiti. Tämä on mielestäni paras tapa toimia nyt ja kaikkien muidenkin mielestä arki toimii nyt hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Muu vaihtoehto - vastaajat, mikä on sinun tapasi toimia ja ajatuksesi asiasta?

Jo olemassa olevat lapset on niin täydellinen turn-off miehessä että tuollaista tilannetta ei minulle tule koskaan.

Haluan luoda suhteen (ja ylipäätään olla parisuhteessa "lapsellisen" miehen kanssa) vain siinä tapauksessa että lasten äiti kasvaa horsmaa.