Milleniaaleista (eli tämän päivän 23–38-vuotiaista) 22% sanoo, että "heillä ei ole ystäviä" ollenkaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksi, kolmekymppinen. Ei ole somet syynä, vaan se että jäin jo koulussa porukasta ulos.

Minä luulen, että juuri tämä on monilla syynä. Jos mietin omia hyviä ystäviäni, olen solminut läheiset ystävyyssuhteet ala-ja yläasteiässä ja opuskeluvuosina yliopistossa. Tuon jälkeen uusia hyviä ystäviä ei ole tullut. Olen luonteeltani enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Aikuisena on vaikea tutustua keneenkään, kun työ on hektistä ja vie kaiken ajan eikä ole mitään harrastuksia tai kiinnostuksenkohteita, joissa tehtäisiin jotain ryhmässä.

Omat lapseni ovat milleniaaleja ja tunnistan tuon. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani oli aika selvää, että ihmiset muuttivat opiskeluiden, työn ja parisuhteen perässä. Ei edes oletettu, että koulu- ja opiskeluaikaiset ystävyyssuhteet kestäisivät koko elämän. Puhelut lankapuhelimille maksoivat ja kirjeiden kulkeminen perille kesti aikansa. Oli ihan normaalia, että ystävyyssuhteet hiipuivat, ja sen vuoksi oli ehkä helpompaa saada uusia ystäviä, kun lähes kaikilla koulu- ja opiskeluaikaiset ystävyyssuhteet olivat hiipuneet. 

Omien lasteni kohdalla tilanne on toinen. Some ja erilaiset viestipalvelut ovat mahdollistaneet tiiviinkin yhteydenpidon, vaikka vanha ystävä asuisi toisella puolella maapalloa. Uusille ystäville ei ole samanlaista tarvetta kuin oli ennen. 

Some tuli koko kansan yhteydenpitovälineeksi vasta 2000-luvulla. Silloinkin alussa oli vain irc-galleria, jossa oli lähinnä nörtit ja myöhemmin huomiopissikset. Valtavirtaa somesta tuli facebookin myötä monta vuotta myöhemmin.

Ei tuo vanhempia milleniaaleja paljon auttanut. Kaverisuhde pitää viedä verkkoon heti, eikä vasta sitten kun oikean elämän side on jo katkennut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joka päivä oppii näköjään uutta. Olen luullut, että millenaalit ovat syntyneet 2000-luvun alussa.

Monessa yhteydessä nuorempia sanotaan virheellisesti milleniaaleiksi, mutta vastaava nimitys olisi varmaan diginatiivi.

eräs huomattava ero milleniaalien ja diginatiivien välillä muuten on että siinä missä Y-sukupolvi kärsii riippuvuudesta ja someähkystä osaa diginatiivi Z-sukupolvi jo käyttää laitteita ja sosiaalista mediaa jo paljon järkevämmin kasvettuaan yhdessä niiden kanssa eivätkä siksi koe niistä niin pahaa stressiä kuin milleniaalit. Harvemmin milleniaaleille räätälöidyt ohjeet ja neuvot enää kuitenkaan toimivat diginatiivien parissa vaan heillä on jo aivan eri ongelmat. Mediassa termit on kuitenkin sotkettu ja Z-sukupolvea on alettu kutsumaan milleniaaleiksi koska nämä ovat nyt mediaseksikkäässä teiniässä edellisten milleniaalien jo aikuistuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen yksi, kolmekymppinen. Ei ole somet syynä, vaan se että jäin jo koulussa porukasta ulos.

Minä luulen, että juuri tämä on monilla syynä. Jos mietin omia hyviä ystäviäni, olen solminut läheiset ystävyyssuhteet ala-ja yläasteiässä ja opuskeluvuosina yliopistossa. Tuon jälkeen uusia hyviä ystäviä ei ole tullut. Olen luonteeltani enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Aikuisena on vaikea tutustua keneenkään, kun työ on hektistä ja vie kaiken ajan eikä ole mitään harrastuksia tai kiinnostuksenkohteita, joissa tehtäisiin jotain ryhmässä.

Omat lapseni ovat milleniaaleja ja tunnistan tuon. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani oli aika selvää, että ihmiset muuttivat opiskeluiden, työn ja parisuhteen perässä. Ei edes oletettu, että koulu- ja opiskeluaikaiset ystävyyssuhteet kestäisivät koko elämän. Puhelut lankapuhelimille maksoivat ja kirjeiden kulkeminen perille kesti aikansa. Oli ihan normaalia, että ystävyyssuhteet hiipuivat, ja sen vuoksi oli ehkä helpompaa saada uusia ystäviä, kun lähes kaikilla koulu- ja opiskeluaikaiset ystävyyssuhteet olivat hiipuneet. 

Omien lasteni kohdalla tilanne on toinen. Some ja erilaiset viestipalvelut ovat mahdollistaneet tiiviinkin yhteydenpidon, vaikka vanha ystävä asuisi toisella puolella maapalloa. Uusille ystäville ei ole samanlaista tarvetta kuin oli ennen. 

Some tuli koko kansan yhteydenpitovälineeksi vasta 2000-luvulla. Silloinkin alussa oli vain irc-galleria, jossa oli lähinnä nörtit ja myöhemmin huomiopissikset. Valtavirtaa somesta tuli facebookin myötä monta vuotta myöhemmin.

Ei tuo vanhempia milleniaaleja paljon auttanut. Kaverisuhde pitää viedä verkkoon heti, eikä vasta sitten kun oikean elämän side on jo katkennut.

Olet ihan oikeassa, mutta kännykät tekstiviesteineen tulivat jo paljon ennen Facebookia ja suuri osa milleniaaleista on ollut alaikäisiä tai nuoria opiskelijoita, kun tämä ilmiö rantautui Suomeenkin. Yhteydenpito koulu- ja opiskeluaikaisiin ystäviin oli siis varsin vaivatonta senkin jälkeen, kun koulu/opiskelu oli ohi, ja tekstiviesteistä taas oli helppoa siirtyä muihin viestintätapoihin. Mutta tietenkin, jos yhteydenpito ystävään katkesi opiskelujen jälkeen, ei se yleensä palautunut - ainakaan entiselleen - sen jälkeenkään. 

Koen olevani todella onnekas, että minulla on 3 todella läheistä sydänystävää ja muutama hyvä kaveri siihen päälle. Näiden lisäksi oma puoliso on paras ystävä. Koen, että olen onnekkaassa asemassa, sillä tuntuu, että monilla ei joko ole ystäviä tai on monia pinnallisia tuttuja, joita ei juuri nähdä. Todella surullista, luulen, että somella on siihen jotakin vaikutusta. Kun annetaan valheellinen tunne siitä, että on "ystäviä", joita ei kuitenkaan ikinä oikeasti nähdä.

N23

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ystäviä minullakaan. Ei ole oikeastaan ollut sitten lukioaikojen. Jotenkin kai sosiaalisesti vammauduin tuossa, kun parikymppisenä vietin vuosia aivan yksin ja totuin siihen. Tai ehkä luottamuspulan ja yksinäisyyden pohja rakennettiin jo lapsuudessa. Joitain kavereita on sen jälkeen tullut ja mennyt, mutta olen heihin alusta saakka suhtautunut kevyinä hetken tuttuina, jotka jäävät pian unohduksiin elämäntilanteiden muuttuessa ja yhdistävän tekijän (työ, opiskelut, harrastukset, seurustelukuviot ym) poistuessa.

On mulla tällä hetkellä joku, joka haluaisi olla ystäväni, mutta en tiedä kehittyykö siitä koskaan mitään. Monta tällaista tilaisuutta olen hukannut. Taustalla on vielä häpeä siitä, että mulla ei valmiiksi ole ketään. Tavallaan olen itseni kanssa sinut asian suhteen, mutta tiedostan kuinka pahalta se ulospäin näyttää enkä siksi haluaisi sitä kenellekään paljastaa. Olen tottunut pitämään ihmiset etäällä ja kulisseja yllä. Olemassa olevien suhteiden, edes sen yhden, päälle olisi paljon helpompi hankkia lisää.

Samoja ajatuksia. Itsellä tosin lisäksi jonkinlainen motivaation puute, koska olen huomannut kuinka helposti ne "ystävyyssuhteet" nuupahtavat. Eli jos jotakin tapahtuu elämässä, eikä kaikki olekaan niin helppoa ja mukavaa, niin sitä ei sitten jakseta. Miksi siis enää satsata itsekään muihin ihmisiin, kun kuitenkin aina elämässä sattuu ja tapahtuu. Ei aina voi mennä kaikki hyvin ja täydellisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä voisi karkeasti jaotella näin:

1. Jos on lievästi/terveesti yksinäinen niin se yksinäisyyden tunne ajaa ihmisen menemään ihmisten seuraan ja silloin yksinäisyys poistuu. Yksinäisyydentunne on siis terveiden aivojen terve reaktio sosiaaliseen eristäytyneisyyteen. Näin siis yleisesti ottaen hyvinvoivilla ihmisillä.

2. Jos sosiaalinen eristäytyneisyys jatkuu ihan liian pitkään niin yksinäisyydestä tulee kroonista, aivot eivät ole enää terveet, ihmisten seura ei enää auta, yksinäisyydentunne pysyy aina. Aivot ovat sairaat. Ja eihän sairas ihminen hakeudu muiden ihmisten seuraan vaan ihmistenhän aina tarvitsee saada sairastaa rauhassa, siis yksin tai todella läheisen ihmisen seurassa. Joten yksinäisyys ei tuolloin ole mikään tunne vaan aivojen pysyvä sairas olotila. Yksinäisyys ei tule sosiaalisesta eristäytyneisyydestä vaan aivojen tilasta. Näin siis pahoinvoivilla ihmisillä, joilla on todennäköisesti monella muullakin tavoin todella onneton olo. Niin kauan kuin aivoja ei pystytä muuttamaan niin yksinäisyys ja kaikinpuolinen pahoinvointi jatkuu.

Sen lisäksi että sairaat eristäytyvät itse myös muut ihmiset pyrkivät välttämään alitajuisesti ja joskus ihan vain tiedostamattaan sairaiden ihmisten seuraa sillä sellainen on terveelle liian rankkaa, vaikeaa ja kuluttavaa mikä ei yhtään helpota nykyista hektiseksi silppuutunutta elämää. Harva haluaa saraan ihmisen taakakseen roikkumaan kintusta kun itsellä on elämässä vaikeuksia selviytyä ja luotsata hektisen elämän kaaosmaisessa myrskyssä.

Toi kakkoskohta ainakin selittäisi miksi yksinäiset niin usein erakoituvat, hakeutuvat pois ihmisten seurasta. Eihän kukaan sairaana voi pysyä missään ihmisvilinässä. Hitot jos mun pitäisi olla jossain väenpaljoudessa kun mulla on kamala kankkunen tai kuume tai vatsatauti, olisi aika tosi rasittavaa. Kun olen sairas tahdon olla rauhassa!

Yllättävän helppo on omia ystävyyssuhteitaan "lokeroida" eri asteille kun vähänkin asiaa miettii ja on itselleen rehellinen.

Mulla on ainoastaan yksi ystävä jolle voisin oikeasti soittaa itkien ja sanoa että on paha olla, voitko jutella (olen kerran tehnytkin näin). En voisi kuvitellakaan tekeväni samaa neljän muun kaverin suhteen. Tää kertoo näiden suhteiden erosta jo hyvin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä voisi karkeasti jaotella näin:

1. Jos on lievästi/terveesti yksinäinen niin se yksinäisyyden tunne ajaa ihmisen menemään ihmisten seuraan ja silloin yksinäisyys poistuu. Yksinäisyydentunne on siis terveiden aivojen terve reaktio sosiaaliseen eristäytyneisyyteen. Näin siis yleisesti ottaen hyvinvoivilla ihmisillä.

2. Jos sosiaalinen eristäytyneisyys jatkuu ihan liian pitkään niin yksinäisyydestä tulee kroonista, aivot eivät ole enää terveet, ihmisten seura ei enää auta, yksinäisyydentunne pysyy aina. Aivot ovat sairaat. Ja eihän sairas ihminen hakeudu muiden ihmisten seuraan vaan ihmistenhän aina tarvitsee saada sairastaa rauhassa, siis yksin tai todella läheisen ihmisen seurassa. Joten yksinäisyys ei tuolloin ole mikään tunne vaan aivojen pysyvä sairas olotila. Yksinäisyys ei tule sosiaalisesta eristäytyneisyydestä vaan aivojen tilasta. Näin siis pahoinvoivilla ihmisillä, joilla on todennäköisesti monella muullakin tavoin todella onneton olo. Niin kauan kuin aivoja ei pystytä muuttamaan niin yksinäisyys ja kaikinpuolinen pahoinvointi jatkuu.

Toi kakkoskohta ainakin selittäisi miksi yksinäiset niin usein erakoituvat, hakeutuvat pois ihmisten seurasta. Eihän kukaan sairaana voi pysyä missään ihmisvilinässä. Hitot jos mun pitäisi olla jossain väenpaljoudessa kun mulla on kamala kankkunen tai kuume tai vatsatauti, olisi aika tosi rasittavaa. Kun olen sairas tahdon olla rauhassa!

Sen lisäksi että sairaat eristäytyvät itse myös muut ihmiset pyrkivät välttämään alitajuisesti ja joskus ihan vain tiedostamattaan sairaiden ihmisten seuraa sillä sellainen on terveelle liian rankkaa, vaikeaa ja kuluttavaa mikä ei yhtään helpota nykyista hektiseksi silppuutunutta elämää. Harva haluaa saraan ihmisen taakakseen roikkumaan kintusta kun itsellä on elämässä vaikeuksia selviytyä ja luotsata hektisen elämän kaaosmaisessa myrskyssä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ystäviä minullakaan. Ei ole oikeastaan ollut sitten lukioaikojen. Jotenkin kai sosiaalisesti vammauduin tuossa, kun parikymppisenä vietin vuosia aivan yksin ja totuin siihen. Tai ehkä luottamuspulan ja yksinäisyyden pohja rakennettiin jo lapsuudessa. Joitain kavereita on sen jälkeen tullut ja mennyt, mutta olen heihin alusta saakka suhtautunut kevyinä hetken tuttuina, jotka jäävät pian unohduksiin elämäntilanteiden muuttuessa ja yhdistävän tekijän (työ, opiskelut, harrastukset, seurustelukuviot ym) poistuessa.

On mulla tällä hetkellä joku, joka haluaisi olla ystäväni, mutta en tiedä kehittyykö siitä koskaan mitään. Monta tällaista tilaisuutta olen hukannut. Taustalla on vielä häpeä siitä, että mulla ei valmiiksi ole ketään. Tavallaan olen itseni kanssa sinut asian suhteen, mutta tiedostan kuinka pahalta se ulospäin näyttää enkä siksi haluaisi sitä kenellekään paljastaa. Olen tottunut pitämään ihmiset etäällä ja kulisseja yllä. Olemassa olevien suhteiden, edes sen yhden, päälle olisi paljon helpompi hankkia lisää.

Samoja ajatuksia. Itsellä tosin lisäksi jonkinlainen motivaation puute, koska olen huomannut kuinka helposti ne "ystävyyssuhteet" nuupahtavat. Eli jos jotakin tapahtuu elämässä, eikä kaikki olekaan niin helppoa ja mukavaa, niin sitä ei sitten jakseta. Miksi siis enää satsata itsekään muihin ihmisiin, kun kuitenkin aina elämässä sattuu ja tapahtuu. Ei aina voi mennä kaikki hyvin ja täydellisesti. 

Tulipa mieleeni, että milleniaalit on ensimmäinen sukupolvi, jolle oli luontevaa puhua mt-asioista ja hakea niihin ammattiapua. Voisiko tässä olla yksi syy siihen, miksi tämä sukupolvi ei enää halua toimia ystäviensä  ongelmien kuuntelijoina, tukihenkilöinä ja terapeutteina? Katsovat, että sitä tarkoitusta varten on terveydenhuollon henkilöstö? 

Lähde Vox, kas kun et samalla Seiska-lehteä tänne linkannut.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän helppo on omia ystävyyssuhteitaan "lokeroida" eri asteille kun vähänkin asiaa miettii ja on itselleen rehellinen.

Mulla on ainoastaan yksi ystävä jolle voisin oikeasti soittaa itkien ja sanoa että on paha olla, voitko jutella (olen kerran tehnytkin näin). En voisi kuvitellakaan tekeväni samaa neljän muun kaverin suhteen. Tää kertoo näiden suhteiden erosta jo hyvin paljon.

Niihän se on että mitä kauemmaksi mennään niin sitä etäämmäksi käydään. Tässä on minun luokitteluni:

Minä > hyvät ystävät (+ BF) > muut ystävät > kaveriporukka > muut kaverit > läheiset tuttavat > hyvän päivän tutut > ihmiset > tuntemattomat

Varsinkin tuttujen ja tuttavien joukossa on ollut paljon tungosta sillä olen luonteeltani aktiivinen ja sosiaalinen, mutta olen huomannut että vaikka tuttuja onkin helppo saada niin sitä aikaa ei silti ole sen syvenpään tutustumiseen ja kaveeraamiseen jolloin asia on vain kääntynyt niin että määrä voittaa laadun vaikka mieluummin keskittyisin suhteiden laatuu kuin määrään. Aikaa vain ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ystäviä minullakaan. Ei ole oikeastaan ollut sitten lukioaikojen. Jotenkin kai sosiaalisesti vammauduin tuossa, kun parikymppisenä vietin vuosia aivan yksin ja totuin siihen. Tai ehkä luottamuspulan ja yksinäisyyden pohja rakennettiin jo lapsuudessa. Joitain kavereita on sen jälkeen tullut ja mennyt, mutta olen heihin alusta saakka suhtautunut kevyinä hetken tuttuina, jotka jäävät pian unohduksiin elämäntilanteiden muuttuessa ja yhdistävän tekijän (työ, opiskelut, harrastukset, seurustelukuviot ym) poistuessa.

On mulla tällä hetkellä joku, joka haluaisi olla ystäväni, mutta en tiedä kehittyykö siitä koskaan mitään. Monta tällaista tilaisuutta olen hukannut. Taustalla on vielä häpeä siitä, että mulla ei valmiiksi ole ketään. Tavallaan olen itseni kanssa sinut asian suhteen, mutta tiedostan kuinka pahalta se ulospäin näyttää enkä siksi haluaisi sitä kenellekään paljastaa. Olen tottunut pitämään ihmiset etäällä ja kulisseja yllä. Olemassa olevien suhteiden, edes sen yhden, päälle olisi paljon helpompi hankkia lisää.

Samoja ajatuksia. Itsellä tosin lisäksi jonkinlainen motivaation puute, koska olen huomannut kuinka helposti ne "ystävyyssuhteet" nuupahtavat. Eli jos jotakin tapahtuu elämässä, eikä kaikki olekaan niin helppoa ja mukavaa, niin sitä ei sitten jakseta. Miksi siis enää satsata itsekään muihin ihmisiin, kun kuitenkin aina elämässä sattuu ja tapahtuu. Ei aina voi mennä kaikki hyvin ja täydellisesti. 

Tulipa mieleeni, että milleniaalit on ensimmäinen sukupolvi, jolle oli luontevaa puhua mt-asioista ja hakea niihin ammattiapua. Voisiko tässä olla yksi syy siihen, miksi tämä sukupolvi ei enää halua toimia ystäviensä  ongelmien kuuntelijoina, tukihenkilöinä ja terapeutteina? Katsovat, että sitä tarkoitusta varten on terveydenhuollon henkilöstö? 

MT-ongelmat ja traumat myös tuppaavat periytymään sukupolvelta toiselle jolloin seuraava sukupolvi perii edellisen ongelmat vielä kolmanteen sukupolveen asti vaikka niiden aiheuttaja kuten esim jatkosota ei ole heitä lainkaan itseään juuri koskettanut. Tämä siis tarkoittaa että esimerkiksi Z-sukupolven MT-ongelmien juuret on jo kylvetty X-sukupolven lapsuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ystäviä minullakaan. Ei ole oikeastaan ollut sitten lukioaikojen. Jotenkin kai sosiaalisesti vammauduin tuossa, kun parikymppisenä vietin vuosia aivan yksin ja totuin siihen. Tai ehkä luottamuspulan ja yksinäisyyden pohja rakennettiin jo lapsuudessa. Joitain kavereita on sen jälkeen tullut ja mennyt, mutta olen heihin alusta saakka suhtautunut kevyinä hetken tuttuina, jotka jäävät pian unohduksiin elämäntilanteiden muuttuessa ja yhdistävän tekijän (työ, opiskelut, harrastukset, seurustelukuviot ym) poistuessa.

On mulla tällä hetkellä joku, joka haluaisi olla ystäväni, mutta en tiedä kehittyykö siitä koskaan mitään. Monta tällaista tilaisuutta olen hukannut. Taustalla on vielä häpeä siitä, että mulla ei valmiiksi ole ketään. Tavallaan olen itseni kanssa sinut asian suhteen, mutta tiedostan kuinka pahalta se ulospäin näyttää enkä siksi haluaisi sitä kenellekään paljastaa. Olen tottunut pitämään ihmiset etäällä ja kulisseja yllä. Olemassa olevien suhteiden, edes sen yhden, päälle olisi paljon helpompi hankkia lisää.

Samoja ajatuksia. Itsellä tosin lisäksi jonkinlainen motivaation puute, koska olen huomannut kuinka helposti ne "ystävyyssuhteet" nuupahtavat. Eli jos jotakin tapahtuu elämässä, eikä kaikki olekaan niin helppoa ja mukavaa, niin sitä ei sitten jakseta. Miksi siis enää satsata itsekään muihin ihmisiin, kun kuitenkin aina elämässä sattuu ja tapahtuu. Ei aina voi mennä kaikki hyvin ja täydellisesti. 

Tulipa mieleeni, että milleniaalit on ensimmäinen sukupolvi, jolle oli luontevaa puhua mt-asioista ja hakea niihin ammattiapua. Voisiko tässä olla yksi syy siihen, miksi tämä sukupolvi ei enää halua toimia ystäviensä  ongelmien kuuntelijoina, tukihenkilöinä ja terapeutteina? Katsovat, että sitä tarkoitusta varten on terveydenhuollon henkilöstö? 

MT-ongelmat ja traumat myös tuppaavat periytymään sukupolvelta toiselle jolloin seuraava sukupolvi perii edellisen ongelmat vielä kolmanteen sukupolveen asti vaikka niiden aiheuttaja kuten esim jatkosota ei ole heitä lainkaan itseään juuri koskettanut. Tämä siis tarkoittaa että esimerkiksi Z-sukupolven MT-ongelmien juuret on jo kylvetty X-sukupolven lapsuudessa.

Kyllä, mutta pointtini olikin, että koska milleniaaleilla on ollut aikaisempia sukupolvia matalampi kynnys käydä juttelemassa peloistaan, ahdistuksestaan ja masennuksestaan kouluterveydenhoitajan, psykiatrisen sairaanhoitajan, psykologin tai terapeutin kanssa, he eivät odota ystävyyden tarjoavan tätä keskusteluapua. Ja koska he eivät odota ystäviltäänkään tätä, eivät ole myöskään valmiita tarjoamaan tällaista  keskusteluapua omille ystävilleen tai jos hetkellisesti ovatkin valmiita kuuntelemaan vaikeissa asioissa, kehottavat ystäväänsä kuitenkin hakemaan ammattiapua.

Koitin miettiä, mikä sana olisi hyvä kuvaamaan asiaa enkä oikein keksinyt muuta kuin että psyyken puolen asiat on tavallaan medikalisoitu ja aivan samaan tapaan kuin ystäväsi ei ala paikkaamaan sun hammastasi vaan kehottaa menemään hammaslääkäriin, hän kehottaa kääntymään psyyken ongelmassa alan ammattilaisen puoleen. 

Olin jo lapsena vääränlainen, muiden tyttöjen kiusaama (toisaalta kyllä pojatkin kiusasivat, mutta se ei ole pointti, sillä en koskaan kyennyt ystävystymään miespuolistenkaan kanssa). Kasvoin pienessä tuppukylässä, jossa ei ollut kaltaisiani lukutoukkia vaan joko lestadiolaisia tai kiusaajakoviksia. Siis oikeasti joko tai. "Kumma", ettei ystäviä löytynyt. (Ajatelkaa tätä kun muutatte "ihanan rauhalliseen lintukotoon" jonnekin hevonkuuseen perhettä perustamaan. Että mitä jos lapsi onkin liian erilainen tuppukyläläisten makuun? Eipä noin vain vaihdeta koulua ja kiusaajat eivät taatusti itse vaihda...) Kiusaamisesta seurasi se, että syrjäydyin vuosiksi pois opinnoista, joten missasin myös mahdollisuuden hankkia ystäviä sitä kautta ja "elää nuoruuttani" "sosiaalisesti hyväksyttävässä" iässä. Nyt olen kohta kolmekymppinen (tällaiseen tietysti "yli-ikäinen" monen mielestä...) ja ikäiseni naiset ovat kovasti perhettä perustamassa tai jo perheellisiä eivätkä halua ei-perheellisten seuraa mitä olen huomannut, vähän nokanvarttaan pitkin alentuvasti katsovat, että kasva aikuiseksi. Itse en lapsia edes halua niin onhan tämä vähän sellainen game over-tilanne. Enkä koe että varmaan mammanakaan saisin ystäviä kun en voi sietää sitä ajatusta, että koko identiteetti omine kiinnostuksenkohteineen, unelmineen, saavutuksineen ym. pyyhkiytyy pois ja naisesta tulee vain Äiti kun hän saa lapsen. Aika harva kykenee säilyttämään oman itsensä ja heitä yritetään vielä häpäistä siitä. En halua mammautua ja puhua pas kavaipoista ja päiväkodista ja tunteiden sanoittamisesta ja kestovaippailusta ja pottailusta ja vesirokosta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän helppo on omia ystävyyssuhteitaan "lokeroida" eri asteille kun vähänkin asiaa miettii ja on itselleen rehellinen.

Mulla on ainoastaan yksi ystävä jolle voisin oikeasti soittaa itkien ja sanoa että on paha olla, voitko jutella (olen kerran tehnytkin näin). En voisi kuvitellakaan tekeväni samaa neljän muun kaverin suhteen. Tää kertoo näiden suhteiden erosta jo hyvin paljon.

Niihän se on että mitä kauemmaksi mennään niin sitä etäämmäksi käydään. Tässä on minun luokitteluni:

Minä > hyvät ystävät (+ BF) > muut ystävät > kaveriporukka > muut kaverit > läheiset tuttavat > hyvän päivän tutut > ihmiset > tuntemattomat

Varsinkin tuttujen ja tuttavien joukossa on ollut paljon tungosta sillä olen luonteeltani aktiivinen ja sosiaalinen, mutta olen huomannut että vaikka tuttuja onkin helppo saada niin sitä aikaa ei silti ole sen syvenpään tutustumiseen ja kaveeraamiseen jolloin asia on vain kääntynyt niin että määrä voittaa laadun vaikka mieluummin keskittyisin suhteiden laatuu kuin määrään. Aikaa vain ei ole.

Näinhän se taitaa useimmilla mennä. Sosiaalisen kanssakäymisen määrä on lisääntynyt huimasti ja milleniaalit ovat vielä siinä iässä, että verkostoituminen on tärkeää. Ei voi keskittyä vain pariin hyvään ystävään vaan ihmissuhteita on paljon.

En ole itse milleniaali, mutta jo vuosia sitten ymmärsin, että mulla oli sosiaalisia suhteita aivan liikaa siihen nähden, paljonko mulla oli aikaa ja kiinnostusta sosiaalisille suhteille. Vähensin näitä suhteita merkittävästi ja keskityin itselleni oikeasti tärkeisiin ihmissuhteisiin. Uudet tuttavuudet ovat uusia tuttavuuksia ja sellaisina saavat pysyäkin, koska painopisteeni on nykyisin suhteiden laadussa eikä määrässä. 

Vierailija kirjoitti:

Olin jo lapsena vääränlainen, muiden tyttöjen kiusaama (toisaalta kyllä pojatkin kiusasivat, mutta se ei ole pointti, sillä en koskaan kyennyt ystävystymään miespuolistenkaan kanssa). Kasvoin pienessä tuppukylässä, jossa ei ollut kaltaisiani lukutoukkia vaan joko lestadiolaisia tai kiusaajakoviksia. Siis oikeasti joko tai. "Kumma", ettei ystäviä löytynyt. (Ajatelkaa tätä kun muutatte "ihanan rauhalliseen lintukotoon" jonnekin hevonkuuseen perhettä perustamaan. Että mitä jos lapsi onkin liian erilainen tuppukyläläisten makuun? Eipä noin vain vaihdeta koulua ja kiusaajat eivät taatusti itse vaihda...) Kiusaamisesta seurasi se, että syrjäydyin vuosiksi pois opinnoista, joten missasin myös mahdollisuuden hankkia ystäviä sitä kautta ja "elää nuoruuttani" "sosiaalisesti hyväksyttävässä" iässä. Nyt olen kohta kolmekymppinen (tällaiseen tietysti "yli-ikäinen" monen mielestä...) ja ikäiseni naiset ovat kovasti perhettä perustamassa tai jo perheellisiä eivätkä halua ei-perheellisten seuraa mitä olen huomannut, vähän nokanvarttaan pitkin alentuvasti katsovat, että kasva aikuiseksi. Itse en lapsia edes halua niin onhan tämä vähän sellainen game over-tilanne. Enkä koe että varmaan mammanakaan saisin ystäviä kun en voi sietää sitä ajatusta, että koko identiteetti omine kiinnostuksenkohteineen, unelmineen, saavutuksineen ym. pyyhkiytyy pois ja naisesta tulee vain Äiti kun hän saa lapsen. Aika harva kykenee säilyttämään oman itsensä ja heitä yritetään vielä häpäistä siitä. En halua mammautua ja puhua pas kavaipoista ja päiväkodista ja tunteiden sanoittamisesta ja kestovaippailusta ja pottailusta ja vesirokosta...

Harvalla varmaan identiteetti unelmineen ja saavutuksineen pyyhkiytyy pois, mutta onhan se ihan ymmärrettävää, että puheenaiheet pyörii myös niiden p×skavaippojen ympärillä pari ekaa vuotta, jos satut hoitamaan lasta kotona. Ei sinun arkeen oikein silloin paljon muuta mahdu kuin se lapsenhoito. Se on puuduttava vaihe myös monille niille vanhemmille, jotka siellä kotona on.

Itse työskentelen yliopistolla enkä todellakaan koe, että täällä olevilla naisilla ei olisi unelmia tai saavutuksia tai että heidän ainoa identiteetti olisi äitiys. Näin on varmasti myös monessa muussa sosiaalisessa ympyrässä.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä voisi karkeasti jaotella näin:

1. Jos on lievästi/terveesti yksinäinen niin se yksinäisyyden tunne ajaa ihmisen menemään ihmisten seuraan ja silloin yksinäisyys poistuu. Yksinäisyydentunne on siis terveiden aivojen terve reaktio sosiaaliseen eristäytyneisyyteen. Näin siis yleisesti ottaen hyvinvoivilla ihmisillä.

2. Jos sosiaalinen eristäytyneisyys jatkuu ihan liian pitkään niin yksinäisyydestä tulee kroonista, aivot eivät ole enää terveet, ihmisten seura ei enää auta, yksinäisyydentunne pysyy aina. Aivot ovat sairaat. Ja eihän sairas ihminen hakeudu muiden ihmisten seuraan vaan ihmistenhän aina tarvitsee saada sairastaa rauhassa, siis yksin tai todella läheisen ihmisen seurassa. Joten yksinäisyys ei tuolloin ole mikään tunne vaan aivojen pysyvä sairas olotila. Yksinäisyys ei tule sosiaalisesta eristäytyneisyydestä vaan aivojen tilasta. Näin siis pahoinvoivilla ihmisillä, joilla on todennäköisesti monella muullakin tavoin todella onneton olo. Niin kauan kuin aivoja ei pystytä muuttamaan niin yksinäisyys ja kaikinpuolinen pahoinvointi jatkuu.

Masennuin hieman tästä.

Up