voisitko olla hankkimatta biologisia lapsia sillä syyllä, että maailmassa on jo paljon kotia tarvitsevia lapsia?

Haluan oman lapsen. Lisäksi adoptioprosessi on niin hidas ja hankala, että hankin lapsen mieluummin helpommalla tavalla. En ymmärrä, miksi adoptiosta on tehty niin hankalaa kun maailmalla on lastenkodit täynnä kärsiviä lapsia ja meillä taas paljon hyviä vastaanottajaperheitä.

Voisin kyllä adoptoida mutta me ollaan monesta paikasta muutenkin pelattu ulos kun ollaan suurperhe, ydinperhe. Tuntuu että meitä ydinperheitä on lapsen luokan perheistä puolet, loput on uusiota tai yh- vanhemman kanssa asuvia.



Minusta uusioperhekin on eräänlainen adoptio. On vastuussa lapsesta siinä arjessa. Paperit on juridiikkaa, kuin avioliitto. Ei elämä muutu avoliitosta kun menee naimisiin.



Me tuskin adoptoidaan lasta mutta kenties joskus ryhdytään sijaisperheeksi, kunhan lapset kasvaa ja heillä on ymmärrystä että tuleva lapsi saattaa jäädä meille tai vaan pikaisesti käväistä.

Tälläinen lapsien auttaminen kiinnostaa minua, nuorempana kiinnosti enemmän adoptointi.

Jos se vain olisi tehty vähän helpommaksi ja nopeammaksi niin adoptoisin heti kaks ja myöhemmin kaks lisää.



Ps. Olen oikeastikin menossa seuraavaan adoptioneuvontaan syksyllä.

että adoptiota ei saa pitää minään hyväntekeväisyytenä tyyliin "haluan antaa rakastavan kodin hylätylle lapsiparalle"? Nykyäänhän sitä paitsi nekin, jotka eivät kerta kaikkiaan voi saada biologista lasta, joutuvat kuitenkin odottamaan adoptiolasta vuosikausia. Mitä siis tapahtuisi, jos yhä useampi haluaisikin ensisijaisesti adoptoida, vaikka mitään esteitä biologisen lapsen saamiseen ei olisi? Kaiken kaikkiaan ap:n kysymyksenasettelu on naurettava, vaikka kyse olisikin vain hypoteettisesta pohdiskelusta.

Kaikkien lasten ei tarvitse olla "omia". Edelleen suosittelen sijaisvanhemmuutta.

Sen lapsen koko geeniperimä, historia, mennsisyys on toisessa kulttuurissa, hän kuuluu sinne eikä Suomeen minun luokseni. Lapsi voi tarvita kotia, mutta se ei ole minun kotini vaan koti siellä, missä lapsi on jo nyt.

En ole niin kova idealisti. Minusta erittäin harvassa on ihmiset, jotka sen takia ottaisivat adoptiolapsen, mutta varmasti heitäkin muutama löytyy Suomesta. Adoptiossa minua pelottaisi että lapsella on niin suuret traumat hylkäämisestä ja ties mistä, etten osaisi niitä omalla rakkaudellani korjata...

huonoista raskaus- ja synnytysoloista, aliravitsemus vauvana. Länsimaiset lapset, jotka joutuvat adoptioon ovat mm. narkkarivanhempien lapsia, jotka syntyvät valmiiksi vaurioituneina. Kuka on niin idealisti, että ottaa tavallaan lähes toivottoman tapauksen (pieni mahdollisuus, että onnistuu) vastuulleen. Nimenomaan vastuulleen. Niistä omista lapsistaankin saa palautetta, mutta niitä nyt rakastaa kaikesta huolimatta edes sen perusteella, että ovat omia. Eli aika lapsirakas ja idealistinen saa olla, että jonkun toisen pilaamia mukuloita lähtee kasvattamaan oikealle polulle. Kunnioitan heitä, mutta kenellä on kärsivällisyyttä ja oikeamielisyyttä sellaiseen? Etenkin jos on niitä omia lapsiakin jo valmiiksi esim. sijaisperheessä. Jotenkin epäilen, että se sijoitettu lapsi ei koskaan koe sellaista rakkautta mitä hän ansaitsisi. Siinä mielessä lapsettomien vanhempien adoptoitu lapsi on paremmassa asemassa.