Avioerolapset, miten olette päässeet yli vanhempienne erosta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on nyt varmasti aika tylyä, mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt, mikä siinä vanhempien erossa on niin traumatisoivaa, että jotkut itkeskelevät asiasta vielä aikuisenakin.

Toisille se perheen rikkoutuminen voi olla tosi iso pala. Nykyään nuo avioerot eivät johdu läheskään aina enää mistään väkivallasta, päihteistä tai muusta oikeasti todella vakavasta asiasta. Kaikki saattaa olla muuten hyvin, mutta sitten isä tai äiti vain lähtee jonkun toisen matkaan tai yksinään kun ei enää huvita elää nykyistä elämää vaan halutaan sitä uutta ja ihanaa elämää elää yksin sinkkuna tai jonkun ihastuksen kanssa.

Sitten on tämä kun vanhemmat haukkuvat toisiaan lapsille. Se on todella hirveää kuunneltavaa.

Joskus myös vanhemmat menevät niin nopeasti elämässä eteenpäin että kohta on jo äiti- ja isäpuolet kuvioissa, pahimmillaan sisarpuolia vielä kylkeen. Lapset jäävät väliin roikkumaan, juoksevat kahta kotia joissa saattaa asua heille perheen ulkopuolisia ihmisiä tai pahimmillaan nämä ihmiset vaihtuvat samaa tahtia kuin lakanat.

Toki joissakin tilanteissa ero on parempi ratkaisu, mutta harvemmin se lopulta mikään helppo nieltävä on lapsille.

Valivali, väniväni.

Asioihin voisi suhtautua positiivisesti. Negatiiviset ihmiset tosin hän usein yksin.

No lapselle se voi olla vaikeaa, se on tietysti helppo huutaa kun ei osaa asettua toisen asemaan ja ymmärtää muita näkemyksiä.

Itse ainakin olisin paljon mieluummin kasvanut vaikka sitten eroperheessä kuin sellaisessa perheessä kuin kasvoin. Välittävä vanhempi ei riipu siitä, onko yhdessä toisen vanhemman kanssa vai ei. Eli sinällään nämä ns avierolapset menettävät vaan itseltään, jos kiukuttelevat toiselle vanhemmalleen tai molemmille näiden erosta. Mutta omapa on valintansa. Ehkä joskus kannattaisi katsoa peiliin ja olla kiitollinen siitä mitä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on nyt varmasti aika tylyä, mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt, mikä siinä vanhempien erossa on niin traumatisoivaa, että jotkut itkeskelevät asiasta vielä aikuisenakin.

Toisille se perheen rikkoutuminen voi olla tosi iso pala. Nykyään nuo avioerot eivät johdu läheskään aina enää mistään väkivallasta, päihteistä tai muusta oikeasti todella vakavasta asiasta. Kaikki saattaa olla muuten hyvin, mutta sitten isä tai äiti vain lähtee jonkun toisen matkaan tai yksinään kun ei enää huvita elää nykyistä elämää vaan halutaan sitä uutta ja ihanaa elämää elää yksin sinkkuna tai jonkun ihastuksen kanssa.

Sitten on tämä kun vanhemmat haukkuvat toisiaan lapsille. Se on todella hirveää kuunneltavaa.

Joskus myös vanhemmat menevät niin nopeasti elämässä eteenpäin että kohta on jo äiti- ja isäpuolet kuvioissa, pahimmillaan sisarpuolia vielä kylkeen. Lapset jäävät väliin roikkumaan, juoksevat kahta kotia joissa saattaa asua heille perheen ulkopuolisia ihmisiä tai pahimmillaan nämä ihmiset vaihtuvat samaa tahtia kuin lakanat.

Toki joissakin tilanteissa ero on parempi ratkaisu, mutta harvemmin se lopulta mikään helppo nieltävä on lapsille.

Valivali, väniväni.

Asioihin voisi suhtautua positiivisesti. Negatiiviset ihmiset tosin hän usein yksin.

No lapselle se voi olla vaikeaa, se on tietysti helppo huutaa kun ei osaa asettua toisen asemaan ja ymmärtää muita näkemyksiä.

Totta kai ero voi olla lapselle vaikeaa, ja silloin lapsi tarvitsee ympäristön tukea selvitäkseen siitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Tosin usein erossa ne vaikeat asiat on sellaisia, jotka voivat olla läsnä myös silloin kun vanhemmat ovat yhdessä: riitelyä, päihdeongelmat, väkivalta, lapsen käyttäminen "uskottuna" jne.

Itse "hyvin" eronneena ( eli teimme asiat lapset edellä, ilman riitelyä) ärsyynnyn todella paljon siitä kaikkien erolapsien surkuttelusta. Mua vituttaa, että se kaikki keskustelu ja yleinen puhe liittyy siihen, miten huonosti erolapsilla menee tai tulee menemään. Jos ei lapsella huonosti menisikään, niin kaiken sen syrjivän ja leimaavan puheen jälkeen sitä hyvinvointia vähintäänkin horjutetaan.

Kaikkein parasta olisi, että lapset saisivat olla lapsia, heitä tuettaisiin heidän tarpeidensa mukaan, JOS sitä tarvetta on, ja muuten keskityttäisiin siihen, millaisia positiivisiakin asioita erosta usein seuraa. Muutenkin keskittyä siihen, että elämä jatkuu, ja ne lapset on ihan samoja lapsia kuin ennenkin, ei mitään "erolapsia".

Itse erossa ei ikinä ollut minulle mitään ylipäästävää, ajattelin että se oli vanhempieni oma asia. Muuttoon en ikinä kunnolla sopeutunut. Muutimme ihanasta puutalosta kaupungin vuokrakerrostaloon. Näissä oli sama vuokra, joten raha ei ollut syy vaan äidin uusiutumisentarve. Itkin joka ilta salaa koti-ikävää ikävuodet 13-16. Muutenkin äiti oli saanut päähänsä olla itsenäinen upea nainen ja alkoi käyttäytyä aivan naurettavasti, kikatteli ja kutsui itseään tytöksi sekä alkoi meikkaamaan paljon runsaammin. Huusi meille lapsille kuinka oltiin itsekkäitä rasitteita. Hankki miesystävän, joka muutti asumaan luoksemme ilman mitään ennakkovaroitusta tai keskustelua. Äiti oli aina viimeisenä ajattelemassa lapsiensa etua eron jälkeen, ja silti jakdoi joka päivä paasata kuinka ei mikään riitä ja ollaan kiittämättömiä vaikka hän ei muuta teekään kuin ole meidän kanssamme. Pääsin onneksi muuttamaan kotoa heti kun lukio alkoi, ja sen jälkeen olen nähnyt äidin kahdesti. Omia lapsiani en kyllä hänelle näytä.

Vierailija kirjoitti:

Itse erossa ei ikinä ollut minulle mitään ylipäästävää, ajattelin että se oli vanhempieni oma asia. Muuttoon en ikinä kunnolla sopeutunut. Muutimme ihanasta puutalosta kaupungin vuokrakerrostaloon. Näissä oli sama vuokra, joten raha ei ollut syy vaan äidin uusiutumisentarve. Itkin joka ilta salaa koti-ikävää ikävuodet 13-16. Muutenkin äiti oli saanut päähänsä olla itsenäinen upea nainen ja alkoi käyttäytyä aivan naurettavasti, kikatteli ja kutsui itseään tytöksi sekä alkoi meikkaamaan paljon runsaammin. Huusi meille lapsille kuinka oltiin itsekkäitä rasitteita. Hankki miesystävän, joka muutti asumaan luoksemme ilman mitään ennakkovaroitusta tai keskustelua. Äiti oli aina viimeisenä ajattelemassa lapsiensa etua eron jälkeen, ja silti jakdoi joka päivä paasata kuinka ei mikään riitä ja ollaan kiittämättömiä vaikka hän ei muuta teekään kuin ole meidän kanssamme. Pääsin onneksi muuttamaan kotoa heti kun lukio alkoi, ja sen jälkeen olen nähnyt äidin kahdesti. Omia lapsiani en kyllä hänelle näytä.

Onkos tämä se...

No ei se sellainen tapaus ollut, että siinä olisi ollut mitään ”yli pääsemistä”. Asia muiden joukossa. Maailmanlopuksiko sitä kuvittelet :D

No ei se itse ero merkinnyt mulle juuri mitään. Vaan se perheväkivaltahelvetti ennen eroa. Koko teini-ikäni meni siinä, vanhemmillani oli periaate että eroavat vasta kun kaikki lapset on täysi-ikäisiä. He tuhosivat nuoruuteni, sairastuin masennukseen 16-vuotiaana ja nyt kymmenen vuoden jälkeenkin tunnen etten ole täysin kunnossa. Ei sitä ymmärrä jos ei ole itse kokenut. Jäätävä ilmapiiri ja jatkuva painostava ja uhkaava tunnelma, tilanne voi räjähtää käsiin millä hetkellä hyvänsä... ero tosiaan oli helpotus mutta se tuli liian myöhään. Asiaa ei koskaan ole käsitelty millään tavalla vanhempien ja meidän lasten välillä, itse kävin terapiassa puhumassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on nyt varmasti aika tylyä, mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt, mikä siinä vanhempien erossa on niin traumatisoivaa, että jotkut itkeskelevät asiasta vielä aikuisenakin.

Avioerolasten elämä on niin helppoa, että ei niillä ole muitakaan ongelmia. Paitsi itseaiheutettuja. Kun niillä tuli niin rancca ja vaigeeh elämä.

Niin ja aina löytyy syyllinen tai syylliset omaan pahaan oloon tai huonoihin valintoihin. Yksi syyttää vanhempiensa eroa ja toinen sitä, ettei vanhemmat eronneet riittävän aikaisin.

Käyttäjä10803 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on nyt varmasti aika tylyä, mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt, mikä siinä vanhempien erossa on niin traumatisoivaa, että jotkut itkeskelevät asiasta vielä aikuisenakin.

Toisille se perheen rikkoutuminen voi olla tosi iso pala. Nykyään nuo avioerot eivät johdu läheskään aina enää mistään väkivallasta, päihteistä tai muusta oikeasti todella vakavasta asiasta. Kaikki saattaa olla muuten hyvin, mutta sitten isä tai äiti vain lähtee jonkun toisen matkaan tai yksinään kun ei enää huvita elää nykyistä elämää vaan halutaan sitä uutta ja ihanaa elämää elää yksin sinkkuna tai jonkun ihastuksen kanssa.

Sitten on tämä kun vanhemmat haukkuvat toisiaan lapsille. Se on todella hirveää kuunneltavaa.

Joskus myös vanhemmat menevät niin nopeasti elämässä eteenpäin että kohta on jo äiti- ja isäpuolet kuvioissa, pahimmillaan sisarpuolia vielä kylkeen. Lapset jäävät väliin roikkumaan, juoksevat kahta kotia joissa saattaa asua heille perheen ulkopuolisia ihmisiä tai pahimmillaan nämä ihmiset vaihtuvat samaa tahtia kuin lakanat.

Toki joissakin tilanteissa ero on parempi ratkaisu, mutta harvemmin se lopulta mikään helppo nieltävä on lapsille.

Valivali, väniväni.

Asioihin voisi suhtautua positiivisesti. Negatiiviset ihmiset tosin hän usein yksin.

No lapselle se voi olla vaikeaa, se on tietysti helppo huutaa kun ei osaa asettua toisen asemaan ja ymmärtää muita näkemyksiä.

Totta kai ero voi olla lapselle vaikeaa, ja silloin lapsi tarvitsee ympäristön tukea selvitäkseen siitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Tosin usein erossa ne vaikeat asiat on sellaisia, jotka voivat olla läsnä myös silloin kun vanhemmat ovat yhdessä: riitelyä, päihdeongelmat, väkivalta, lapsen käyttäminen "uskottuna" jne.

Itse "hyvin" eronneena ( eli teimme asiat lapset edellä, ilman riitelyä) ärsyynnyn todella paljon siitä kaikkien erolapsien surkuttelusta. Mua vituttaa, että se kaikki keskustelu ja yleinen puhe liittyy siihen, miten huonosti erolapsilla menee tai tulee menemään. Jos ei lapsella huonosti menisikään, niin kaiken sen syrjivän ja leimaavan puheen jälkeen sitä hyvinvointia vähintäänkin horjutetaan.

Kaikkein parasta olisi, että lapset saisivat olla lapsia, heitä tuettaisiin heidän tarpeidensa mukaan, JOS sitä tarvetta on, ja muuten keskityttäisiin siihen, millaisia positiivisiakin asioita erosta usein seuraa. Muutenkin keskittyä siihen, että elämä jatkuu, ja ne lapset on ihan samoja lapsia kuin ennenkin, ei mitään "erolapsia".

Tuo olisi tietenkin se ideaalitilanne. Tämä myös niille jotka tuolla ihmettelivät kuinka erosta voi traumatisoitua sekä miten aikuisena jaksaa tällaisia muistella.

Ero tapahtui äkisti ja isän toiseen perheeseen suoraan muuttaessa. Olin teini-iän kynnyksellä ja isä kertoi minulle suunnitelmastaan ennenkuin kuin puolisolleen. Elin pelossa viikkoja. Kun tilanne sitten raukesi, äiti, jonka luokse jäimme, ei pystynyt käsittelemään asiaa, isällä taas oli uudet kuviot jonne ei oikein mahtunut. Myöhemmin huoltajuuskiistaa, me siinä välissä, henkistä väkivaltaa, mustamaalaamista, ei turvaa eikä tilaa missään. Oireilimme vuosia. Vanhemmat eivät pystyneet neuvottelemaan asioistamme.

Nykyisin taas sitten mahdotonta järjestää mitään häitä tai muita suvulle, koska samaan paikkaan eivät mahdu. Jostain ristiäisistä puhumattakaan. Tulemme aina olemaan kahden maailman välissä juuriltamme, tasapainottelemaan yrittäessämme pitää välit kumpaankin suuntaan. Välillä ei jaksa. Elämää leimaa yksinäisyys tältä osalta, muutenhan tietenkin on oma elämä ja kuviot.

Kyllä perhesuhteiden hankaluus kuormittaa myös aikuisia ihmisiä. Ja paljon on saanut työskennellä itsensä kanssa, jotta on saanut yleisen turvattomuuden tunteen karistettua.

No en usko, että nämä eronneet vanhemmatkaan kauheasti kaipaa kiukuttelevia aikuisia lapsia. Ennemminkin ovat ehkä tyytyväisiä, ettei tarvitse olla tekemisissä.

Isälläni oli edellisestä liitosta yksi tytär, joka jäi erossa äidilleen. Äiti yritti maksattaa isälläni kaikkea, mutta kun isä ei suostunutkaan, niin siskon äiti alkoi uhkailla yksinhuoltajuuden hakemisella. Ei kuitenkaan saanut. Sisko kävi isällä usein ja isä yritti kaikkensa ollakseen edelleen isä myös siskolle. Lapsena sisko oli hirveän mustasukkainen minun synnyttyä, yritti satuttaa ja kaikkea. Siis oli itse jo ihan iso koululainen. Teininä alkoi riehumiset, varastelut ja muut ongelmat. Isä joutui tekemään lasuja useampaan kertaan ja lopulta sisko päätyi koulukotiin. Vanhempana kävi jonkin ammattikoulun, muutti omaan asuntoon ja vähän pääsi irti sekoiluistaan.

Sisko on haukkunut isää perheensäjättäjäksi niin kauan kuin muistan. Isän ja aiemman vaimonsa liitto päättyi kuitenkin siihen, että molemmat halusivat eri asioita, milloin ei järkeä ole yhdessä jatkaakaan. Siskon äiti taas on aina ainakin minusta vaikuttanut aika raskaalta ihmiseltä muutenkin. Erossa isän mukaan eksänsä aikoi riidellä kaikesta, minkä seurauksena isä muutti pois, koska isä ei tosiaankaan ole mikään periaatteesta riitelevä tyyppi. Enemmän semmoinen sovunrakentaja ja kompromissien hakija.

Nyt siskolla on jo oma perhe eikä ole ollut tekemisissä meidän kanssa vuosiin. Kyseessä siis nyt jo reilusti yli kolmekymppinen ihminen. Myöhemmin omatkin vanhempani erosivat, mutta minulla on aina ollut hyvät välit molempiin, myös isään. Jossain vaiheessa sisko yritti kauheasti mustamaalata isää minulle ja sotkea meidän välejä valheilla, muttei onnistunut. Sisko näyttää edelleen kirjoittelevan somessa rankasta avioerolapsuudestaan ja pari vuotta sitten oli jopa lehdessä haastattelussa avioeroista ja lapsen asemasta niissä. Sisällön varmaan jokainen arvaa. Kutsui itseään isänsä hylkäämäksi ja kovasti siinäkin jutussa sanoi olevansa itsenäinen ja vahva ihminen, mutta minusta ei nuo juttunsa oikein siltä vaikuta. Luojan kiitos, meillä on eri sukunimi.

Itse toivoin vanhempieni eroa koko lapsuuden. Luulen, että melkein kuka tahansa asemassani olisi myös.

Aika lapsellista jumittaa vanhempien suhdeasioita koko elämä.

Kyse on varmaan siitä miten eron hoitaa ja miten käyttäytyy ja reagoi asioihin eron jälkeen. Omalla äidillä jäi nuoruus aikoinaan elämättä ja tuli äidiksi 19v keskenkasvuinen itsekin. Jossain vaiheessa alkoi äitinä ja vaimona oleminen tympäistä ja vapaus poltteli. Mutta eihän se oo sama asia olla sinkkuna lapsien kanssa kuin viettää huoletonta nuoruutta vailla mitään sitoumuksia. Äiti halusi tansseihin ja miesten huomiota,alkoholi tuli kuvioon hänelle ja isälle ja ero. Jäätiin äidille ja saatiin siskon kyllä kuulla kuinka me estetään häntä elämästä jne. Olisi käyttänyt ehkäisyä,se oli jo keksitty 70-luvulla. Meillä alkoi näkyä äitin "poikaystävät" jne muutin heti pois kotoa 16v. En ikinä halunnut omille lapsille samanlaista turvattomuutta. Omat lapset sain 35 ja 37. Eikä ollut itsellä enää kiire minnekään.

Vierailija kirjoitti:

Itse toivoin vanhempieni eroa koko lapsuuden. Luulen, että melkein kuka tahansa asemassani olisi myös.

Toivotko myös, että lapsesi jatkavat samaa " perinnettä"?

Ehkä tässä asiassa aikakaudella on vaikutusta, omat vanhemmat erosivat 80-luvulla pienellä paikkakunnalla, ja olin luokallani ainoa erolapsi. Kyllä se jälkensä perusturvallisuuden tunteeseen jätti, ja jonkinlaista alitajuista epäonnistumisen tunnetta, vaikkei ero lasten syytä ole. Nykyisin avioeroon ei liity samanlaista häpeää, vaikka ikävää se useimmiten on, että lapsiperheet hajoavat. 

Oma lukunsa on se, kuinka helposti sitä alkaa omaa käytöstään selittämään lapsuuden kokemuksilla. Vaatii kovaa luonnetta ja oikeanlaista rehellisyyttä itseään kohtaan, ettei siihen sorru. Jossain vaiheessa ne onnettoman lapsuuden kirjat vain on laitettava kiinni, ulkopuolisen avun kanssa tai ilman, jos meinaa jossain vaiheessa päästä tasapainoon, eikä osaksi ylisukupolvista ero-/sekoilukierrettä.

Sota-alueelta paenneelle vanhempien avioerot ovat kärpäsen kakan kokoisia ongelmia.

Omalla kohdallani se ero oli paras asia.

Näyttelijä Antti Raivio oli joskus kertomassa lapsuudestaan,vanhempien avioerosta ja sen jälkeisestä elämästä. Ei se helvetti aina lopu eroon vaan jatkuu entistä kauheampana esim Raivio kertoi miten isä ei päästy nyt lapsiaan äidin hautajaisiin.

Tunnen muutaman eroperheen lapsen. Outoja ovat. Olisi saanut isänsä vetää ajoissa ulos.

Vanhempani menivät naimisiin kun synnyin ja erosivat kun olin neljä. Isällä oli aina ollut mielessä toinen nainen (mutta ei koskaan ole ainakaan myöntänyt pettäneensä äitiäni) ja eron jälkeen he menivätkin aika pian naimisiin. Isä elää vielä, on edelleen yhdessä saman naisen kanssa ja heillä on kolme lasta (ja yhtä monta lastenlasta). Äiti kuoli parikymmentä vuotta sitten jo, mutta hänellä ehti eron jälkeen olla kaksi yli vuosikymmenen mittaista parisuhdetta (naimisiin ei kuitenkaan enää mennyt).

Ero ei koskaan vaikuttanut elämääni mitenkään. Minulla oli kaksi kotia ja lisäksi kaksi mummolaa, ja aina olin innoissani menossa paikasta toiseen. Välimatkat olivat lyhyitä, joten kykenin käymään samaa koulua ja näkemään samoja kavereita, asuin sitten kenen tahansa aikuisen luona. Se oli minulle vallitseva normaali, en edes kyseenalaistanut koskaan asiaa.

Näin aikuisenakin mietin ainoastaan sitä, että vanhempani olivat onnekkaita, kun löysivät niin paljon rakkautta elämäänsä ja saivat asiat järjesteltyä niin hyvin. Itselläni on ollut yksi pitkä parisuhde, mutta nyt olen ollut jo vuosia ja vuosia ihan omaehtoisesti sinkkuna. Luulenkin, että sain kotoa liian hyvän miehen mallin, eikä kukaan vaan kykene kilpailemaan isäni kanssa. ;)

Itse erosta olen päässyt yli jo ajat sitten mutta se isän ja äidin typerä kiukutteleva käytös on todellakin nolottanut monta kertaa. Esim. Yo-juhlieni järjestäminen oli lähinnä sitä että muut tuli hyvin toimeen keskenään mutta vanhemmat piikitteli kuin 15v teinit toisilleen. Edes 3 tuntia eivät voineet olla samassa tilassa asiallisesti niin että minä olisin saanut olla se keskipiste. Kyllä hävetti. Kun pidimme häät niin otimme miehen kanssa todella tiukan linjan ja pelisäännöt teimme selväksi. Molemmat alkoi sanella huutaa kuka istuu missäkin jne se lopetettiin heti alkuunsa. Sama ristiäisissä ja olen ilmoittanut että jos ei osaa olla asiallinen ja käyttäytyä niin ei tarvitse tulla kummankaan. Itse olen sitä mieltä että molemmat tarvitsevat ammattiapua tunteidensa käsittelyyn ja kaunansa jäsentelyyn. Sama levy pyörii vuodesta toiseen. Aivan hemmetin raskasta kuunnella uhriutuneita yli 60v tyyppejä joista kumpikaan ei ota mitään vastuuta omasta käytöksestään.