Uskotko olevasi puolisosi kanssa loppuelämänne yhdessä?

En usko, että olemme loppuelämäämme yhdessä. Kohta 15 vuotta toisiamme olemme katselleet ja mies on viime vuosina alkanut tiirailemaan muita naisia ja tehnyt selväksi, että perhe-elämä ei kiinnosta. Baariin ja bilettämään pitäisi päästä. Todennäköisesti olemme yhdessä siihen asti, kun lapset aloittavat koulun, koska miestä ei pikkulasten hoito kiinnosta. Eli henkisesti valmistaudun siihen, että ero tulee. Välillä on hyviä hetkiä, kun mies on hyvällä tuulella. Huonoina päivinä minä ja lapset kärsimme hammasta purren.

En tiedä. Olemme olleet yhdessä 20 vuotta. Meillä on ollut kaikenlaisia kriisejä, joista ollaan kontattu eteenpäin. Välillämme on edelleen intohimoa ja tahtoa pysyä yhdessä. Mutta yhdessä pysyminen ei ole kummallekkaan meistä mikään pakkomielle. Alusta asti olemme sopineet että yhdessä ollaan vain niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Kriisien aikana olemme puhuneet myös eron mahdollisuudesta, mutta päättäneet kuitenkin pysyä yhdessä. En tiedä onko se ikuista. Olen nähnyt elämää jo sen verran etten pidä mitään itsestään selvänä. Mikään ei ole varmaa, paitsi jatkuva muutos, johon täytyy sopeutua.

Vahva usko. Yhdessä 22v.

28 vuotta oltu yhdessä ja pari syvää kriisiä takana.

Uskon, että pysymme yhdessä jommankumman kuolemaan saakka.

Tietysti uskon. En olisi muuten luvannut rakastaa ja olla uskollinen kunnes kuolema meidät erottaa. Koskaan ei toki voi tietää, mitä elämä eteen tuo, mutta tällä hetkellä ei ole mitään tarvetta miettiä eroa. 

Ei tarvitse uskoa, kun sen on jo kokenut. Mieheni on kuollut, joten kyllä, olimme yhdessä hänen elämänsä loppuun saakka.

Alan uskoa että ollaan. Ollaan seurusteltu alle parikymppisestä lähtien ja välillä oltu erossa kunnes palattu yhteen uudestaan muutamien parisuhteiden jälkeen. Suhteessa ollut pari-kolmekin vaikeaa kriisiä ja erillään asumista sekä ihastumisia/rakastumisia ja jopa seurustelusuhteita toisten kanssa mutta nyt vähän päälle viisikymppisinä ja noin kolmenkymmenen vuoden jälkeen suhde tuntuu seestyneen enkä usko että kummallekaan tulee enää muuta vakavaa ihastumista tai parisuhdetta. Ollaan aina loppujen lopuksi kuitenkin rakastuttu uudestaan toisiimme kun emme ole muista suhteista huolimatta ottaneet avioeroa vaan antaneet toisen mennä ja jääneet katsomaan että tuleeko takaisin. Nyt tuntuu tosi hyvältä ja rakkaalta molemmin puolin. Kysymys ei edes ole siitä ettemme saisi muita vaan ollaan molemmat tosi paljon matkustelleita, vaativia töitä tehneitä, hyvännäköisiä, ikäiseksemme nuoremman oloisia ja liikunnallisia. 

Jos kumppanini skitsofreeniset kohtaukset eivät pahene, voin kuvitella olevan hänen kanssaan pitkään.

Uskoin 20 vuoden ajan. Ja sitten mies vaihtoi minut lennosta tasan puolet nuorempaan.

Nyt en usko enää mihinkään. Sama vaikka olisin kuollut siihen paikkaan.

5v sitten olisin vielä uskonut. Yllättäen puskista tuli 17v yhteiselon jälkeen että ero tuli. Ja nainen lähti oman esimiehen matkaan ja samassa yhteydessä sai ylennyksen.

16-vuotta takana ja en usko että meistä kumpikaan jää leskeksi toisellemme. Miksikö? No siksi että täytyy tämän elämän jotain parempaakin tarjota kunhan lapset on kotoa lähteneet...

M41

Toivon niin. Ja varmasti ainakin jonkin verran uskonkin kun olen hänen kanssaan naimisiinkin mennyt. Ollaan oltu 10v yhdessä ja alkuhankaluuksien jälkeen aika tasaista ollut pitkään. Realisti olen kuitenkin ja kaikkea voi sattua.

Vierailija kirjoitti:

16-vuotta takana ja en usko että meistä kumpikaan jää leskeksi toisellemme. Miksikö? No siksi että täytyy tämän elämän jotain parempaakin tarjota kunhan lapset on kotoa lähteneet...

M41

Älä ainakaan ihan heti lähde kun lapset ovat lähteneet kotoa. Siitä saattaa vielä alkaa uusi aika ja vanhakin parisuhde virkistyä. 

Uskon.

9 vuotta yhdessä, 4v aviossa ja yksi 3v lapsi. Mies on aivan ihana ja tukenut minua elämäni vaikeimpina hetkinä. Myös lapsen saaminen ja perhe-elämä on entisestään yhdistänyt meitå. Rakastun häneen joka päivä uudelleen. Pelkkä arki yhdessä on ihanaa, enkä vaihtaisi sitä mihinkään.

Olen mieheni ainoa kumppani koskaan ja hän ei muita kaipaa (vitsailee että miksi vaihtaa parasta, heh). Olemme molemmat yhtä sitoutuneita liittoon. Eli uskon vakaasti että tiemme eroavat vasta kun kuolema meidät erottaa.

N29

Avioerolapsena en oikeastaan uskonut kestävään avioliittoon, kun menimme yli 30 vuotta sitten naimisiin. Tilastojen mukaan meidän ei pitäisi enää olla yhdessä, mutta niin on kuitenkin käynyt. Olen nyt onnellisempi kuin ensimmäisten vuosien aikana. Itserakkaus on vähentynyt, rakkaus toiseen on syventynyt.

Kun rakkaus toiseen ei horju samaan aikaan kummallakin, se kestää yki vaikeiden aikojen.

En usko. Mieheni petti minua ja siihen meni se usko ja luottamus yhteiseen elämään. En eroa vielä, sillä minulla ei ole kiire yyhoon elämään, koska arki sujuu ja mies osallistuu kotitöihin ja hän on hyvä isä lapsillemme, lapset ovat vielä pieniä. Jäämällä, ehdin kerryttää hyvän omaisuuden itselleni ja samalla tarjota lapsille läsnäolevat vanhemmat.

Kyllä uskon. Suhde tuli koeponnistettua alkuvaiheessaan triangelidraamalla. Siitä kun päästiin yli , kaikki on sujunut aina vaan paremmin. Keskinäinen vetovoima toimii yhä 30 yhteisen vuoden jälkeenkin.

Onhan kaikki mahdollista, mutta pidän silti erittäin todennäköisenä, että pysymme yhdessä toisen kuolemaan asti.

Uskoin, kunnes mies päätti vaihtaa uuteen 28 vuoden yhteiselon jälkeen. 

En, jos molemmat ei satu kuolemaan samaan aikaan. Mieheni on komea ja mukava, mutta ei viihdy ilman parisuhdetta, niin hänellä olisi aika äkkiä poismenoni jälkeen uusi nainen. Itse taas olen ajatellut jättää tämän viimeiseksi, jos mieheni ennen minua kuolee.