Onko Maarit Feldt-Ranta "in denial" lähestyvän kuolemansa suhteen, vai ihan älyttömän kypsä tai

Ei meidän perheessä puhuttu kuolemasta yhtään syöpävuosien aikana. Jos oli epätoivoa, sitä ei kyllä potilas näyttänyt. Eli elämäänsä sen minkä pystyi. Lähti ulos ja kauppaan ja ulkoilutti koiraa jne.

Varmaan käynyt jo läpi epätoivon ja vihan aiemmin. Tunsin läheisesti kaksi kuolemaan johtaneeseen syöpään sairastunutta ja kävivät läpi monet tunteiden vaiheet. Alkuun oli fuck cancer -vaihe ja sitten, kun selvisi että kuolema on väistämätön kumpikin hiljalleen hyväksyi asian ja löysivät jonkinlaisen syvemmän rauhan sen kanssa ja toivoivat lähinnä ettei tarvitsisi kärsiä kovissa kivuissa kovin kauaa.

Miksi alapeukut?

Kun olet 10 vuotta elänyt rajalla, niin et enää tuossa vaiheessa mieti kovin pitkälle. Varmaan tuntee vihaa ja voimattomuutta, mutta myös helpotusta siitä, että enää ei tarvitse pelätä.

Onko ap.lla kokemusta lähiomaisen menetyksestä sairauden jälkeen.

Itselläni on ja en tiedä mikä on kauheinta. Onko se oma poislähtö sittenkään enää niin pelottavaa. Kaksi ensimmäistä vuotta oli kyllä kuolemanpelko itsellä joka hetki.

On vaan opittava hyväksymään, kipujen kautta.

Hän on miettinyt (ja puhunut) asiat eikä minusta ole mitenkään denialissa. Päinvastoin, on niin sujut itsensä kanssa kuin voi tuossa tilanteessa olla. Tämä vain minun mielipide median perusteella.

Ei hän 10 vuotta ole ollut tietoinen, että loppu on lähellä, hänhän parantui välillä. Nyt vasta n. puoli vuotta on lähtö OIKEESTI ollut lähellä ja nyt tosiaan viikoista ehkä kyse. Hän on todella upea nainen ja fiksu ja henkiset asiat saanut hienosti käytyä läpi.

Eiköhän hän ole tuossa ajassa ehtinyt käsitellä asian. Käynyt kaikki kriisin vaiheet moneen kertaan sykleissä läpi. Ainakin kommenttiensa perusteella julkisuudessa on hyvin kypsä ihminen. Varmasti epäreiluuden, surun ym. tunteita on myös mukana, mutta ei se auta sitten enää mitään. Lopulta voi vain hyväksyä asian ja yrittää ottaa paras irti siitä ajasta, mitä on jäljellä.

Hirmu surullinen asia ja ihanan oloinen ihminen ainakin noin mikä kuva on tullut lehtijuttujen perusteella. Toivon kaikkea hyvää hänelle ja hänen läheisilleen.

Ei hän mitään kiellä. Hänellä on ollut aikaa miettiä ja kypsytellä ja alistua välttämättömään.

Mitta kannattaa myös muistaa, että tuskin hän kaikkein raadollisimpia pelkojaan ja vihanhetkiään julkisuudelle kertoo. Tai kenellekään, paitsi ehkä sairaalapsykologille. Ne eivät kuulu meille muille, eivätkä hyödytä muita samalla lailla kin ne ”kepsemmät ajatukset” voivat hyödyttää - siklloinkaan kun joku utelias emootiopornonkuluttaja haluaisi niissä velloa. Siksi ne ovat henkilökohtaisia.

Kai sitä elää ne loppuajat omassa kuplassa. Ja jos kivut on saatu minimiin niin siitä voi jo olla kiitollinen.

Läheiset panikoi varmaan enemmän kuin itse potilas.

Mä ainakin toivoisin lempeältä lähtöä, nukkuessa. Niin varmaan muutkin.

Jokainen meistä täältä lähtee, kukin tyylillään ja voimavaroillaan.

Areenasta löytyy hyvä Akuutti- dokkari Turo Tuomisesta, joka nyt jo on edesmennyt, mutta hän puhui hyvästä kuolemasta.

Vaikuttaa oikeasti hyväksyneen kohtalonsa, ja neuttii ajasta mikä on jäljellä.

Alkoi itkettää kun luin, siskollani juuri todettu syöpä.

Olen miettinyt että millaiselta se tuntuu kun tietää että kuolee pian.

Luultavasti se pelottaa vähemmän kuin tämä tilanne, ettei tiedä koska kuolee ja mihin. Tai niin olen pähkäillyt, mutta mistä minä tiedän. Itseäni kuolema pelottaa, enimmäkseen juuri sen vuoksi etten tiedä koska se iskee, mistä ja miten.

 

Syöpäkuolemia nähneenä olen sitä mieltä, että kuolemasta annetaan liian ruusuinen kuva mediassa. Se on karmivaa. Vähän sama kuin että mediassa hyssytellään yhtä karmivaa todellisuutta eli lapsipor-noraisk-auskidutuskulttuuria. Ihan siis länsimaalaisten suorittamaa. Thor-verkko täynnä sitä, mutta lakaistaan ongelma vaan maton alle, niin sitä ei muka tapahdu.

Vierailija kirjoitti:

Ei hän 10 vuotta ole ollut tietoinen, että loppu on lähellä, hänhän parantui välillä. Nyt vasta n. puoli vuotta on lähtö OIKEESTI ollut lähellä ja nyt tosiaan viikoista ehkä kyse. Hän on todella upea nainen ja fiksu ja henkiset asiat saanut hienosti käytyä läpi.

Ei hän ole parantunut välillä vaan syöpä on ollut remissiossa. Syöpä oli jo levinnyt, kun se ensimmäisen kerran löydettiin eli oli aivan varmaa, että se tulee takaisin. Maarit on elänyt paljon kauemmin kuin useimmat vastaavassa tilanteessa ja osaa olla siitä kiitollinen.

Mutta olipa typerä aloitus. Kaikki me kuolemme ja esimerkiksi useimmat vanhukset ovat asian hyväksyneet. Nuorille on vaikeampaa mutta Maaritilla on ollut kymmenen vuotta aikaa.

Minä ihmettelen enemmän niitä, jotka eivät millään kykene hyväksymään todellisuutta. Minun on vaikeaa kuvitella itseäni roikkumassa elämässä väkisin, jos olisin ollut jo kymmenen vuotta kuolemansairas. Kuten sanottu, kaikki täältä lähtevät ajallaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt että millaiselta se tuntuu kun tietää että kuolee pian.

Luultavasti se pelottaa vähemmän kuin tämä tilanne, ettei tiedä koska kuolee ja mihin. Tai niin olen pähkäillyt, mutta mistä minä tiedän. Itseäni kuolema pelottaa, enimmäkseen juuri sen vuoksi etten tiedä koska se iskee, mistä ja miten.

 

Ei , kyll se on pahempi kun tiedät, että se tulee lähikuukausina. Se tieto iskee päin naamaa niin pahasti.

Vierailija kirjoitti:

Ei hän 10 vuotta ole ollut tietoinen, että loppu on lähellä, hänhän parantui välillä. Nyt vasta n. puoli vuotta on lähtö OIKEESTI ollut lähellä ja nyt tosiaan viikoista ehkä kyse. Hän on todella upea nainen ja fiksu ja henkiset asiat saanut hienosti käytyä läpi.

Aika harva muistaa, että ei syövästä välttämättä parane, sitä on hengissä 5v kuluttua syövän toteamisesta, mutta uusiutumisriski on suuri. Kyllä vatsasyöpään sairastunut joutuu joka päivä muistamaan (myös oireettomana), mistä on kyse. Sitä on oikeasti lähellä kuolemaa heti sairastuttuaan ja saatuaan diagnoosin, leikkauksen ja hoitojen ajan ja joka kerta käydessään tarkastuksessa.

Ainakin minä olen tietoinen lähestyvästä lopusta ja elämän hauraudesta, vaikka juuri tänään olen terveiden kirjoissa. Syöpään sairastuminen muuttaa elämää niin paljon, että kuolema jää vierelle.

On saanut elää jatkoaikaa ja kokenut paljon 10 vuodessa. Jotenkin hänestä tuli mieleen kiitollisuus ja että elämä on lahja. Oli kovin kiitollinen kun lapset kasvoivat aikuiseksi, sai kokea isoäitiyden ja vielä rakkauden. Mulla vierähtää aina kyynel kun luen sen hänen moton. " jonain päivänä kuolen, kaikkina muina päivinä elän" sehän pätee meihin kaikkiin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei hän 10 vuotta ole ollut tietoinen, että loppu on lähellä, hänhän parantui välillä. Nyt vasta n. puoli vuotta on lähtö OIKEESTI ollut lähellä ja nyt tosiaan viikoista ehkä kyse. Hän on todella upea nainen ja fiksu ja henkiset asiat saanut hienosti käytyä läpi.

Ei hän ole parantunut välillä vaan syöpä on ollut remissiossa. Syöpä oli jo levinnyt, kun se ensimmäisen kerran löydettiin eli oli aivan varmaa, että se tulee takaisin. Maarit on elänyt paljon kauemmin kuin useimmat vastaavassa tilanteessa ja osaa olla siitä kiitollinen.

Mutta olipa typerä aloitus. Kaikki me kuolemme ja esimerkiksi useimmat vanhukset ovat asian hyväksyneet. Nuorille on vaikeampaa mutta Maaritilla on ollut kymmenen vuotta aikaa.

Minä ihmettelen enemmän niitä, jotka eivät millään kykene hyväksymään todellisuutta. Minun on vaikeaa kuvitella itseäni roikkumassa elämässä väkisin, jos olisin ollut jo kymmenen vuotta kuolemansairas. Kuten sanottu, kaikki täältä lähtevät ajallaan.

Ei typerä, vaan kuolemanpelkoisen tekemä selvästikin. Luonnollistahan kuolemanpelko on.

Aloituksesta tuli mieleen, että pystyisipä ihmiset enemmän juttelemaan ja käsittelemään tunteita toistensa kanssa. Lyhenisi jonot psykologeille ja terapeuteille.