Kauanko olit huonossa suhteessa ennenkuin lähdit?

10 vuotta mietin eroa. Vuosikaudet olen ollut yksin. Veikkaan että loppuelämän.

Olisin varmaan vieläkin, jos ex ei olisi halunnut eroa. Minulla oli vakaa tahto, halu ja usko ydinperheeseen ja sitoutumiseen sekä parempaan huomiseen, vaikka kuvio meni jo melko kipeäksi. Sitä kesti yhteensä 10 vuotta, viimeiset pari olivat todella huonoja.

Mä selvisin, pärjään ja olen onnellisempi kuin vuosiin ja harmittelen jälkikäteen roikkumistani suhteessa, mistä kärsivät myös lapset.

Takana 2 huonoa suhdetta. Ensimmäistä kesti 3,5 vuotta ja se oli oikeastaan huono jo alusta lähtien, mutta tajusin sen vasta jälkeenpäin. Toinen kesti 5 vuotta, joista 3 viimeistä oli huonoja. Lähdin itse molemmista suhteista, kun tuli mitta täyteen. En ole löytänyt ketään uutta, sinkkuna 10 vuotta jo..

Miettikää, että mä jouduin olemaan äitini kanssa huonossa suhteessa 20 vuotta, vastasyntyneestä asti, ennen kuin pääsin hänestä erilleen. Minusta on ininää, jos aikuinen valittaa aikuisena tutustuneensa ikävään ihmiseen. Voi kyynel sentään. Ehkä se on osin omakin syy, toisin kuin mulla. Se pahan olon määrä, mitä sellainen suhde aikaan saa, on todella karmeaa, kun toinen onkin oma äiti ja silti syyttää sinua kaikesta pahoinvoinnistasi, vaikka on itse vain ja ainoastaan siihen syypää. Mulla on nolla syytä satuttaa itseäni. Sen sijaan äidilläni oli syy satuttaa minua. Ettei joutuisi kohtaamaan sitä, että onkin paska äiti.

Vierailija kirjoitti:

Olisin varmaan vieläkin, jos ex ei olisi halunnut eroa. Minulla oli vakaa tahto, halu ja usko ydinperheeseen ja sitoutumiseen sekä parempaan huomiseen, vaikka kuvio meni jo melko kipeäksi. Sitä kesti yhteensä 10 vuotta, viimeiset pari olivat todella huonoja.

Mä selvisin, pärjään ja olen onnellisempi kuin vuosiin ja harmittelen jälkikäteen roikkumistani suhteessa, mistä kärsivät myös lapset.

Tätä ihmettelen aina, kun joku aikuinen kehuu, että pärjää. Vau, onpa ihmeellistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisin varmaan vieläkin, jos ex ei olisi halunnut eroa. Minulla oli vakaa tahto, halu ja usko ydinperheeseen ja sitoutumiseen sekä parempaan huomiseen, vaikka kuvio meni jo melko kipeäksi. Sitä kesti yhteensä 10 vuotta, viimeiset pari olivat todella huonoja.

Mä selvisin, pärjään ja olen onnellisempi kuin vuosiin ja harmittelen jälkikäteen roikkumistani suhteessa, mistä kärsivät myös lapset.

Tätä ihmettelen aina, kun joku aikuinen kehuu, että pärjää. Vau, onpa ihmeellistä.

Niinpä. Siinä sitä riittääkin ihmettelemistä, kin kaikilla ei ole samat lähtökohdat ja valmiudet, vaan elämä on kaikkiaan melko epätasa-arvoista.

Viisivuotta sinnitelti avoparina sillä pelkäsin jäädä yksin. Suhde oli aika kituuttamista, mies toki oli mukava, huomaavainen ja romanttinen mutta joka ilta kun puhuttiin sängyssä niin seksi kiinnosti vain harvoin ja mies todella suuttui kun kerroin haluavani kolmea lasta ja mies ei halunnut taas yhtään. Lopulta kuitenkin uskalsin pois mukavuusalueelta eli rohkaistuin, olin omillani sitten melkein kymmenen vuotta enen kuin pääsin taas jaloilleni ja sain elämästäni kiinni. Minusta ero kannatti.

Vierailija kirjoitti:

Viisivuotta sinnitelti avoparina sillä pelkäsin jäädä yksin. Suhde oli aika kituuttamista, mies toki oli mukava, huomaavainen ja romanttinen mutta joka ilta kun puhuttiin sängyssä niin seksi kiinnosti vain harvoin ja mies todella suuttui kun kerroin haluavani kolmea lasta ja mies ei halunnut taas yhtään. Lopulta kuitenkin uskalsin pois mukavuusalueelta eli rohkaistuin, olin omillani sitten melkein kymmenen vuotta enen kuin pääsin taas jaloilleni ja sain elämästäni kiinni. Minusta ero kannatti.

Mutta saitko kolme lasta? Jos et, niin sittenhän ero oli ihan turha.