Onko täällä ketään joka ei ole ikinä ollut masentunut? Millaista se on?

Minä. Ihan tavallista elämää se on.

Jos tarkoitat masennuksella ko sairautta, niin en ole koskaan ollut masentunut. Toki elämässäni on ollut menetyksiä ja vastoinkäymisiä, jolloin olen ollut surullinen ja apea, mutta ne kuuluvat elämään ja ovat menneet ajan myötä ohi. En elä vastoinkäymisten ja menetysten pelossa enkä pelkää sairastuvani masennukseen. 

Ei ole. Kukaan normaali ei viihdy netin keskustelupalstoilla. Itsellä on normaaleja aikakausia joskus harvoin, enkä silloin saa mitään irti netissä pyörimisestä.

Vallitseva olo on mullakin ahdistus kaikesta. Silleen et tajuaa ettei muut tunne niin vaan senku elää. Mite ne tekee sen?

En ole ollut koskaan masentunut. Kai se nyt on ihan normaalia olla normaali, sehän on normaaliuden määritelmä. Vain joku vähemmistö masentuu.

Onko lapsia?

Itellä ei. Käyn välillä syviäkin kuiluja, mutta joka päivä on kyllä hyvä päivä muuten.

En ole koskaan halunnut lapsia. Olen menettänyt läheisiä ja tuntuu liian pahalta. Olen noussut noista laaksoista vihdoin.

Jos vielä aviopuoliso kuolisi, en usko että kestäisin. Ollaan onnellinen pari, jo 20 vuotta ja yli.

Mulla ei ole tuota sairautta, mutta elämä on silti ollut vaikeaa ja todella surkeaa suoraan sanottuna. Mulla on diagnooseja muista aika vakavista mielenterveysongelmista. Olen sairas päästäni, mutta mulla ei ole masennusta. Ainakin ammattilaisten mielestä sen kaltaiset oireet, joita mulla on, johtuvat aivan muusta. Olen "häiriintynyt" ihan toisilla tavoilla.

Tsemppiä ap! Itse en enää jaksa odottaa muuta kuin, että elämä olisi jotenkin siedettävää ja saisin sille jonkun suunnan. Uskon, että jokainen voi kuitenkin tuoda tähän maailmaan jotain positiivista. Maailma on aika paha paikka. Itse yritän olla hyvä muita kohtaan ja ainakin olla ystävällinen ja vaikka kuunnella toisten murheita.

Sanotaan, että vanhemmiten oppii paremmin elämään itsensä kanssa ja olen huomannut, että pääasiassa jokainen vuosi on vähän edellistä parempi. Esim. kymmenen vuotta sitten olin aivan palasina ja todella vaarallinen itselleni, enkä uskonut, että edes nykyisen kaltainen olotila olisi mulle mahdollinen. Ei tässä voi kuin jatkaa taistelua, joka on kuitenkin hitaasti tuottanut tulosta.

Ei jaksa, ei huvita, missään ei tunnu olevan järkeä, kaikki on turhaa ja hyödytöntä. Itaetunto nollissa, tuntee itsensä rumaksi ja häpeälliseksi. Mikään ei kionnosta koska kaikki on turhaa, tahtoo vain nukkua pois. Ahdistaa, kaikki pelottaa ja kaatuu päälle. Ei osaa nauttia mistään. Elämä on rumaa ja pelottavaa ja kaikki menee kuitenkin huonosti nyt ja aina. Ihmiset vihaavat minua.

Pahimpana aikana en voinut käsittää miten ihmiset jaksavat tehdä mitään. Ihmettelin mitrn on jaksettu rakentaa rakennuksia, keksiä keksintöjä, miten he ovat jaksaneet? Itse olisin jäänyt vain maakuoppaan makaamaan.

Tällaisia tuntemuksia minulla on ollut.

Masennukseen johti lapsuudenaikeat kokemukset, huono itsetunto ja päihteiden käyttö, liikunnan puute.

Toipuva masennuspotilas olen. Liikunnalla olen saanut itseäni kokoon ja kirjoittamalla, miettimällä masennukseni syitä ja vähentämällä päihteiden käytön minimiin, kiinnittämällä huomiota ruokavalioon.

Pikku hiljaa toipuminen käy ja ajatusmaailma muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Vallitseva olo on mullakin ahdistus kaikesta. Silleen et tajuaa ettei muut tunne niin vaan senku elää. Mite ne tekee sen?

Kyllä minä joistain muistakin, etenkin vanhemmasta väestä huomaan sellaisen "ääh, olisipa tämä jo ohi"-asenteen. Yrittävät esittää iloista ja positiivista siinä missä itsekin.

On ihan normaalia olla ei-masentunut. Suurin osa ihmisistä ei ole saanut masennusdiagnoosia. Tottakai kaikilla on jossain vaiheessa elämää huolia, suruja, väsymystä, sairauksia ja vastoinkäymisiä, mutta niistä päästään yli tai niihin sopeudutaan. Olen nuori leski ja elämä on oikein mukavaa. Suunnittelen innoissani, mitä kaikkea kivaa tulen vielä tekemään.

Vaikuttaa siltä, että ainakin viimeiset parikymmentä vuotta esim. Suomessa ollaan eletty murroskautta sen suhteen, miten masennus ymmärretään. Masennuskeskusteluissa osa keskustelijoista tarkoittaa sillä yhtä ja osa ihan toista.

Osalle se on lähtökohtaisesti tervettä reagoimista henkilökohtaisen elämän pettymyksiin, huoliin ja vastoinkäymisiin sekä empaattisten ihmisten kohdalla myös maailman pahoihin asioihin ja toisten ihmisten kärsimyksiin. Jos se aiheuttaa toimintakyvyttömyyttä, siihen voi auttaa terapia.

Osa taas ajattelee sen olevan sisäsyntyinen kemiallinen häiriö, joka on riippumaton elämän vastoinkäymisistä ja maailman pahuudesta; siihen auttaa lääkehoito. Tähän ryhmään kuuluvat vielä ne, jotka ajattelevat sen olevan mikrobin aiheuttama tartuntatauti; siihen voivat teorian mukaan auttaa tulehduslääkkeet, biologiset lääkkeet ja joissain tapauksissa antibiootit.

Vierailija kirjoitti:

On ihan normaalia olla ei-masentunut. Suurin osa ihmisistä ei ole saanut masennusdiagnoosia. Tottakai kaikilla on jossain vaiheessa elämää huolia, suruja, väsymystä, sairauksia ja vastoinkäymisiä, mutta niistä päästään yli tai niihin sopeudutaan. Olen nuori leski ja elämä on oikein mukavaa. Suunnittelen innoissani, mitä kaikkea kivaa tulen vielä tekemään.

Väittäisin että silti aika paljon enemmän ihmisistä sairastaa masennusta vaikkei sitä olekaan diagnosoitu. Moni kokee sen kynnyksen hakeutua lääkärin puheille kuitenkin aika korkeaksi "hullun papereiden" pelossa edelleen ja sen kanssa sitten vaihtelevin tuloksin yritetään omin voimin vaan sinnitellä.

En itse edes enää muista niitä aikoja, kun olin "normaali" ja tämä tietynlainen ankeus ja pessimistisyys on ollut osa minua jo niin kauan kuin jaksan muistaa. En innostu enää oikein mistään sellaiseen "jes, mahtavaa"-tyyliin. Siksi sellaiset ihmiset, jotka vaikuttaa jatkuvasti iloisilta ja positiivisilta tuntuu aivan oudoilta ja vierailta, miten joku voi kokoajan olla sellainen. Ei oikein osaa sanoa, että kumpi siinä se epänormaali on, kun aika epänormaalilta sellainen täysi huolettomuus kaikesta vaikuttaa ainakin minusta.