Lue keskustelun säännöt.
Läheisen menettäneen miehen vaikea käytös
14.07.2019 |
Avomiehen isä kuoli hiljattain. Luonnollisestikin tämä oli miehelle iso isku.
Minun on nyt kuitenkin pakko purkaa jossakin turhautumistani miehen käytökseen. Minun ei ole tätä nykyä enää mahdollista esittää mitään mielipiteitä, kommentteja tai tuntemuksia ilman, että mies tulkitsee ne oman surunsa kautta.
Jos esimerkiksi valitan kuinka minulla oli huono päivä, mies sanoo minun olevan itsekäs, sillä ongelmani ovat niin pieniä hänen ongelmiinsa verrattuna.
Mies myös peri isältään rahaa jonka hän aikoo sijoittaa asuntoon. Tulin asuntoilmoituksia selatessamme tokaisseeksi, että minunhan ei pitäisi sanoa mitään siihen millaisen asunnon hän ostaa, sillä en ollut koskaan kuvitellut asuvani sellaisessa asunnossa joita hän katselee, ja ettei minulla tule pienituloisena todennäköisesti koskaan olemaan varaa kuin korkeintaan yksiöön. Mies suuttui tästä verisesti, ja huusi miten kehtaan puhua hänelle rahasta ja ajatella että hän elää nyt herroiksi isänsä perinnöllä. Ei auttanut vaikka yritin selittää, että puhuin itsestäni enkä hänestä.
Joudun olemaan koko ajan varpaillani miehen seurassa. Jos minulla on mitään murheita omassa elämässäni ja tuon ne jollain tavalla esille, mies saa raivarit ja syyttää minua siitä, että en tue häntä tarpeeksi, ja että olen itsekäs kun kehtaan ajatella omien vähäpätöisten murheideni olevan jotenkin tärkeämpiä kuin se mitä hän käy läpi (näin en tietenkään ajattele).
Mies myös laittaa sanoja suuhuni, ja vääristelee sanomaani. Kun esimeriksi kysyin että onko hän ajatellut koskaan vertaistuen mahdollisuutta (sururyhmät, isän sairauden tukijärjestöt jne.) hän alkoi väittää, että olin kehottanut häntä etsimään terapiaa.
Minusta tuntuu, etten jaksa enää. Miehen kanssa olo on kuin kävelisi miinakentällä, eikä koskaan tiedä millin räjähtää. Huomaan kontrolloivani ja tarkkailevan itseäni koko ajan. Olen kuin likasanko, johon puretaan kaikki.
Onko muilla millaisia kokemuksia läheisensä menettäneen kanssa elämisestä, ja olisiko jakaa jotain hyviä vinkkejä?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap vaikuttaa hiukan itsekkäitä ja tuo aduntokommentti oli todella tökerö.
Olisiko tässä niin, että ap on noin yleisellä tasolla parisuhteessa hiukan itsekeskeinen ja nyt mies eu surutilanteessa sitä jaksa. Tähän voittaisivat nuo miehen kommentit.Ja jos ihminen on vielä aktiivisessa suruvaiheessa, niin en ensimmäisenä lähtisi valittamaan omaa raskasta päivääni (Ellei sitten oikeasti olisi tapahtunut jotain todella raskasta). Tässä puhuisin tilannetajusta.
Mies väittää, ettet tue häntä tarpeeksi, onko tässä jotai perää? Se on ainakin miehen kokemus tilanteesta.
Huom. Elämä jatkuu, vaikka miehen isä kuoleekin. Huonoa käytöstä ei tarvitse sietää kenenkään, oli tilanne ihan mikä vain. Jos mies ei ymmärrä, että hän menettää tuolla tavoin myös vaimonsa ja ystävänsä, niin asia pitää selkeyttää hänelle.
Tottakai ap on ymmärtänyt miestään ja ollut tämän tukena, mutta yhä vieläkin elämä jatkuu. Hyväksyisikö mies ap:lta tuollaista käytöstä, jos ap:n vanhempi olisi kuollut? Tuskin. Olisiko hän ollut siinä vierellä ymmärtäen jatkuvia iskuja ja kettuilua aamusta iltaan, jos tilanne olisi ollut toisin? Tuskin.
Suru on surua, mutta viha muihin osapuoliin ei ole sallittua. Ap:n housuissa antaisin miehen olla vaikka viikon keskenään ja lähtisin reissuun. Ihan yhtä lailla ap:lla on mietittävänä omia asioita ja ne eivät ole yhtään sen vähäisempiä kuin miehenkään asiat. Elämä jatkuu. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää.
Sinun kaltaisesi ihmiset tulevat toimeen kaltaistesi kanssa, mutta on osa on paljon herkempiä ja tuo asenne ahdistaa surevaa todella paljon ja tuo lisäongelmat käytökseen. Eli saatatte sopia yhteen, kun arki on helppoa, mutta vastoinkäyminen tuo eron, koska toinen pitää toista hermoheikkona ja yliherkkänä ja toinen toista kylmänä ja ymmärtämättömänä.
Kuinka monta viikoa pitää kestää? Kuinka kauan esimerkiksi 8-13 vuotiaiden lasten tulee ymmärtää isänsä räkytystä ja jatkuvaa riehumista? Olemmeko me lasten kanssa kylmiä, jos emme hyväksyä todella huonoa käytöstä paria kuukautta? Olemmeko ymmärtämättömiä, jos haluamme olla kotonamme niin kuin kotona olemme, jutella ja jopa nauraa?
Olen ollut mieheni kanssa yli 20 vuotta ja ja vastoinkäymisiä on ollut, mutta yhdessä olemme vieläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehdotit sururyhmää. Sehän on hyvä. Terapia olis myös tosi hyvä.
Ole oma itsesi. Ei siinä muu auta. Jossain vaiheessa varmaankin sanot, että ”lopeta tuo äyskiminen. Pura vihasi johonkin muualle kuin minuun.”
Vihaahan tuossa surutyössä miehesi myös työstää.
Ethän sinä ole syypää tai vastuussa, mutta sinä elät siinä myötä.
Lattiamatoksi älä rupea. Se ei auta miestäsi yhtään. Sinua se vain haittaa.
Hyvä olla oma ryhti, kun toinen on alhaalla eikä oikein mahda mitään kaikille regoinneilleen. Pikku hiljaa kyllä oppii käsittelemään.
Kuoleman käsittely on niin uusi ja tuntematon. Siitä ei tiedä kuin vasta silloin, kun sen joutuu kokemaan ja läpikäymään. Sitä vaan joutuu siihen uuteen tilanteeseen tahtomattaan.
Surun käsittely on niin moninainen.
Se teidän asuntokeskustelu kuulosti marttyyriselta. Ei ehkä kannata sinne puolelle heittäytyä. Antaa ajan kulua.
Kuinka pitkä aika siitä kuolemasta on?
Oliko yhtäkkiä tapahtunut vai pidempi sairaus?
Huomauta miehellesi, että isät kuolevat ennen poikiaan ja se on luonnonlaki, ei mikään maailmanmullistus. Suru on surua, mutta ei sen saa antaa vallata koko omaa ja perheen elämää. Sillä on oma paikkansa.
Terveisin isänsä myös juuri menettänyt.
Vierailija kirjoitti:
No en mä tiedä. Oma lapseni makasi vaikeasti sairaana sairaalassa, ja pystin silti ottamaan osaa miehen huonoon työilmapiiriin, ja siihen että hänen perintökellonsa oli mennyt rikki.
Tunnepuolen asioista ei voi tietää etukäteen, miten käyttäyttyy. Vaikka nyt pystyit huomioimaan miehen ongelmat lapsen ollessa vakavasti sairaana sairaalassa, niin ensi kerralla voi olla, ettet pystykään.
Kuolemantapausten kanssa on samoin. Voi olla, että joku läheisen kuolema menee ihan tuosta vaan ilman mitään isompia tunteita. Siinä sitä voi ihmetellä, että miten vastaava tilanne ottaa toisella niin koville, ettei meinaa päästä yli pitkänkään ajan päästä. Mutta sitten kun omalle kohdalle tulee se seuraava tapaus, joka ottaa tunteisiin aivan eri tavalla, niin sitä on itsekin ihmeissään, että mitäs nyt - eihän tämän pitänyt olla mikään iso juttu minulle - miksi asia pöyrii mielessäni koko ajan enkä saa edes nukuttua - ja asia vaivaa vielä vuodenkin päästä, vaikkei pitäisi. Tämä on oma kokemukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asuntokommenttisi oli todella tökerö ja ajattelematon.
No ei se nyt ihan noinkaan mennyt. Lähinnä tokaisin jotain asunnon kuntoon ja kokoon liittyvää (siis tyyliin, että ”noin isoa asuntoako ajattelit ja onkohan tuo hyvässä kunnossa”) jonka jälkeen sanoin, että eihän minun tulisi asiaa kommentoida, sillä eihän se minun hankintani ja päätökseni ole, ja että koko aihepiiri on minulle vieras, kun en ole koskaan asuntoja katsellut. Mies tietää kyllä pienituloisuuteni.
Ap
No onhan tuo tosi outo ja tökerö kommentti kun tiedät että toinen katselee niitä asuntoja vain siksi että on menettänyt isänsä. Miksi sinun oli pakko kommentoida koko asiaa yhtää mitenkään? Mikä pakko oli juuri siinä tilanteessa tulla minä-minä-minä -asenteesi kanssa mukaan? Ihme pakkomielle kääntää kaikki mahdolliset asiat itseensä. Kai mies osaa itsekin sen sijoitusasuntonsa valita. Kuten sanoit, sinulla ei ole koko asiaan osaa eikä arpaa.
Enemmän vaikuttaa juurikin siltä mitä muutama on ketjussa arvellut, eli että olet yleensäkin tuossa parisuhteessa tavattoman itsekeskeinen, ja minä-minä-minä, ja mies yleensä sietää sen mutta nyt keittää (syystäkin) yli.
Meillä oli sama tilanne myös. En tosin kokenut, että mikään vanha kauna nousi pintaan, mutta en jaksanut olla se kaikkeen sopeutuja siinä tilanteessa ja olisin tarvinnut venymistä vastapuolelta ja sitä, että hän vastavuoroisesti kannattelee tilannetta ja minä saan olla tuettu ja itsekkäämpi omien tunteideni kanssa.
Koin myös jääneeni vaille ymmärrystä ja tukea, siitä syntyi tuore ärsytys sekä kriisi suhteeseen, koska olin luottanut siihen, että toinen venyisi sitten aikanaan kun sen tarve tulee ja tajusin, että hän onkin vain itsekkäämpi ja mukavuudenhaluisempi. Lisäksi minä olen meistä kahdsta se asiat syvemmin tunteva ja toinen teflonimpi.