Kun elämä ja arki puuduttaa

Miten tuo "olkaa kiitollisia" - väninä liittyy arjen jaksamiseen. Eiköhän jokainen ole ihan kiitollinen hyvistä asioista elämässään, mutta voi sitä silti olla tylsistynyt. Tylsyys on loppujen lopuksi kuitenkin ihan hyvä asia, koska siitä monesti kumpuaa positiivista muutosta. Silloin kun touhuaa koko ajan jotain, ei välttämättä ehdi pysähtyä aidosti miettimään mikä on hyvä suunta elämälle. Tsemppiä Ap ja muutkin arkeen tuskastuneet.

Minä jaksan sillä, että kehittelen itselle jotain juttuja, missä pitää perehtyä ja mitä voi kuitenkin tehdä juuri siinä määrin mitä jaksaa. Pari vuotta sitten esim aloitin sijoittamisen. Liityin erilaisin ryhmiin, luin paljon, lainasin kirjoja jne. Saan iloa ja onnistumisia kun sijoitettu summa kasvaa, hitaasti mutta kuitenkin. Nyt viimeksi aloin hoitaa hiuksiani curly girl ideologian mukaisesti. Taas oli jotain mihin perehtyä, ja intoa tehdä. Jossain vaiheessa aloitin kotijumpat youtuben videoiden avulla, sekin oli ja on ihan palkitsevaa, vaikka isoin into hiipuikin.

Aina pitää olla siis jotain, mihin voi uppoutua. Silloin tuntuu, että tekee jotain ja kehittyy jossain.

Sinulla sentään on se kiva harrastus ja ennenkaikkea parisuhde, itseltäni puuttuu kumpikin. Ja juu avioliitossa olen, mutta ei tämä mikään parisuhde ole. Harrastus, en jaksa enkä tiedä mitä alkaisin harrastamaan. Työstä en sano mitään, talous on ok, mutta säästöön ei saada mitään ja mies varsinkin valittaa asiasta. Lapset kohta aikuisia.

Että tätäkö se on kuolemaan asti, kuristaa ja kuristanut jo vuosia.

Ymmärrän sinua aloittaja. Minäkin tarvitsen sitä, että on jotain mitä intoilla, joku projekti tai jotain. Itse pelaan paljon, ja uudet hyvät pelit aina välillä tempaisevat mukanaan. Voiko harrastuksessasi kehittyä vaikkapa kilpailutoiminnan kautta? Lapsillakin tulee isoja juttuja eteen kun kasvavat, niissä kannattaa elää mukana, jos suinkin mahdollista. Esim joku lapsen harrastustoiminnassa aktiivisesti toimiminen.

Kun elämä ja arki puuduttaa.

Olen pitkällä sairaslomalla ja päivät ovat samanlaisia, tylsiä. En saa oikein mielihyvää mistään, joten kiinnostuksen kohteet ja harrastaminen on niin ja näin.

Sitä ennen olin kuitenkin kuukausia suljetulla osastolla. Elämä siellä oli ymmärrettävistä syistä hyvin pysähtynyttä ja säännöt tulivat ulkoapäin. Nyt voin kuitenkin tässä kaikessa tylsyydessäni tehdä kaiken kuten itse haluan. Voin syödä, kun on nälkä ja pitää vuorokausirytmin sellaisena kuin haluan. Mikä parasta, saan olla yksin omassa kodin rauhassa. Ei tarvitse jakaa huonetta kenenkään kanssa. Saan myös liikkua ulkona vapaasti ilman lupaa minne haluan.

Minä saan elinvoimaa uusista ihmissuhteista ja etenkin miessuhteista. Siksi en sitoudu.

Hyvin luonnollista. Jos miettii evoluution kulkua, ne ovat selvinneet, joilla on ollut kyky selviytyä erilaisista haasteista kuten ruuan keräily, pedot, kylmyys jne. Nyt kun kaikki on suunnilleen turvattua, aivosi janoavat toimintaa. Niin kauan kuin elämässä on jotain meneillään, vaikkapa tyypillisesti juuri opiskelu, saat koko ajan rasitetta aivoille ja olet luontaisessa tilassa. Sitten tosiaan jos lapset on tehty, koulut käyty ja ammatillisestikaan ei ole suuria haasteita, tulee helposti se henkisen tason puutuminen.

Ei muuta kuin pois sieltä mukavuuskuplasta ja aloitat jotain elämääsi sopivaa haastetta. Etsi uusi työ, aloita vaikka avoimen opinnot, ryhdy harrastusaktiiviksi tai lastesi harrastuksiin... Ruuhkavuodet tietysti rajoittavat aikaa, jota voit tähän käyttää, mutta ihmisellä on tapana oppia priorisoimaan kyllä.

Täällä kans, tismalleen samat ajatukset aloittajan kanssa.