Hei te naiset, joilla on ollut huono isäsuhde. Oletteko silti pärjänneet elämässä?

"Ei tunnu missään." Suomessa on pitkään ollut vallalla kulttuuri, jossa on kuulunut asiaan omien kipujensa työstämisen sijaan esittää, etteivät vaikeat kokemukset ole millään tavalla vaikuttaneet henkilöön. Tällaisen toimintatavan seurauksena ihmiset kehittävät itselleen kaikenlaisia psyykkisiä oireita, kun traumat eivät poistukaan pelkästään niitä torjumalla. Koko tunne-elämä alkaa tällaisessa tilanteessa usein mennä omituiseksi. Jos ei suostu kokemaan vaikeita tunteita, niin myös positiivisista tunteista on vaikea saada kunnolla kiinni. Elämää eletään ikään kuin jatkuvasti puolivaloilla, jos valmius käsitellä kokemuksiaan tunnetasolla puuttuu. Sitä kutsutaan traumaksi, jos mieli joutuu lohkomaan tunteet sivuun jatkaakseen eteenpäin. Silloin vaikea kokemus seuraa käsittelemättömänä mukana pitkään. Tuska alkaa helpottaa vasta siinä vaiheessa, kun sen suostuu kohtaamaan.

Vierailija kirjoitti:

"Ei tunnu missään." Suomessa on pitkään ollut vallalla kulttuuri, jossa on kuulunut asiaan omien kipujensa työstämisen sijaan esittää, etteivät vaikeat kokemukset ole millään tavalla vaikuttaneet henkilöön. Tällaisen toimintatavan seurauksena ihmiset kehittävät itselleen kaikenlaisia psyykkisiä oireita, kun traumat eivät poistukaan pelkästään niitä torjumalla. Koko tunne-elämä alkaa tällaisessa tilanteessa usein mennä omituiseksi. Jos ei suostu kokemaan vaikeita tunteita, niin myös positiivisista tunteista on vaikea saada kunnolla kiinni. Elämää eletään ikään kuin jatkuvasti puolivaloilla, jos valmius käsitellä kokemuksiaan tunnetasolla puuttuu. Sitä kutsutaan traumaksi, jos mieli joutuu lohkomaan tunteet sivuun jatkaakseen eteenpäin. Silloin vaikea kokemus seuraa käsittelemättömänä mukana pitkään. Tuska alkaa helpottaa vasta siinä vaiheessa, kun sen suostuu kohtaamaan.

Miten tällaista huonoa isäsuhdetta kannattaisi kohdata?

Kasvoin aikuiseksi ilman että isä olisi koskaan käynyt tapaamassa minua.

Isoisä kannusti opiskelemaan: lue tyttö niin pitkälle kun haluat. Opiskelinhan minä. Lukion jälkeen löytyy 6 tutkintoa jotka olen suorittanut.

AP kysyi oletteko pärjänneet elämässä? Opiskelut ovat sujuneet ja työelämässä on pärjätty. Käyntikortissa on ollut hieno titteli. Taloudellisesti olen itseni elättänyt. Tehnyt nuorena töitä. Kasvattanut varallisuutta. Hankkinut asunnon joka on velaton. Ei ole kulutusluottoja.

Miessuhteet ovat sitten toinen juttu. Niiden kanssa on ollut haasteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Eikö mitää positiivisia tarinoita? :(

Aloita itse sellainen. Vaikeudet harvemmin vahvistavat.

Kyllä ne vaikeudet usein miten juuri vahvistaa, jos oikealla asenteella on liikkeellä

Pölöpölö, täyttä tuubaa. Silloin ei vain ole kokenut mitään todella pahaa, jos siitä pelkällä oikealla asenteella on selvinnyt.

No kyllä ne vaikeudet vahvistaa. Ihmisen kehittyy kivun kautta. Pelkkää pumpulia aina - siitä syntyy yleensä jotain narsismiin viittaavaa.

"Jollei se tapa, se todellakin hajottaa." - Haloo Helsinki

Et selvästikään tiedä traumoista yhtään mitään.

Valitettavasti tiedän paljonkin.

Minulla oli vaihtoehtoja kaksi: joko päätin märehtiä traumojani loppuelämän ja antaa periksi niille, iotka olivat minua loukanneet. Toinen vaihtoehto oli taistella paremman elämän ja onnen puolesta. Valitsin jälkimmäisen. Elämisen kannalta se oli myös ainut vaihtoehto.

Ymmärrätkö, mitä "vaikeudet vahvistavat" tarkoittaa tässä tilanteessa? Väität tosissasi, että lapsi, joka on elänyt kaaoottisessa ja traumaattisessa lapsuudessa ja saanut sieltä huonoja eväitä mukaansa on kokenut vahvistavamman lapsuuden kuin se, jolla on ollut rajat, rakkautta ja perustarpeista on huolehdittu. Tämän takia koko "vaikeudet vahvistavat" on ärsyttävä klisee.

Eri asia sitten, kun lapsuudessa on saanut hyvät eväät ponnistaa. Sitten voi huudella vaikeuksien tullessa, lähipiirien ja ystävien kannustamana että vaikeudet vahvistaa.

Vierailija kirjoitti:

"Ei tunnu missään." Suomessa on pitkään ollut vallalla kulttuuri, jossa on kuulunut asiaan omien kipujensa työstämisen sijaan esittää, etteivät vaikeat kokemukset ole millään tavalla vaikuttaneet henkilöön. Tällaisen toimintatavan seurauksena ihmiset kehittävät itselleen kaikenlaisia psyykkisiä oireita, kun traumat eivät poistukaan pelkästään niitä torjumalla. Koko tunne-elämä alkaa tällaisessa tilanteessa usein mennä omituiseksi. Jos ei suostu kokemaan vaikeita tunteita, niin myös positiivisista tunteista on vaikea saada kunnolla kiinni. Elämää eletään ikään kuin jatkuvasti puolivaloilla, jos valmius käsitellä kokemuksiaan tunnetasolla puuttuu. Sitä kutsutaan traumaksi, jos mieli joutuu lohkomaan tunteet sivuun jatkaakseen eteenpäin. Silloin vaikea kokemus seuraa käsittelemättömänä mukana pitkään. Tuska alkaa helpottaa vasta siinä vaiheessa, kun sen suostuu kohtaamaan.

Joo, suurin osa suomalaisista elää tuon periaatteen mukaisesti, "ei tunnu missään, se on jo takana, en jäänyt märehtimään, voin hyvin" Toivottavasti olet oikeassa että se on vain kulttuurin tuotosta, että suomalaiset ovat vain kulttuurinsa orjia. Koska kulttuurien orjien lisäksi on toinenkin ihmisryhmä joka elää tuon periaatteen mukaisesti, ihmisryhmä jolle tuo on normaalia, se on heidän luonnollinen tilansa, ihmisryhmä jolla asia todella menee niin että mikään paha tapahtuma ei vaikuta syvälle tunteisiin koska niitä syviä tunteita ei yksinkertaisesti ole olemassa, että tapahtuu sitten mitä hyvänsä hirveää niin heidän "hyvinvointinsa" vain jatkuu kuin mitään pahaa ei olisi tapahtunut. Niin mikä ihmisryhmä se sellainen on? Se kaikista pahin. Ne pahimmat hirviöt.

https://neuroinstincts.com/superficial-shallow-emotions-not-deep/

>>

Certain emotional states for them can be released instantly, leaving them with no pain or distress. They move along as though nothing happened.

An individual with a healthy brain would find the above scenario strange and uncomfortable. However people with psychopathy tend not to find anything odd about it at all. In fact, he might accuse the non-psychopathic individual of “holding onto the past” and having “issues” for not being able to “move on!” after he has hurt her.

<<

Ehkä suurin osa suomalaisista ei ole synnynnäisesti pahimpia hirviöitä. Mutta syystä tai toisesta suurin osa suomalaisista elää kuin pahimmat hirviöt. Käsittää ja käsittelee ja selittää asiat kuin pahimmat hirviöt. Tuollaiset hirviön lailla elävät ihmiset eivät voi koskaan ymmärtää normaaleita ihmisiä, siis esimerkiksi ihmisiä jotka tuntevat syvää kipua josta ei pääse yli.

No miten sen nyt ottaa. Aina olen kokenut tarpeelliseksi saada todella paljon turvaa elämääni, ja se on johtanut ihan päinvastaiseen. Kaiketi tarve löytää isähahmo, siispä teini-iästä asti tuntenut vetoa isän ikäisiin miehiin. Eka parisuhde syntyi naimisissa olevan kolmen lapsen isän kanssa (yksi lapsista oli minua vanhempi). Sydänsurujahan siitä seurasi. Sitten deittasin ikäistäni, mutta päädyin sänkyyn hänen isänsä kanssa. Taas sydänsuruja. Olin vähän aikaa naimisissakin, mutta jäin leskeksi. Mies oli melkein 40 vuotta vanhempi. Hankkiuduin terapiaan, mutta ainoa saatavilla ollut terapeutti oli isäni ikäinen mies. Rakastuin ja tunnustin tunteeni, en tietenkään saanut vastakaikua. Hoitosuhde jatkui vielä jonkin aikaa, mutta en päässyt yli siitä pettymyksestä.

Sanalla sanoen PÄRJÄÄN. En ole onnellinen. Töitä teen, harrastan, on ystäviä. Parisuhdetta ei, koska olen kieltänyt itseltäni vanhemmat miehet. Nuorempiin en ole vielä tuntenut vetoa.

Up

Kyllä meidän Pministerikin on pärjännyt, miksei muutkin voisi?

Huonosti on mennyt. Masennus ollut niin kauan kuin muistan, parisuhteisiin en kykene ja seksuaalisuuskin on reistaillut jossain aseksuaali/demiseksuaali välimaastossa.

Onneksi sentään äitini on tukenut minua niin olen joten kuten pärjännyt. Mikään vahva nainen ja menestyjä en ole eikä minusta sellaista varmaan koskaan tulekaan. Mutta olen kuitenkin onnistunut paskaduunillakin elättämään itseni ja maksamaan asuntolainani yksin, niin voisi asiat huonomminkin olla.

Eniten minua on harmittanut että en kykene parisuhteeseen. Ihan mukavia kiinnostuneita miehiä on tullut vastaan työelämässä, mutta ei minusta ole siihen. Jokin on niin rikki tuolla sisällä, etten pysty päästämään ketään miestä lähelle.

Sanna Marin, anyone?

Asiat ei aina ole niin mustavalkoisia. Mulla on hyvä isäsuhde mutta silti miessuhteet erittäin huonoja. Voi toki johtua lapsuuden kiusaamisestakin..

En edes tiedä kuka minun isä on ja äitikin on henkisesti jälkeenjäänyt alkoholisti, mutta teini-iän vaikeiden vuosien jälkeen ei ole ollut elämässä silti mitään ihmeempiä ongelmia. Olen menestynyt hyvin työelämässä, parisuhteeni oli ihan tasapainoisia sillon kun vielä niitä harrastin eli ennen kuin tajusin että haluan elää yksin (olen aseksuaali ja aromantikko).

En tunne ketään naista Suomessa, jonka isäsuhde olis hyvä.

Seurusteletteko aina vanhempien miesten kanssa? Ikäeroa +20 vuotta?

Olen menestynyt. Just nyt parisuhteessa ei mene hyvin, mutta ongelmat on sellasia tavallisia ongelmia jotka tulee kaikilla vastaan. Itsetuntokin on loistava.

Isäni oli reppana. Ei aiheuttanut suuria tuskia läheisilleen, eli ”nuhteettomasti”, oli läsnä perheelle ja hoiti työnsä. Mutta hän oli jotenkin hirveän tarvitseva ja imi meistä lapsista kaiken täyttymyksen rakastetuksitulemisen tarpeeseensa ja oikeastaan kaikkiin emotionaalisen tuhjiöihinsä, se oli loputonta. Hän oli kuin lapsi joka varmisteli muilta että on ok tyyppi ja rakastettu. Isänä tuollainen kehittymätön on tosi hankala ja kuormittava, jouduin antamaan kaikkeni, enemmän kuin olisin halunnut (psyykkisesti), ja se tuntui hajottavalta. Paradoksaalisesti jo lapsena ihastuin kiusattuihin ja alisteisessa asemassa koululuokan ”hierarkiassa” oleviin jätkiin. Minusta tuli hoivaaja ja äitihahmo kaikille kumppaneilleni teinistä aikuisuuteen asti. Se on uuvuttanut ja vienyt voimia, olen antanut kaikkeni. Silloinkin kun kumppani on sanonut ja toivonut että en uhrautuisi niin paljoa, en ole osannut toimia toisin. Olen kadottanut itseni, en osaisi vaatia asioita vain minulle, en tiedä mitä minä tahtoisin, minua ei muka tarvitse huomioida. Tiedän, että ennen pitkää uuvun, sekoamispiste lienee jo lähellä.

Minulla on ollut/on huono isäsuhde. Isäni on oman huonon lapsuutensa traumatisoima, katkeroitunut, kroonisesti masentunut ja marttyyrimäiseen käytökseen taipuva henkilö. Hän on tavallaan todella herkkä ja saattaa alkaa itkeä lohduttomasti asioista, jotka muistuttavat häntä omista kipukohdistaan/traumoistaan (jos esim. jollekin käy jotakin ikävää), mutta tuntuu ajattelevan kaikista asioista aina tasan omasta näkökulmastaan. Ei siis ole oikeasti empaattinen henkilö, joka osaisi vastata lapsen tarpeisiin.. Lapsuuteni meni pelätessä hänen ilkeää käytöstään ja mykkäkoulujaan sekä niihin liittyneitä katoamistemppuja. Tissutellessaan hänen käytöksensä muuttui entistä ilkeämmäksi. Hän on myös mitä suuri oman edun tavoittelija ja on yrittänyt vaikuttaa elämässä päätöksiini (esim. työnhaku, opiskelu jne.), jotta valitsisin ja tekisin asioita, jotka saattaisivat olla hänelle itselleen hyödyllisiä. Hän on myös aina ollut todella rajattomasti käyttäytyvä, eikä huomioi sitä, jos joku ei halua vaikka jankata hänen kanssaan ahdistavista asioista, vaan olla rauhassa. Tätä kaikkea kompensoi kyllä lämmin äitisuhde (jossa toki oli omat ongelmansa, mutta plussalle jäätiin) ja yksi suurimmista surunaiheistani tällä hetkellä on se, etten voi olla sairastavaan äitiini tekemisissä niin paljon kuin haluaisin, koska isäni tulee aina kaupanpäällisenä.

Huono isäsuhde on aiheuttanut aivan järkyttävää miellyttämisenhalua, koska jo varhain opin, että miten pitää käyttäytä, jotta mahdollisimman paljon välttyisi isän raivoamisilta ja mykkäkouluilta. Minun on  vieläkin yli kolmekymppisenä todella vaikeaa kestää minkäänlaista vihaisuutta keneltäkään ja ne pari kertaa, kun minulla on mennyt joihinkin ihmisiin välit poikki, ovat olleet minulle syvästi traumaattisia. Tämä on vaikeuttanut ihmissuhteitani todella paljon ja olen päätynyt erityisesti rajattomiin ja ongelmallisiin syviin ystävyyssuhteisiin toisten naisten kanssa. Miehiin on ollut todella vaikeaa luottaa ja yhä edelleen pelkään paikkoja, jossa on paljon miehiä (esim. kuntosalit). Olen ollut lapsuudestani välillä (ehkä noin 27-v. asti) todella katkera ja surullinen siitä, ettei minulla ollut tavallista kotia ja perhettä.

Olen sairastanut masennuksen pari kertaa, mutta tähän mennessä aina toipunut. Elämässä alkoi kunnolla mennä paremmin vasta, kun muutin kauas vanhemmistani ja yhteydenpito muuttui epäsäännölliseksi. Nyt pidän yhteyttä silloin tällöin. Pidän vanhempiani myös ns. "kepin päässä" eli en kerro heille kovin henkilökohtaisia asioita/fiiliksiä ja olen tarkka rajoistani.

Elämässä minulla menee todella hyvin, mutta se on vaatinut menneisyyteni ymmärtämistä ja käytökseni muuttumista (tärkeimpänä omista rajoista kiinni pitämistä). Olen opiskellut hyvän ammatin, minulla on todella mukava työ ja hyvä palkka. Elän turvallisessa kodissa mukavan kumppanin kanssa. Olen todella tyytyväinen tämänhetkiseen elämääni. Eli toivoa oli ainakin minulla.

Tämä ketju kosketti ja en voi kuin toivottaa tsemppiä kaikille. <3

On ja pahasti. Kun fyysinen hyväksikäyttö loppui, häiriintyneen sadistin tarve käyttää valtaa jatkui. Käytännössä äijä tuijotti hullun kiilto silmissä koko ajan. Väijyi ja vaani.

Kauko-ohjasi katseella. Sekunnin sadasosassa ilme muuttui, kun joku muu tuli huoneeseen. Kaikille muille ja ulospäin kaikki oli normaalisti.

Kukaan ei tiennyt.

No sitten kun tuli kavereita ja kumppaneita, olin niin tottunut siihen että joku haluaa minulle epävarman, epämiellyttävän olon, enkä osannut lähteä tilanteista tai suhteista. Jouduin toistuvasti ansaan. Kukaan ei auttanut minua, ajat oli toiset. Pahimmat ulkopuolisten kun tekemät jutut tapahtui minun kodissani. En osannut yhtään suojella itseäni.

Kuitenkaan en koe, että olisin tietoisesti ja tahallaan hakeutunut pahojen seuraan ja kiusattavaksi. Nuo kiusaajat osasi myös olla kavereita ja sitten vain huomasi, että minun "tutka" joka vaistoaa vaaran, ei toimi kuten normaaleilla ihmisillä.

Reissasin yksin jkv ja selvisin hyvin ja itsenäisesti eri paikoissa. Se sekoitti päätä lisää. En ollut avuton, mutta kuitenkin täysin vietävissä. Ennen nettiaikaa oltiin enemmän riippuvaisia yksilösuhteista.

Ei kukaan halua tulla riistetyksi, mutta jos ei osaa pitää puoliaan, käy huonosti.

Kyllä se pitää paikkansa, että sisäisesti heikot yksilöt (kiusaajat) tarvii jonkun jota alistaa. Yleensä kiusaajilla on asiat ulkoisesti kunnossa ja he osaavat olla hyvin vakuuttavia niin etteivät vaikuta heikoilta, ja heidän tunnistamisensa on vaikeaa. He saattavat valmistella tekoja pitkään.

Traumatisoituneella voi olla tunne tulevaisuuden puuttumisesta. En koskaan osannut suunnitella tai hakeutua mihinkään. Vuosikymmeniä on kulunut enkä ole vieläkään saanut tarpeeksi apua. En ole pärjännyt.

Yksi asia on kuitenkin hyvin: En ole muuttunut kiusaajien kaltaiseksi.

Olen yhä hyvä ja herkkä ja kiltti. Eläke mahdollistaa ettei tarvi olla missään pakosta. Muutamat kaverit on mielenterveysyhdistyksestä ja ihan parasta, kun valtapelit puuttuu.